Viime keväänä Mikko Kuustonen pääsi lunastamaan vaimoltaan Hanna Brotherukselta saamansa hääpäivälahjan, Interrail-lipun Eurooppaan. Vuodesta 2018 naimisissa ollut pariskunta seikkaili junilla liki kuukauden Portugalissa, Espanjassa ja Italiassa.

– Olemme molemmat harrastaneet reilausta nuorempana ja halusimme päästä kokeilemaan, onko se vielä yhtä kivaa. Tosin Mikolle piti hommata jo seniorilippu, Hanna kiusoittelee 63-vuotiasta puolisoaan.

Nuoruusvuosien matkailutyyli vaati muutenkin päivitystä. Nukkuminen rautatieasemien lattioilla ei enää houkutellut, joten Mikko ja Hanna sijoittivat vuokrakoteihin ja hotelleihin. Paikkalippujen metsästäminen juniin koetteli välillä hermoja, mutta maisemat matkalla korvasivat vaivannäön.

– Portugalin jylhä rannikko oli upea, ja Lissabonin vanhakaupunki teki vaikutuksen. Tuskin olisimme päätyneet Italian Torinoonkaan ilman Interrailia, Mikko arvelee.

Hanna myöntää, että Mikon järjestelmällisyydestä on matkoilla yleensä suuri apu.

– Mikko jaksaa tutkia ja ottaa etukäteen selvää. Minä olen paljon kärsimättömämpi. Heittäisin vain tavarat laukkuun ja ryntäisin matkaan.

Erilaiset luonteenpiirteet aiheuttavat Mikon ja Hannan elämässä jatkuvasti koomisia tilanteita. Mikkoa naurattaa vieläkin hetki portugalilaisessa puistossa.

– Istuin puistonpenkillä syömässä rauhassa jäätelöä ja katsoin vierestä, kuinka Hanna pomppi kuin karannut kenguru pitkin nurmea. Samaa hän tekee myös Helsingin puistoissa.

– En vain malta istua aloillani pitkiä aikoja. Minulle olisi painajaismainen ajatus, etten voisi liikkua, Hanna sanoo.

Erirytmisyys on osa pariskunnan arkea myös kotona. Mikko tottui kiivaimpina keikkavuosinaan valvomaan myöhään, mutta on mukautunut nyttemmin enemmän aamuihmiseksi. Siitä huolimatta Hanna herää joka aamu aiemmin. Sitten hän siirtyy olohuoneeseen joogaamaan ja tekemään tulihengityksiä.

– Mikko jaksaa keskittyä ihailtavan rauhallisesti yhteen asiaan kerrallaan. Hän tekee kaiken järjestyksessä: lukee lehden, syö, pukee ja soittaa puhelun. Minä yritän edistää kaikkea yhtä aikaa. Viikkaan pyykkejä, leivon ja joogaan. Ramppaan päivän aikana viisitoista kertaa ulos ja sisään. Mikko käy ehkä kerran viemässä roskapussin, Hanna vertaa.

Mikkoa naurattaa.

– Saat minut kuulostamaan ehtoopuolen papalta. Olkaa hiljaa, meidän Mikko syö nyt velliä ja soittaa seuraavaksi puhelun.

Vaikka eritahtisuudesta on tullut yhteinen vitsi, molemmat ovat hyväksyneet toistensa tavat. Hanna tietää saavansa Mikolta aina apua keskittymistä vaativissa asioissa. Mikko taas on oppinut, että silloin kun hän vasta suunnittelee, Hanna on jo syöksynyt pyörremyrskynä suorittamaan tehtävää ja saanut sen valmiiksi.

Ehkä luontainen rytmi kulkee myös geeneissä. Hanna tunnistaa poikansa, näyttelijä Amos Brotheruksen samantahtiseksi kuin itsensä.

– Aina kun soitan Amokselle, hän on juuri tekemässä jotain kyykkypunnerruksia. Kun Amos tulee meille, hän saattaa ensitöikseen käydä makaamaan lattialle ja pyytää, että voitko äiti kävellä päältäni. Meillä on samanlainen kehollinen ymmärrys.

Yhteistä rytmiä on haettu myös molempien lempi­lajissa, kävelyssä. Mikolle kävely on tapa tutkailla ajatuksia tai etsiä ratkaisua ongelmiin. Hanna nauttii rivakoista askelista ja kokonaisvaltaisesta liikkeestä kehossaan.

– On mahtava tunne, kun lonkankoukistaja ojentuu ja venyy joka askeleella.

– Minä en ole ajatellut lonkankoukistajaa koskaan, puoliso heittää.

Sopivan tempon tunnistaa Mikon mielestä siitä, että kävellessä ehtii mietiskellä ja hahmottaa ympäristöä. Kun tuumailulle on tarvetta, hän saattaa hyvin lähteä kävelylenkille yksin. Hannakin tekee nopeammat spurttilenkit mieluiten itsekseen.

– Yhteisillä kävelyillä olemme tulleet molemmat tahdissa toisiamme vastaan: minä kävelen hiukan hitaammin ja Mikko hieman nopeammin. Pyöräilleissä on helpompaa löytää sama rytmi. Tykkäämme fillaroida Helsingissä ja Mäntyharjun-mökillä.

Kun Mikko tapasi Hannan reilut kymmenen vuotta sitten, hänen suhteensa liikuntaan alkoi muuttua.

– En ota painetta tai vertaile itseäni Hannaan, mutta huomaan, että olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota kuntooni. Tunnen heti nahoissani, jos en ole hetkeen tehnyt mitään. Iän myötä lihaskunnon merkitys vielä kasvaa.

Hannalle liike on ollut aina luonnollinen osa kehoa. Koreografina hän on tehnyt töitä ammattitanssijoiden kanssa, mutta nähnyt liikkeen kokonaisvaltaisen merkityksen myös ohjatessaan erityisryhmiä, kuten vanhuksia, liikuntavammaisia lapsia ja kuntoutuvia narkomaaneja.

– Uskon, että keho on viisaampi kuin mielemme. Siksi kannattaa opetella kuuntelemaan itseään kokonaisvaltaisemmin. Olen saanut usein todistaa, kuinka yksinkertaiset kehotietoisuuden oivallukset parantavat elämänlaatua merkittävästi.

Vedenalainen luonto vetää Mikkoa puoleensa. Hän on käynyt sukeltamassa muun muassa Indonesiassa, Malesiassa, Floridassa ja Thaimaassa.

– Sukeltaminen tarkoittaa minulle mielenrauhaa, täydellistä irtaantumista hälystä ja kiireestä. Meren läheisyys kiehtoo muutenkin. Interrailillakin olisin voinut vain kuljeskella rannoilla ja satamissa.

Hannalle vesi on puolestaan aina edustanut jotain pelottavaa ja arvaamatonta.

– Se ei vain ole ollut minulle luontainen elementti. En lapsenakaan tykännyt uimisesta.

Neljä vuotta sitten Mikko sai idean karistaa Hannan pelot ja houkutteli puolisonsa sukelluskurssille. Perus­taitoja Hanna opetteli ensin Helsingin uimastadionilla.

– Seisoin ilmatankit selässäni altaan reunalla ja tärisin kauhusta ja kylmästä. Oli vaikea käsittää, että joku voisi oikeasti nauttia sellaisesta, Hanna kertoo.

Mikko ei kuitenkaan luovuttanut. Hän lupasi Hannalle paremmat harrastusolot ja osti heille sukellusmatkan Punaiselle merelle, jossa oli tarkoitus seilata auringonpaisteessa.

– Se oli minulta tyypillinen ylilyönti. Olen itse sukeltanut Egyptissä paljon ja halusin vimmatusti näyttää sen kauneuden myös Hannalle, Mikko tunnustaa hieman nolona.

Myrsky alkoi heti ensimmäisenä reissupäivänä. Meri raivosi vaahtopäisenä niin, että keinuvalla aluksella oli toisinaan liikuttava kontaten. Hanna uskaltautui muutamalle päiväsukellukselle, mutta enimmäkseen hän vietti aikaa laivalla – ja kärsi matkapahoinvoinnista.

– Mikko lähti innoissaan yösukelluksille, ja minä pelkäsin, että hänelle tapahtuu jotain. Sain suoritettua sukelluskurssin loppuun, mutta vannoin, etten lähde enää ikinä samanlaiselle matkalle. En ainakaan myrskyssä.

Roolit kääntyivät toisinpäin Thaimaassa, kun Mikko lupautui Hannan mukaan joogaretriittiin. Viikkoon kuului myös kehon puhdistaminen paastolla.

– Hanna on aina kehunut joogaa ja paastoa, joten halusin päästä tutustumaan hänen maailmaansa, Mikko sanoo.

Nirvanaa ei kuitenkaan näkynyt. Kuustonen haaveili Thaimaan makumaailmasta, mutta päätyi tyhjentämään suolistoaan tropiikissa. Paasto vei yöunet.

– Aamuisin istuin risti-istunnassa ja yritin kuunnella joogin ohjeita, mutta kaikki energiani meni siihen, että joka paikkaan sattui niin saakelisti.

Matkat olivat hyvä oppitunti parisuhteesta ja ihmisten erilaisuudesta.

– On tärkeää olla kiinnostunut toisen harrastuksista, mutta hyväksymme, että olemme erilaisia, Mikko sanoo.

Hannan esikoisromaani Ainoa kotini (WSOY) sivusi hänen ruokasuhdettaan, joka on aina ollut monimutkainen. Syömishäiriötä ovat ruokkineet sisaren sairastama anoreksia ja omina balettivuosina alkanut kehontarkkailu.

Toisaalta Hanna on perinyt suvultaan myös rakkauden ruokaan.

– Isäni äiti oli kotitalousopettaja, ja äidin puoleltakin meille kotiin siirtyi leipomisen ja ruoanlaiton perinnettä. Leivon itsekin leipää lähes päivittäin.

Hanna ja Mikko syövät lounaansa usein erikseen, mutta kasvispainotteinen illallinen nautitaan yhdessä. Mikko on kaikkiruokainen, mutta hänkin on vähentänyt lihan syöntiä.

– Minulle ruoka on ollut aina ilon aihe, mutta iän myötä suhde syömiseen on muuttunut. Nykyään joudun tarkemmin katsomaan, mitä suuhuni panen.

Pari on keskustellut erilaisista ruokailutavoistaan paljon.

– Syöminen on hyvin henkilökohtainen ja intiimi asia. Vaikka olen ollut kasvisruokailija 20-vuotiaasta saakka, en voi vaatia sitä samaa Mikolta. Jokaisella on vastuu omista syömisistään, Hanna sanoo.

Alkuvuodesta Hanna hakeutui optikolle näön heikentymisen vuoksi. Hänestä tuntui kuin silmien verkkokalvoilla olisi ollut maitomainen verho, joka sumensi näkökentän. Lisäriesaa on aiheutunut silmälaseista, jotka ovat olleet koreografin työssä ja treeneissä aina tiellä.

– Näöntarkastuksessa selvisi, että minulla on molemmissa silmissä kaihi. Se ei ollut vielä paha, mutta toisessa silmässä kaihi oli harmillisesti juuri näkökentän keskellä, Hanna kertoo.

Hän sai lähetteen jatkotutkimuksiin silmälääkärille ja kaihileikkaukseen julkiselle puolelle. Lääkärin vastaanotolla kävi ilmi, että Suomessa julkisen tervey­denhuollon kaihileikkauksissa ei tehdä samalla linssin korjausta. Hanna halusi kuitenkin korjata myös näöntarkkuutta ja taittovirhettä.

– Tämän vuoksi päädyin lopulta kaihileikkaukseen yksityiselle puolelle, vaikka tiesin, että siitä tulee enemmän kustannuksia.

Operaatio jännitti niin, että Hanna halusi rauhoittavan lääkityksen.

– Pään alue on minulle jotenkin arka paikka. Myös hammaslääkäriin meno hirvittää joka kerta, hän kertoo.

Paikallispuudutuksessa tehdyssä leikkauksessa silmäkirurgi Juha Lehtosalo poisti Hannan samentuneen mykiömassan ja asensi silmään tekomykiön. Ultraäänitekniikalla tehty leikkaus kesti kymmenen minuuttia.

– Olin leikkauksen jälkeen niin huojentunut, että aloin itkeä. Samalla tuntui haikealta luopua vanhoista linsseistä, joilla ehdin katsoa tätä maailmaa yli 54 vuotta. Leikkaus meni kuitenkin hyvin ja on parantanut elämänlaatua valtavasti.

Mikko innostui Hannan hyvästä kokemuksesta niin, että myös hän kävi keväällä silmäoperaatiossa. Näön paranemisen ansiosta hän luopui jo tavaramerkikseen muodostuneista mustasankaisista silmälaseista.

– Lasit olivat osoittautuneet hankaliksi esiintymistilanteissa ja varsinkin tv-työssä. Tenniskentälläkin kertyi liikaa hutilyöntejä. Nyt sekä työnteko että liikkuminen sujuvat vaivattomammin.

Mikolle ei ollut vielä ehtinyt kehittyä kaihia, mutta linssileikkaus varmistaa, ettei sitä koskaan tulekaan. Näkökyky säilyy hyvänä koko loppuelämän.

Viime vuosina Mikko on pohtinut usein terveyttään ja iän myötä kehossa tapahtuvia muutoksia. Hän on ollut jo vuosia Alzheimerin tautia sairastavan sisarensa edunvalvoja. Vaikka sisko piti nuorempana hyvää huolta kunnostaan ja mielestään, hän sai muistisairausdiagnoosin jäätyään eläkkeelle.

– Kun olen käynyt siskoni luona, hän on unohtanut visiittini jo viisi minuuttia lähtöni jälkeen. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin tämä hetki. Vaikka meillä olisi kuinka hienot suunnitelmat tulevaisuuden varalle, emme voi tietää, mitä huomenna tapahtuu.

Mikko on nähnyt myös ystäväpiirissään äkillisiä sairastumisia ja menetyksiä.

– Kremppojen todennäköisyys kasvaa, kun vanhenemme. Tuon tosiasian oivaltaminen lisää kiitollisuutta siitä, että olemme vielä terveitä. Se on myös hyvä muistutus siitä, että haaveet kannattaa toteuttaa nyt.

Hannakin tiedostaa elämän haavoittuvuuden. Hän oli jo pikkutyttönä huolehtija, joka pelkäsi sotia ja maanjäristyksiä. Katastrofien mahdollisuus pelotti, vaikka isä vakuutteli, että Suomessa ollaan turvassa.

Kun Hannasta tuli neljän lapsen äiti, hän ymmärsi roolien kääntyneen. Tosin myös maailma on muuttunut samalla.

– Nyt kun avaamme television, se on täynnä sotaa, ilmastonmuutosta ja luonnonkatastrofeja. On vaikea vakuutella omille lapsille, että mitään hätää ei olisi.

Uutistodellisuus on Hannan ja Mikon mielestä tärkeä herättäjä, jonka kuuluukin ravistella.

– Elämässä pitää luopua jatkuvasti jostain. Siksi jokaisella kohtaamisella ja hetkellä on merkitystä.