Miksi autamme toisiamme? – Auttaminen on ihmiskuntaa koossa pitävä voima, mutta voi olla myös vallankäyttöä

Auttaminen on asia, joka periaatteessa yhdistyy hyvään: empatiaan, tukeen, yhteisöllisyyteen, positiiviseen ihmiskuvaan ja niin edelleen. Mutta auttaminen voi olla myös vallankäyttöä, palvella eniten auttajan omia tarpeita, johtaa väärinkäytöksiin ja ruokkia tai jopa luoda olosuhteita, jotka ylläpitävät avun tarvetta.

Palkittu tietokirjailija ja toimittaja Mari Manninen pohtii tuoreessa kirjassaan Hyvät aikeet (Atena) hyväntekeväisyyden eri muotoja, motiiveja ja lopputulemia. Omakohtaiset kokemukset ja tutkimustyö vievät Beninin afrikkalaislapsista Laosin pelastettuihin norsuihin ja Viipurin katukoirista Nepalin orpokoteihin, mutta useimmille tutuin esimerkki löytyy suomalaiskatujen romanikerjäläisistä.

Harva pystyy ohittamaan esimerkiksi pakkasessa tai syyssateessa kyyristelevää vanhempaa naista tuntematta jonkinlaista pistoa sydämessään, mutta entä jos rahat menevät ammattirikollisliigalle?

– Suomessa liikkuvasta romaniväestöstä osa tekee rikoksia, mutta kerjääjien taustalla ei ole mitään organisaatiota. Sen on todennut heitä auttavien järjestöjen ohella myös Suomen poliisi. Raha menee näille ihmisille, mutta voi jakaantua epätasaisesti esimerkiksi miesten valta-aseman vuoksi, Mari Manninen sanoo Avulle.

– Itse autan mieluummin ostamalla Iso numero -lehteä ja tukemalla Diakonissalaitosta, se auttaa myös muita kaikkien turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneita.

"Hallintoa tarvitaan, jotta apu jaetaan oikein ja perille asti"

Toinen arkisessa auttamiskeskustelussa pintaan nouseva asia on se, meneekö kehitysmaihin ja kriisialueille annettu apu perille. Punainen Risti, Unicef ja muut vakiintuneet suuret toimijat ilmoittavat nykyisin, mikä osa niiden varoista (yleensä 15–20 prosenttia) menee hallintokuluihin. Se on herättänyt torjuntaa joissakin ihmisissä.

Mannisen mukaan suora apu hädänalaiselle kohteelle on periaatteessa kaunis ajatus, mutta käytännön toimiva toteutus etenkin hauraissa yhteiskunnissa ja vaikeissa oloissa nimenomaan vaatii hallintoa ja ammatti-ihmisiä.

– Suunnittelu, jakelu, valvonta ja koulutus ovat asioita, jotka takaavat, että toiminta on läpinäkyvää ja että apu menee sinne, missä sitä eniten tarvitaan.

Suomessa ajatellaan vahvasti, että verovaroin rahoitetun yhteiskunnan tehtävä on pitää huolta heikommista ja että heitä ei saa jättää yksityisen hyväntekeväisyyden ja -tahtoisuuden varaan. Se eroaa paljon esimerkiksi kiinalaisesta tai afrikkalaisesta auttamiskäsityksestä. Niihin molempiin Manninen on tutustunut paikan päällä elämällä ja työskentelemällä.

Puhe hyvän omantunnon ostamisesta tai halveksiva näkemys ”hyvesignaloinnista” on pesiytynyt osaksi somemaailmaa ja poliittistakin keskustelua. Auttamisella on kaikesta huolimatta laajempi ulottuvuus:

– Se on osa ihmisyyttä ja ihmiskuntaa koossa pitävä voima. Auttajan motiivit eivät ole oleellisia, vaan se, mitä avulla saadaan aikaan, Manninen kiteyttää.

Taloustutkimuksen Hyväntekeväisyys 2020 -tutkimuksen mukaan kolme neljästä suomalaisesta on lahjoittanut tai osallistunut hyväntekeväisyyteen viime vuoden aikana. Tutkimus tehtiin ennen koronakriisiä.