Mikä johti siihen, että aamut ovat minulle niin tärkeitä? Miksi haluan herätä varhain? Kyseessä on jonkinlainen herääminen – ei vain vuorokausirytmi
Epäilen havahtuneeni ajatukseen, jonka muinoin lukemani runo kiteytti, että koko elämä on yksi päivä, kirjoittaa Antti Tuomainen.
Heti iltayhdeksän jälkeen sen alkaa huomata.
Kymmeneen mennessä väsymys on vallannut koko kehon.
On pakko suunnata hammaspesulle ja sen jälkeen sänkyyn lukemaan.
Yhtätoista näen yhä harvemmin. Ja vaikka silloin tällöin näenkin, en juuri nauti siitä.
Sen sijaan nautin – tajuttomuuden jo jyrätessä päälleni kuin lempeänpehmeä, jättikokoinen pumpulikuorma – siitä, mikä on edessä: herääminen varhaiseen aamuun.
Eihän tämän tietenkään näin pitänyt mennä.
Olen tilanteessa, jossa nousen aamuisin suurin piirtein samaan aikaan kuin eläkeläiset ja veljentyttäreni pienet lapset.
Elämässäni oli aika, jolloin valvominen ja niin sanottu yöelämä tuntuivat suorastaan loogisilta. Kaikki jännittävä, merkittävä ja miellyttävähän tapahtui nimenomaan yöllä.
Eikä valvominen edes tuntunut missään.
Sitten vuodet kuluivat, kuten niillä usein on tapana.
Ja niin olen tilanteessa, jossa nousen aamuisin suurin piirtein samaan aikaan kuin tuntemani eläkeläiset ja veljentyttäreni pienet lapset.
(Huomaan toimissani muitakin yhdistäviä edellä mainittujen ryhmien kanssa. Mielikuvitukseni laukkaa kuin kolmivuotiaalla samalla kun olkapäätäni särkee kuin kilpatennistä 1960-luvulla pelanneella.)
Sitä muutosta ei pidä ymmärtää niin, että olisin liittynyt jokin aika sitten julkisuudessa mainostettuun kello viiden klubiin.
Se tuntuu paitsi keinotekoiselta myös äärimmäiseltä.
Minä haluan herätä silloin, kun se tuntuu hyvältä ja luonnolliselta, en sen mukaan, mitä tuulesta temmatun klubin keksijän päähän on yhtenä päivänä pälkähtänyt.
Ja sekin on myönnettävä, että näin marras-joulukuussa aamut eivät tietenkään vertaudu muiden vuodenaikojen valoisampiin ja muutenkin ihmiskelpoisempiin päivännousuihin.
Tosin samalla illat ovat pimeämpiä ja uni tulee, aina kun mahdollista, aikaisemmin.
Niinpä aamuherääminen molokinkitamaisina räntäaamuina näyttää sujuvan lähes siinä missä linnunlaulun ja auringon täyttäminä kesäaamuinakin.
Ja ehkä syvin merkitys on siinä, että vaikka ennen olin valveilla, nyt olen myös hereillä. Ja se on aamuissakin parasta.
Mutta mikä lopulta on johtanut siihen, että aamut ovat minulle niin tärkeitä ja miksi haluan herätä varhain?
Epäilen, että kyseessä on jonkinlainen herääminen muussakin kuin vain vuorokausirytmillisessä mielessä.
Epäilen havahtuneeni ajatukseen, jonka muinoin lukemani runo, jonka kirjoittajaa tai muuta sisältöä en millään saa mieleeni, kiteytti jotenkin sen tapaisesti, että koko elämä on yksi päivä.
Tämän voi luonnollisesti ymmärtää useammalla tavalla, mutta mielestäni ainakin niin, että sen lisäksi että jokaisessa päivässä on läsnä koko eletty elämä, myös niin, että tänään kannattaa tehdä jotakin sen eteen, minkä kokee tärkeäksi, ja ettei aikaa ole tuhlattavaksi.
Ja ehkä syvin merkitys on siinä, että vaikka ennen olin valveilla, nyt olen myös hereillä.
Ja se on aamuissakin parasta.
