Johanna Rusanen-Kartano kannustaa luovaan laiskotteluun: ”Uskon pyhään joutilaisuuteen”

Mitä ihmeen hienoa on siinä, ettei ihminen pysty olemaan jouten? Tätä oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano on miettinyt usein. Saako luterilainen työn ja ahkeruuden eetos meidät potemaan huonoa omaatuntoa tekemättömyydestä ja laiskottelusta? Siis levosta.

– Uskon tietynlaiseen pyhään joutilaisuuteen. Jokaisen ihmisen pitäisi harrastaa sitä.

Johannalle lepo antaa uutta voimaa ja ideoita. Hän ei ole kokenut, että keho huutaisi lenkille ja vaatisi urheilun endorfiineja. Johannalle sopii parhaiten, että liikunta tulee jonkin muun asian sivutuotteena eikä hänen tarvitse miettiä sitä. Sellaista on esimerkiksi tuntien kävely sienimetsässä.

– En kiellä, ettei liikkumisen jälkeen olisi hyvä olo, mutta minulla ei ole pakkomiellettä urheilla. Olen ihan hyvällä tuulella, vaikken liikkuisikaan.

Johanna asuu maalla Siuntiossa. Lähellä metsässä on penkki, jonka puoliso Antti on rakentanut hänelle. Penkki on korkealla kalliolla, ja sen edessä kasvaa isoja puita.

– Keväisin siellä on aamulla ja illalla käsittämätön konsertti. Lintujen äänimaisema on hienointa, mitä voi olla. Metsä myös tuoksuu. En tarvitse mitään muuta meditaatiota. Toisaalta pystyn sulkemaan kaiken ulkopuolisen hälyn pois missä tahansa.

Johanna nauttii esiintymisestä ja yleisökontaktista, mutta kuvaa itseään rajoittuneesti sosiaaliseksi, jopa sisäänpäin kääntyneeksi.

– Yleisön edessä ja seurassa annan kaikkeni, mutta kuormitun nopeasti, jos joudun seurustelemaan pitkään muiden kanssa. Onneksi perheeni ja ystäväni tietävät tämän eivätkä loukkaannu, jos haluan olla yksin ja hiljaa.

Hyvä uni on laulajalle tärkeää, sillä syvässä unessa äänihuulet ovat täydellisessä levossa. Johanna nukkuu helposti ja hyvin 10–11 tunnin yöunia. Kun hän oli lapsi, Kaarina-äiti sanoi, että Johanna heräsi aina viimeisenä perheessä.

– Nukkuminen on maailman ihaninta. En tarvitse pimennysverhoja tai muitakaan konsteja.

Arkioloissa Johanna ei vahdi untaan, sillä jokainen nukkuu joskus huonosti tai unet jäävät liian lyhyiksi. Esiintymismatkoilla hän kuitenkin vaatii, että hänellä on pitkien lentojen jälkeen yksi vapaapäivä ennen harjoitusten alkua. Näin hän saa levätä kunnolla.

– Jos alkaa kuulostella jetlagia, ei todellakaan nuku. Sen taas kuulee heti äänessä.

Johanna lauloi ja esiintyi lapsena aina, kun siihen tuli tilaisuus. Tässä Pertti-isän säestämänä mummolassa 1970-luvun alkupuolella

Vuonna 2017 Johanna alkoi valmistautua kuin urheilija tärkeään kilpailuun: hän hankki kuntosalikortin ja personal trainerin ja kävi fustratunneilla. Edessä oli hänen äänityyppinsä, dramaattisen sopraanon, vaativin ja houkuttelevin rooli eli Brünnhilde Richard Wagnerin Nibelungin sormus- eli Ring-sarjan oopperoissa Valkyyria, Siegfried ja Jumalten tuho. Sitten tuli korona, ja Valkyyria päästiin esittämään vasta syksyllä 2022.

Heinäkuussa 2022 Johanna kaatui pahasti Valkyyrian harjoituksissa. Hän ei tiedä, liukastuiko vai kompastuiko roolihahmonsa raskaisiin sotilassaappaisiin. Johanna putosi lattialle suoraan kapellimestari Hannu Linnun eteen.

Kaikki kolme vasemman takareiden jännettä ja lihasta, niin sanotut hamstring-lihakset, repeytyivät irti istuinkyhmystä.

– Koin pettymystä, surua ja ahdistusta. Olin suurimmassa roolissa, jonka sopraano voi saada, ja kävi näin. Oli huoli, miten kuntoudun.

Hamstring-vammoja tulee paljon jalkapalloilijoille, joten Johanna kääntyi HJK:n lääkärin Tuomas Brinckin puoleen. Jos jalka olisi leikattu, hän olisi ollut pitkään sivussa. Toinen vaihtoehto oli antaa luonnon hoitaa eli irtoamiskohdan arpeutua ja jänteiden uusiutua sekä jumpata arpikudos joustavaksi. Tämä oli Johannan ja lääkärin valinta.

Vammasta ei tuolloin hiiskahdettukaan julkisuuteen. Johanna ei halunnut tulla sen takia esityksen keskipisteeksi, jonka selviämistä yleisö tarkkailee. Liikeradat ja kohtaukset suunniteltiin niin, että hän pystyi tekemään ne. Esityksissä adrenaliini auttoi, mutta Johanna ei kyennyt heittäytymään rooliin kuten olisi toivonut eikä ollut äänellisesti parhaimmillaan.

– Olin kuitenkin onnellinen, että sain tehdä sen. En antanut valtaa tunteille enkä miettinyt, selviänkö siitä. Olin päättänyt, että minulle oli annettu tämä tehtävä ja selvitän sen.

Teini-ikäisenä Johanna harrasti kilpatanssia, mutta musiikki vei jo tuolloin hänen aikansa. – Tanssi on ainoa liikuntalaji, joka on sytyttänyt minut.

Kuntoutusta Johanna teki epäsäännöllisesti, mutta liikkeet olivat onneksi yksinkertaisia. Jalkaa voi nostaa tuolilla istuessa, ja ruokakaupan jonossa voi nousta päkiöille. Kuntoutumisessa auttoivat myös syvät vatsalihakset, joihin laulaessa nojataan. Varsinaiset äänihuulet ovat pienet, ja niitä on tarkoitus säästää.

– Emme laula vain äänellämme, vaan kannattelemme koko kehoa, ja ääni resonoi kehossa. Ilman tukilihaksia ääni ei kestä yhtä hyvin.

Hamstring-vamman tutkimuksissa selvisi myös, että Johannalla on molemmissa polvissa nivelrikko. Aviomies osti kuntopyörän, jotta Johanna saisi vahvistettua polvea ympäröiviä lihaksia. Toistaiseksi se on toiminut pyyhetelineenä olohuoneessa.

– Mutta tiedän, että syksyn sadesäät ja liukkaat talvikelit tekevät kuntopyörästä tarpeellisen.

Johannalle nykyinen tilanne on uusi, sillä hän on aina ollut hyväkuntoinen ja terve. Silti hän sanoo, että hamstring-vamma on opettanut hänelle paljon.

– Alussa en voinut tehdä muuta kuin maata sängyssä ja pitää jalkaa ylhäällä. Hermoilu ei vienyt asiaa eteenpäin. Se piti hyväksyä ja tehdä uusi suunnitelma. Vamman ansiosta olen oppinut kärsivällisyyttä ja armollisuutta itseäni kohtaan myös ammatillisesti.

Johanna nauttii esiintymisestä baritoniveljensä Villen kanssa. Savonlinnan Oopperajuhlilla kaksikko on laulanut Aulis Sallisen Kullervo-oopperassa ja Sibeliuksen Kullervo-sinfoniassa.

Kanttorin tyttärenä Johanna vietti lapsena paljon aikaa kirkoissa, seuroissa ja herättäjäjuhlilla. Herännäisyyden maailma oli luonnollinen ja turvallinen. Parikymppisenä hän kuitenkin alkoi kyseenalaistaa herännäisyyttä. Hän ei luottanut, että voisi rakentaa sille perustalle, johon oli kasvanut. Hän etsi vahvoja hengellisiä kokemuksia muualta kuin kristinuskosta ja luki kiihkeästi itämaisista perinteistä, kuten buddhalaisuudesta.

– En kuitenkaan ole koskaan epäillyt hengellistä maailmaa. Koen taiteen niin vahvaksi, että uskon olevan asioita, joita emme voi selittää. On jotain suurempaa kuin tuntemamme konkreettinen maailma.

Johanna pitää tärkeänä kirjettä, jonka hän sai nyt jo edesmenneeltä Lintulan luostarin nunnalta Kristodulilta. Tämä lähetti kirjeen sen jälkeen, kun Johanna oli haastattelussa pohtinut hengellisyyttään. ”Älä turhaan hämmennä itseäsi ja ajatuksiasi. Ole vain rohkeasti kristallinkirkas kristitty”, Kristoduli kirjoitti.

– Oivalsin, että minun ei ole tarkoitus pakonomaisesti löytää mitään ihmeellistä, vaan tärkeintä on tämä matka ja jokaisen päivän eläminen.

Jo herättäjäyhdistyksen rippikoululeirillä Nilsiän Aholansaaressa Johannalle sanottiin: sinä riität. Siitä pitäisi hänen mielestään muistuttaa joka päivä.

– Tämä aika korostaa jaksamista ja vahvuutta, joka monesti henkilöityy nuoruuteen. Pitäisi ehdottomasti ottaa huomioon, mikä viisaus on vanhemmissa ihmisissä, joilla on elämänkokemusta ja siksi paljon annettavaa. Riitän tämän ikäisenä ja tällä kokemuksella.

Korona-aika opetti Johannalle pysähtymistä ja hetkessä elämistä. - Olen aina pitänyt itseäni positiivisena ihmisenä, mutta huomasin, että on lohdullista hyväksyä oma vajavaisuutensa ja olla välillä allapäin.

Johanna uskoo, että olemme kaikki saman puun oksia ja kaikki hengellinen lähtee yhdestä suuresta luojasta.

– Toivon, että se näkyy tavassani kohdata muita ihmisiä ja olla läsnä työyhteisössä, perheessä ja ystävien kanssa. Rakasta ja kohtele muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan. Se on ihanin neuvo.

Johanna rukoilee, käy mielellään kirkossa ja veisaa virsiä. Hänelle rakkaimpia ovat Siuntion keskiaikainen kivikirkko ja lapsuuden Kuopion valkoinen tuomiokirkko.

Kotona Johannalla on seinällä ikoneita. Hän löysi ne nuoruuden etsikkoaikanaan, mutta ne kertovat myös perheen historiaa.

Hänen äidinäitinsä Ulli Tichanova oli kotoisin Kiimasjärveltä Vienan Karjalasta. Suomen itsenäistymisen jälkeen isä Feodor toi kymmenvuotiaan Ullin ja tämän Alexandra-siskon Kainuuseen ja lähti sitten hakemaan muuta perhettä Suomeen.

Neuvostohallituksen tultua valtaan Suomen-raja kuitenkin suljettiin. Ulli ei nähnyt vanhempiaan ja rajan taakse jäänyttä perhettään enää ikinä. Hän kasvoi lastenkodissa Kuhmossa. Sotien jälkeen Ulli muutti nimensä Ulla Tiihoseksi, kääntyi luterilaiseksi eikä koskaan matkustanut juurilleen.

– Vienankarjalaisuus jätti rakkauden slaavilaiseen ja karjalaiseen, erityisesti kalevalaiseen kulttuuriin ja taiteeseen. Kannan sitä perintöä mukanani. Minulla on hopeinen risti, jonka mummu antoi minulle. Se jää joskus pojalleni Aleksanterille.

Wagnerin Ringin viimeisen osan, Jumalten tuhon, esitykset päättyivät kesäkuun alussa. Pian sen jälkeen Johanna menetti valkoisen isovillakoiransa Carlosin. Neljätoistavuotiaaksi elänyt Carlos oli tullut perheeseen Antin muuttokeikan seurauksena nelivuotiaana ja oli suuri persoona.

– Carlos oli jo seniori, ja olin valmistautunut hänen poismenoonsa. Rukoilin, ettei hän kuolisi Ringin aikana. Hän kulki mukanani joka paikassa: metsässä, autossa, musiikkijuhlilla ja hotelleissa.

Kun Johanna puhuu Carlosista, kyyneleet kohoavat silmiin. Koiraltaan hän oppi läsnäoloa. Ihmisenkin pitäisi elää yksinkertaisemmin ja olla itselleen armollisempi.

– Koiralla ei ole peliliikkeitä, vaan se on aivan auki, mikä on ihanaa. Oli upeaa olla Carlosin kanssa luonnossa, kun hän tutki jokaista ruohonkortta.

Uutta omaa koiraa Rusanen-Kartanon perhe ei toistaiseksi ota. Johannan veljellä Villellä on kaksi villakoiraa, ja Johanna on niiden virallinen hoitotäti. Ehkä johdatus tuo vielä perheelle uuden villakoiran, kuten se toi Carlosinkin.

Kesän lopussa Johanna haki Kansallisoopperasta partituurin George Orwellin romaaniin perustuvaan, Alexander Raskatovin säveltämään Animal Farm -oopperaan. Sen ensi-ilta on toukokuussa 2025.

– Laulajan ammatti on siunaus, koska siinä on opiskeltava jatkuvasti uutta musiikkia ja uusia rooleja. Toivon, että se suojaa muistiani myös vanhempana.

Carlos, Johannan paras ystävä, poistui sateenkaarisillalle kesäkuussa 2024.

Johannalla on meneillään muutakin kuin partituurin opiskelua, sillä hän aloitti vuosi sitten taiteen tohtorin opinnot tavoitteenaan taiteellinen väitöskirja. Sen aihe kumpuaa omasta työstä. Johanna tutkii kolmea Brünnhildea ja haluaa tietää, miten toiset sopraanot ovat harjoitelleet ja esittäneet roolia.

– Ainoa löytämäni tieto oli ruotsalainen sopraanon Birgit Nilssonin elämäkerrasta. Siinä hän sanoo, että Wagner-laulajan pitää hankkia hyvät kengät.

Väitöskirjan tekoon kuluu freelancerilta useita vuosi, ja siihen pitää löytää aika ja rutiini. Johanna kyllä pitää kirjoittamisesta – on pitänyt siitä asti, kun alakoulussa kirjoitti kaksi kirjaa. Tieteellinen teksti on tietysti oma lajinsa, mutta se ei huoleta Johannaa, kuten eivät työasiat muutenkaan.

– Enää minun ei tarvitse perustella olemistani ja tekemisiäni. Minulla on tietyntyyppinen asema ja stamina ammatissani. Ei tarvitse enää antaa näytettä, sillä tuote on tuttu.

Sattumaan Johanna ei usko, vaan siihen, että kaikki asiat on tarkoitettu tapahtumaan. Hänen pitää kuunnella itseään eikä väkisin viedä jotakin asiaa eteenpäin.

– Jokaisella polulla on monia vaiheita. Onneksi emme tiedä kaikkea. Jokainen asia on rakennuspalikka sitä varten, mitä meistä tulee, Johanna sanoo.

Hänelle on rakas Eeva Kilven runo, jossa nainen nukkumaan käydessään ajattelee olevansa itselleen hyvä, puhuttelee itseään ystävällisesti ja ihaillen, kehuu: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.

Niin Johannakin luottaa itseensä.