Tosi-tv ja moniallergisuus saivat Johanna Pakosen kiinnostumaan sienistä – ”Ne kaikki maistuvat mielestäni samalta”
Kun vauhtia pitää tasata, laulaja Johanna Pakonen menee metsään. Sienestykseen hän antaa yhden neuvon: hajun perässä kannattaa mennä.
Pää kääntyilee tiuhaan puolelta toiselle. Johanna Pakonen ajaa puiden kehystämää tietä Oulun keskustasta Ylikiimingin suuntaan. Maastoauton tavaratilassa odottaa rottinkikori, jossa on kaikki tarvittava: uudelleensuljettavia pieniä muovipusseja, kertakäyttöhanskat ja puukko.
Jälkimmäinen ei ole ihan mikä tahansa veitsi vaan Farmi-puukko. Vuoden 2002 tangokuningatar sai sen muistoksi tositelevisiosarja Farmin viimeisimmältä kaudelta, jonka kilpailijoihin hän kuului.
Farmi on tämän jutun kannalta olennainen, sillä kuvauksiin valmistautuessaan Pakonen tutustui sieniin tarkemmin, toisen kerran elämässään. Sarjan maatilalla, jossa julkisuuden henkilöt suorittivat erilaisia haasteita, ei nimittäin ollut esimerkiksi sellaista ylellisyyttä kuin loputon ruokavarasto.
Mutta se oli vain kertausta. Pakonen opetteli sienilajien tunnistamista ensimmäisen kerran useita vuosia sitten valmistautuessaan toisen televisio-ohjelman, Selviytyjien, kuvauksiin.
Hän oli ehtinyt varautua siihen, että saa viidakossa vatsantäytettä banaaneista ja kookoksista, mutta toisin kävi. Iski koronapandemia ja matka viidakkoon peruttiin. Kohteeksi vaihtui Haaparantaan kuuluva saaristo Pohjois-Ruotsissa.
– Ajattelin, että no sieniä siellä nyt varmaan on – kannattaa varmaan alkaa opetella. Marjat jo tunsinkin.
Pakonen opetteli perussieniä, jotka voi valmistaa pannulla paistamalla, siis keittämättä niitä ensin. Niitä perussieniä etsitään myös nyt. Alue on sama, missä Pakonen kävi jokin aika sitten ystävänsä kanssa. Silloin metsä tarjoili esimerkiksi voitatteja.
– Voi vitsi, tuossa olis ollu ihan hulluna sieniä! hän huomaa liian myöhään ja ajaa pienen metsätien ohi.
Kunhan löydän jonkun sienen, minkä voin syödä, se on mun lemppari.
Pakonen on sienestänyt mummunsa kanssa jo lapsena suvun mökillä Tyrnävällä. Mummu tykkäsi poimia karvarouskuja, jotka Pakonenkin oppi tunnistamaan.
Luonnossa kulkeminen ei ollut pikku-Johannalle pakkopullaa. Hän muistelee, että mukana oli aina hyvät eväät. Valiolla työskennellyt mummu oli tarkka siitä, että perhe söi hyvin ja terveellisesti.
Sienet eivät kuitenkaan maistuneet Pakoselle. Todennäköisesti ongelman alku oli pitsan päältä tuttu hirvitys, purkkiherkkusieni.
– Ne sellaiset kumiset, jotka natisevat inhottavasti hampaissa, Pakonen kuvailee ja puistelee päätään.
Sienet raivasivat tiensä hänen lautaselleen vähitellen, oikeastaan pakon kautta. ”Multiallergikkona” käy nimittäin joskus niin, ettei ravintolassa syödessä ole muuta tarjolla kuin sienivoittoista ruokaa. Kerran kokki ehdotti Pakoselle sienirisottoa.
– Olin, että huh, huh, koetetaan, hän muistaa.
Vanhat kokemukset saivat hetkeksi väistyä. Sienirisotto oli ”aivan superhyvää”, suussa sulavaa.
Välissä kului vuosia, kunnes eteen tuli samanlainen tilanne. Jälleen makumaailma oli ”taivaallisen hyvä”.
Pakosen ja sienten välit eivät ole silti vieläkään aivan mutkattomat edes Farmin ja Selviytyjien jälkeen.
– Siinä on joku jännä maku, joka ei aivan istu suuhuni niin, että söisin niitä jatkuvasti.
Mikä on hänen lempisienensä?
– Kunhan löydän jonkun sienen, minkä voin syödä, se on mun lemppari. Ne kaikki maistuvat mielestäni samalta. Ehkä en osaa niitä niin vielä maistella.
Nyt ei mennä kuitenkaan etsimään karvarouskuja. Niiden polttava maku pitäisi nitistää ennen paistinpannulle heittämistä.
– Semmoisia sieniä en kerää, mitä pitäisi ryöpätä. En edes ymmärrä, mitä se tarkoittaa, varmaan keittämistä.
Nykyään puhutaan yleensä ryöppäämisen sijaan sienten keittämisestä: rouskuista osaa pitää keittää viisi minuuttia ennen valmistamista, osaa, kuten Pakosen mummun suosikkeja karvarouskuja, taas kymmenen minuuttia.
Vilkku napsahtaa nakuttamaan oikealle kääntymisen merkiksi. Pakonen parkkeeraa autonsa heti metsätien reunaan. Täällä niitä voitatteja viimeksi oli.
Edellisen päivän sade voisi povata, että uutta saalista on syntynyt – ellei joku ole ehtinyt rohmuta niitä jo varhain aamulla.
– Täällä on käynyt joku, Pakonen huomaa tuoreelta näyttävät autonrenkaiden jäljet maassa.
Hirveän hyvä kysymys, kysypä joku toinen.
Sää on vähän liiankin kaunis metsäretkeen. Yllättävästi kuumottava aurinko saa polttiaiset valppaiksi. Silmiin asti tunkevat verenimijät ovat paitsi ärsyttäviä myös aito ongelma Pakoselle.
Hänen allergiansa ulottuvat myös hyönteisten puolelle. Erityisesti ampiaisallergia pitää huolen siitä, ettei Pakonen kulje päntiönään metsässä vaikka siitä kuinka nauttiikin.
Sandaalit vaihtuvat ennen metsään sukeltamista keltaisiin kumisaappaisiin, nekin ovat muisto Farmista. Käsiinsä Pakonen vetää siniset kertakäyttöhanskat, jotka suojaavat esimerkiksi voitattien lakkien peittämältä limakerrokselta.
Radiojuontajankin töitä tehnyt laulaja on myös tarkka hygieniasta. Hän ei halua altistaa itseään esimerkiksi myyräkuumeelle. Korkea kuume kävi turhan tutuksi Selviytyjissä. Pakosella alkoi sarjan kuvauksissa useita viikkoja viikon kestänyt kuumeputki, jolloin mittari näytti lähemmäs 40 astetta. Sitkeän sairauden syy jäi epäselväksi.
Valokuvaaja ihmettelee, mikä mahtaa olla metsäpolulla vastaantuleva ruskea sieni.
– Hirveän hyvä kysymys, kysypä joku toinen, Pakonen naurahtaa.
Hän valaisi jo haastattelua sovittaessa, ettei ole paras siententunnistaja. Tänä syksynä hän puntaroi yhden löydöksensä kohdalla, onko se sieni vai hirvenkakka.
Pakonen kuitenkin korostaa olevansa hyvin varovainen. Vaikka hän kuvittelisi tunnistavansa jonkin sienen, hän varmistaa sen vielä tietäväisemmiltä ystäviltään tai sosiaalisen median sieniryhmästä. Mitään ei päädy lautaselle ennen tuplavahvistusta.
Pakonen etenee metsässä rauhallisesti. Katse tekee hidasta siksakkia edetessä. Hän etsii paitsi sieniä myös hyvää, valmista reittiä, jota pitkin kulkea.
Pakonen ei halua talloa marjoja tai aiheuttaa muutakaan haittaa. Hän toivoisi kaikkien metsässä kulkevien kunnioittavan luontoa samalla tavalla. Roskaaminen ärsyttää Pakosta suunnattomasti. Joskus vastaan tulee esimerkiksi vessapaperia.
– Jos on nähnyt sen vaivan, että on ottanut paperia mukaan, niin eikö samalla vaivalla voisi ottaa mukaan myös pussin, jonne ne paperit voi sitten kerätä ja viedä pois, hän ihmettelee.
Nyt reitille ei osu roskia, mutta askeleenpainaumat osoittavat, että täällä on käyty. Kantarelleja ei löydy, vaikka Pakonen kuinka möyhii sammaleiden peittämiä kantoja, oivallisia keltaisten herkkujen kasvualustoja.
Välillä jostain kurkistaa tatin hattu. Ne Pakonen nappaa mukaan. Sienet vilahtavat koriin sen jälkeen, kun Farmi-puukko on viiltänyt multaisen kannan pois ja halkaissut sienen hatun sen varalta, että toukat ovat ehtineet iskeä siihen kiinni.
Pakonen kiinnittää aina myös huomiota siihen, millaisesta paikasta löydöksensä tekee – minkälainen on metsäpohja ja miltä korkeudelta sieni on poimittu. Hän on oppinut, että niistä on iloa tunnistusapua kysyttäessä.
Valmistautumisesta huolimatta sienestys jäi Selviytyjien kuvauksissa kesällä vuonna 2020 vähemmälle. Olosuhteet eivät nimittäin olleet kovin suotuisat. Se kävi ilmi jo siinä vaiheessa, kun ruotsalainen veneilijä kuljetti Pakosen joukkueen heidän ”saarelleen”.
– Veneilijä nauroi, että se on ihan vasta merestä noussut kari, että ei siellä ole mitään.
Siinä meni hukkaan sienikirjan tehneeltä ystävältä saatu oppi, että lampaankääpä on erityisen ruokaisa ja maistuu kanalta. Onneksi kivikkoisesta maastosta löytyi kuitenkin toisinaan tatti jos toinenkin. Niitä silputtiin ohran sekaan, jota kilpailijoilla oli käytettävissä.
Lampaankääpä siintää yhä Pakosen haaveissa. Olisi kiinnostavaa kokeilla, onko hän ystävänsä kanssa samaa mieltä sienen kanamaisuudesta.
Kurkiparvi lentää metsän yli trumpettimaisten törähtelyjen saattelemana. Pakosen kori alkaa täyttyä hiljalleen tutuilta näyttävistä sienistä. Välillä suuhun vilahtaa puolukoita, ne ovat erityisen suuria ja maistuvia.
Sen Pakonen oppi toiselta mummultaan – että hapan marja tekee hyvää astmaatikon suulle, johon voi kertyä lääkityksen myötä sammasta.
Joskus Pakonen ottaa sienestä mukaan muutakin kuin sieniä ja marjoja, vaikkapa oksia tai muita sopivia värkkejä kukka-asetelmia varten. Sellainen liittyy ohuesti myös Pakosen uuteen ammattiin. Hän valmistui pihasuunnittelijaksi viime vuonna.
– Korona-aikana piti keksiä tekemistä.
Eikä se turhaa ollut. Hän teki alan töitä oman yrityksensä kautta jo opiskeluaikana. Pihasuunnittelu on sopivaa vastapainoa keikkailulle, kunhan kalenterista vain löytyy tilaa.
Kahdestaan esiteini-ikäisen tyttärensä kanssa asuvan Pakosen iltoja vie myös lentopalloharrastus. Paikallis- sarjan pelaajalla on treenit viidesti viikossa.
Löytyisipä kantarelleja, Pakonen huokaa. Niistä saisi tehtyä hyviä lisukkeita muun ruuan kylkeen. Mitään erityistä reseptiikkaa hän ei käytä sienikokkailussaan. Huolellinen perkaus, voita pannulle ja sienet sekaan, siinä on yksinkertaisen toimiva kaava.
Kantarelleja ei kuitenkaan löydy, ainoastaan niitä muistuttavia valevahveroita. Ehkä aidot ovat päätyneet muiden matkaan. Ei voi kuin toivoa, että he ovat poimineet vain omiin tarpeisiinsa.
Sille Pakoselta ei ymmärrystä heru, jos joku ei ole valmis paljastamaan otollista sienipaikkaa, mutta tarjoutuu myymään sieltä hakemaansa satoa.
– En minä halua ostaa sieniä. Haluan itse löytää ja poimia sen verran kuin tarvitsen. Haluan kokea sen onnistumisen riemun. Kuka tarvii jotain kantarelleja 300 kiloa omaan käyttöön? Ihan oikeasti.
Hän toivoisi harrastajilta löytyvän sen verran yhteisöllisyyttä, että varsinkin aloittelevia sienestäjiä autettaisiin sopivien sienipaikkojen löytämisessä. Olisi harmi, jos orastava innostus sammuisi avun puutteeseen.
Vaikka Pakonen on itsekin näissä asioissa vielä keltanokka, hänellä on ainakin yksi vinkki muille.
– Kun jossain haisee tosi voimakkaasti sieni, sen kyllä hoksaa. Sen hajun perässä kannattaa mennä.
Etenkin kuluneen vuoden aikana ystäväpiiristä on jäänyt negatiivisia energiasyöppöjä pois.
Parasta sienestämisessä on se, että murheet tuppaavat jäämään metsään. Pakosen sielu lepää, kun rämpii sammaleiden seassa sisäinen sienitutka päällä – kunhan hirvikärpäset eivät riivaa liikaa.
Laulajalla on yksinkertainen vastaus siihen, milloin metsään on pakko päästä.
– Silloin, kun ketuttaa. Siellä ei tarvitse miettiä mitään.
Metsä on korvannut kalastamisen, joka oli aiemmin Pakosen keino tuulettaa päätä. Enää hänellä ei oikein ole paikkaa, missä kalastaa. Virvelikin on hukassa.
Kireä pinna vapautuu nyt metsässä sienikori kädessä, eikä silloin tarvitse olla edes yksin. Pakonen ottaa mielellään mukaan sienten tunnistamisessa auttavia ystäviä.
– Ne kaverit ovat hyvin eritahtisia ihmisiä kuin minä, rauhallisia. Sellaisia, jotka maadoittavat itseäni hirveästi, kun oma pää kulkee koko ajan kolmeasataa. Jos haluan mennä metsään, ne kaverit tietävät, miksi sinne menen.
Pakonen haluaa muutenkin yhä enemmän antaa aikaansa nimenomaan näille hänen tahtiaan laskeville ihmisille.
– Etenkin kuluneen vuoden aikana ystäväpiiristä on jäänyt negatiivisia energiasyöppöjä pois.
Pakonen erosi reilu puolitoista vuotta sitten kihlatustaan ja muutti takaisin kotikonnuilleen Ouluun.
On kulunut lähes neljä tuntia ja autolle palataan täyden korin kanssa. Pakonen levittää maahan sienen toisensa perään. Ensin hän ottaa valokuvat sieniryhmää varten, sitten videoi löydöksensä lähettääkseen sen ystävälleen.
Sieniryhmästä ei tule heti tunnistusapua vaan neuvo lähteä sienikurssille.
– Sitähän minä kysyin, Pakonen huokaisee ironisesti.
Hän alkaa epäröidä joidenkin löydöstensä kohdalla ja siirtää ne sievästi metsänlaitaan. Todennäköisesti nekin ovat ruokasieniä, mutta niitä on turha ottaa mukaan, jos Pakonen ei osaa käsitellä niitä. Tatti jos toinenkin saa kuitenkin vahvistuksen.
Myöhemmin iltapäivällä Pakoselta tulee tekstiviesti. Ne sienet, joita löytyi eniten, olivat kangastatteja – hyviä ruokasieniä siis. Hän uskaltaa laittaa voinokareen ruskistumaan.
