Mikkelin piispa Mari Parkkinen: ”Toivon, että samaa sukupuolta olevat voitaisiin vihkiä kirkossa”

Kädenpuristus on luja ja ruskeiden silmien katse suora. Virka-asun päällä roikkuva piispanristi ei tee hänestä virallisen jäykkää tai mitenkään muodollista. Hän on Mari Parkkinen, syyskuussa 2023 virkaan vihitty Mikkelin hiippakunnan piispa, teologian tohtori ja itäsuomalaisten pappi, joka on kokenut läheltä myös Lähi-idän kriisit.

Papiksi hänet vihittiin Imatralle vuonna 2010. Sen jälkeen hän toimi pappina Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnassa. Sitten elämä johdatti hänet perheineen 2014–2017 kolmeksi vuodeksi Jerusalemiin, töihin Suomen Lähetysseuran Felm-keskukseen.

– Ei siitä pääse mihinkään, miten Jerusalem, Betlehem, Genesaretinjärvi tai vaikkapa tienviitta, jossa lukee Kapernaum, liikuttivat sieluani, hän sanoo, mutta asialla on myös toinen, tummempi puoli. Se, kuinka sota ja viha ovat olleet alueen ihmisten elämässä jo sukupolvien ajan.

Jatkuva konfliktin olemassaolo Jerusalemissa näkyi Parkkisenkin arjessa raskaana, ja se vaikutti vahvasti myös Parkkisen omaan psyykeen.

– Kahvilaan mennessä tsekkasin aina ulospääsytiet, ja keho oli tavallaan valmiustilassa koko ajan. Muutamia vaaratilanteitakin koimme, kun savupommit räjähtivät lähellä.

Eikä tilanne ole Lähi-idässä lainkaan helpottanut, päinvastoin.

Mari Parkkinen sanoo, ettei nyt järkyttävässä vaiheessa olevalle Lähi-idän jatkuvalle sotatilalle näy mitään loppua. Pitääkö loppua odottaa seuraavat viisikymmentä vuotta, sitä hän ei lähde ennustamaan.

Hän sanoo, ettei Lähi-idän konfliktiin ole mitään mustavalkoisia vastauksia.

– Pitäisi muistaa, että Israelin valtion tekojen tuomitseminen ei ole antisemitismiä. Samoin Hamas ei edusta kaikkia palestiinalaisia tai muslimeja. Israelin valtio, juutalaiset, Palestiinan valtio ja muslimit ovat kaikki eri asioita ja ne tulee pitää erillään.

Hän sanoo, että turvattomassa maailmantilanteessa, toivottomuuden keskellä, on hyvä pyrkiä tekemään toivon töitä.

Toivon töillä Mari Parkkinen tarkoittaa kohtaamaan ihmiset kunnioittavasti ja kantamaan kortta yhteiseen kekoon. Hän sanoo, että toivoa tuo myös se, että ymmärrämme tarvitsevamme toisiamme ja että selviämme tästä kaikesta yhdessä.

Hän sai Israelissa olleessaan kimmokkeen väitöskirjaansa, joka käsittelee palestiinalaiskristittyjen muuttuvaa uskonnollista kenttää. Tärkeintä hänelle oli kokea paikan päällä uskontojen dialogi ja ruohonjuuritason työ, jolla pyritään rakentamaan rauhaa.

– Minulta kysytään usein, miksi Jumala antaa kaiken pahan tapahtua. Vastaan siihen, että Jumalan viesti meille ihmisille on rakkauden viesti. Ihminen sytyttää sodat, ja taustalla on usein ahneus, raha, halu hallita tai halu vapauteen.

Samat sodan ja rauhan, kärsimyksen, auttamisen ja armon teemat ovat seuranneet Mari Parkkisen elämässä aina. Hän sanoo, että ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia kaikkialla maailmassa. Jokainen kaipaa turvallista elämää ja lapsilleen ruokaa pöytään.

Hänen mottonsa onkin ”pienen ihmisen puolesta”.

Suomen neljäs naispiispa Parkkinen, 52, on kulkenut monipolvisen, vaiheikkaan elämänpolun maailmalta Mikkelin tuomiokapitulin piispan huoneeseen. Hän siteeraa vapaasti tanskalaisen filosofin, teologi Sören Kierkegaardin ajatusta, että usko on hyppy tuntemattomaan. Samaa itse asiassa toistaa Tove Janssonin Nuuskamuikkunen, jonka tunnuslause kuuluu: Lähtö tulee hypyn lailla!

Lähtö uuteen onkin toteutunut Parkkisen elämässä monta kertaa.

Hän on tehnyt vapaaehtoistyötä Hondurasissa, opiskellut toimittajaksi Laajasalon opistossa, tehnyt pari vuotta töitä Kiss FM:llä ja viisitoista vuotta Yleisradion aluetoimituksissa ja myös televisiossa. Hän on myynyt kerran kotinsa ja lähtenyt perheensä kanssa Väli-Amerikkaan viettämään välivuotta, alkanut opiskella teologiaa 35-vuotiaana ja ollut kolme vuotta töissä Jerusalemissa.

Lähtöpiste oli Kangasalla sijainnut lapsuudenkoti.

– Meillä oli keskusteleva perhe, puhuimme monista asioista, ja se vaikutti ajatus- ja arvomaailmaani. Heikommassa asemassa olevia autettiin ja kipinäni kehitysyhteistyöhön syntyi jo nuoruudessa.

Hän muistaa merkittävän hetken ala-asteelta, kun Afrikassa Ambomaalla työtä tehnyt lähetti tuli kertomaan luokkaan työstään.

– Se oli kiehtovaa ja jälkeenpäin voin sanoa, että se oli ensimmäinen, hyvin varhainen askel kohti kirkollista uraani.

Hän kertoo, ettei ollut mikään huippuoppilas, mutta piti koulunkäynnistä.

– Erityisen tärkeä oli lukioaikaisen opettajani toteamus, että minulla olisi kapasiteettia! Hän näki levottoman murrosikäisen pintaa syvemmälle.

Se oli rohkaisu lähteä ylioppilaskirjoitusten jälkeen Hondurasiin kehitysyhteistyöhön vuosiksi 1990–1991.

Aina heikompien puolella oleva, barrikadeille innostuva nuori Mari ajatteli, että kehitysyhteistyön kautta hän voi toteuttaa maailmanparannusviettiään. – Hondurasin-vuosi oli kokonaisuudessaan silmiä avaava kokemus. Lähdin sinne aika lailla vaaleanpunaisin silmälasein, mutta työssä sairaalassa näin aliravittujen lasten ja kadulla imppaavien lasten todellisuuden.

Kova, säälimätön maailma oli 19-vuotiaalle raju herätys. Silloin Parkkinen ymmärsi länsimaisen ihmisen hyväosaisuuden ja sen, miten vähästä me valitamme. Senkin hän koki, miten pienistä asioista paikalliset osasivat iloita.

Koskettavin kohtaaminen tapahtui sairaalassa.

– Se, miten aliravittu kuusivuotias poika selvisi hengenvaarallisesta tilastaan, oli mieleenpainuva kokemus. Lääkärit olivat jo luovuttamassa ja pyysivät minua jäämään pojan vierelle. Silittelin häntä ja lauloin suomalaisia lastenlauluja. Hän virkosi ja sanoi, että haluaa mennä naimisiin kanssani, koska olin kuulemma hänen enkelinsä.

Hondurasin vuodesta Parkkiselle jäi päällimmäiseksi oivallukseksi se, ettemme voi sulkea silmiämme siltä, mitä maailmassa tapahtuu. Ja se, että yhteiskuntarauhaa rakennetaan avustamalla kehittyvien maiden ihmisiä. Globaalia tilannetta on ymmärrettävä laajasti, eikä muurien rakentaminen ole kestävä ratkaisu.

Sitten Parkkinen aloitti toimittajan työt. Siinäkin häntä alkoivat koskettaa elämäntarinat.

– Erityisesti mieleen jäivät useat kohtaamiset sotaveteraani Hannes Hynösen kanssa. Hän kertoi elämästään sodassa, rakkaudesta ja perheestä, iloista ja suruista. Sain myöhemmin saattaa Hanneksen myös haudan lepoon.

Mari Parkkinen nautti toimittajan työstä, mutta janosi elämälleen vielä tärkeämpää merkitystä. Hän oli mennyt naimisiin lähihoitajaksi valmistuneen Sami Parkkisen kanssa, ja elämän seuraava saranakohta koitti.

– Helsingin kiire ja väenpaljous alkoivat ahdistaa. Sielu kaipasi rauhaa ja muutimme Elimäelle. Siellä syntyivät lapsemme vuosina 1996 ja 1999.

Elämän oravanpyörä pyöri niin lujaa vauhtia, että Parkkiset päättivät viettää välivuoden Väli-Amerikan Belizessä.

Koti myytiin, mutta välivuodesta ja perhelomasta tuli jotain aivan muuta kuin oli suunnitelmissa. Mayalasten koululle piti saada rahoitusta, ja ennen pitkää Parkkinen oli toiminnassa.

– Lähdin mukaan toimintaan, ja hanke onnistui. Se on edelleen voimissaan.

Belizen jälkeen Parkkiset muuttivat Anttolaan, ja Mari Parkkinen aloitti työt Ylen Mikkelin aluetoimituksessa. – Kaikki oli hyvin, mutta jokin kaihersi sielussani. Olin aloittanut teologian opinnot työn ohessa. Mietin henkisyyden ja uushenkisyyden asioita, mutta nekään eivät minua puhutelleet.

– Sitten aloin syventyä yhä enemmän luterilaisuuteen, ja suuri aarreaitta aukeni, kun jouduin miettimään suhdettani Jumalaan.

Suostuminen pysähtymään merkitsi sitä, että Mari Parkkinen löysi Jumalassa levon.

– Olen aina ollut levoton sielu ja oli äärimmäisen puhuttelevaa kokea se, etteivät asiat mene kuten minä itse haluan.

Jälleen kerran Mari Parkkisen elämä otti uuden suunnan. Hän jatkoi opiskeluaan ja valmistui teologiksi. Ja sitten hänet vihittiin papiksi.

Sen tien päässä, ainakin tällä haavaa, on Mikkelin hiippakunnan piispanistuin. ”