Miksi jäädä? Abiturienttiviisikko on saanut Mikkelistä hyvät eväät, mutta aikoo syödä ne muualla
Avun uudessa Missä on tulevaisuus -sarjassa maakuntien nuoret kertovat omista ja alueittensa tulevaisuusnäkymistä. Sarja alkaa Mikkelistä.
Talviaurinko makaa laiskasti Mikkelin horisontin yläpuolella. Kello on kaksi perjantai-iltapäivällä ja lukion aulassa lähdön tunnelma. Opiskelijat valuvat portaikkoa pitkin viimeiseltä tunnilta ulos vapauteen.
Miia-Marie Siekkinen odottaa aulassa kavereitaan. Hän on hengaillut ja tehnyt läppärillä itsenäisesti koulutöitä jo muutaman tunnin.
Nooa Nousiainen on ollut vapaalla jalalla yhdeksästä asti. Konsta Bergmanilla, Oliver Salmisella ja Viivi Väisäsellä matematiikan tunnit jatkuivat kahteen.
– Ohjelmointia, Konsta mainitsee matikan sisällöksi istuessaan aulaan ystäviensä viereen ja riisuessaan kaulahuiviaan.
Ikkunan viereen aseteltuja sohvia ei riitä kaikille, vaan osa istuu pöydän ympärillä virastomaisilla tuoleilla. Laitosmaisesta ympäristöstä huolimatta lukion aula on arjessa abiturienttien keskeinen hengailupaikka.
Vaihtoehtoja ei juuri ole. Etelä-Savo on Suomen ikääntynein maakunta ja sen suurimmassa kaupungissa Mikkelissä hieman yli 50 000 asukasta. Tosin sekin antaa hieman väärän kuvan. Kantakaupungissa asukkaita on alle 40 000 eli suunnilleen saman verran kuin Helsingin Vuosaaressa.
Väestön määrä ja ikärakenne tarkoittavat, että lukioita Mikkelissä on vain tämä yksi, eikä lukiolaisille juuri ole paikkoja missä olla.
– On tyyliin kaksi kahvilaa ja ostoskeskukset, Viivi mainitsee.
– Mutta kauppakeskuksissa nuoret on 12–15-vuotiaita. Me ollaan yli-ikäisiä sinne, jatkaa Miia-Marie.
– Ei enää kehtaa olla siellä, Viivi myöntää.
Kahden kahvilankin kanssa on vähän niin ja näin. Kahviloita kaupungissa kyllä piisaa, mutta nuoret myöntävät istuvansa lähinnä vain ruotsalaisessa ketjukahvilassa Espresso Housessa.
– Se on lähellä, sieltä saa kaikkea hyvää ja siellä on esteettisesti miellyttävä ympäristö, Viivi perustelee.
– Viime perjantaina käytiin yhdessä sushilla. Välillä tehdään tuollaisia juttuja porukalla, mutta ei kyllä mitään hirveän eksoottista, toteaa Miia-Marie.
Baareja kahdeksantoistavuotiaille on kaksi, joista lähinnä ollaan vain Las Palmasissa.
– Tai siis onhan niitä enemmänkin, mutta onko niistä tullut vähän sellaisia pimeitä ja tunkkaisia, Konsta pohtii.
– Ne muut baarit on sellaisia yli keski-ikäisten miesten baareja, Oliver tiivistää.
Monille nuorille baareilla ei tosin ole niin väliäkään. Nykynuoret juovat Mikkelissä vähemmän kuin omat vanhempansa kostealla ysärillä ja nollarilla.
Ajanviettopaikkoja tarvitaan silti. Kesällä niitä piisaa. Silloin Saimaan rannat, Naisvuori ja Mikkelin satama kutsuvat hengailemaan kaikenikäisiä. Mutta talvi saapuu näin kauas merenrannasta aikaisin ja kestää huhtikuulle. Se pakottaa nuoret omaan tai kaverin kotiin – ja ”kätyn” puutteessa vaikka sitten tähän lukion aulaan.
Eipä sillä, että näillä Mikkelin abiturienteilla olisi loputtomiin aikaa lorvia.
– Mun treenit alkaa neljältä, Miia-Marie sanoo.
– Mun pitää lähteä töihin puoli neljältä, jatkaa Viivi.
Pojilla aikaa on tunti enemmän, mutta sitten Konstaa ja Nooaa odotetaan musiikkiopistolla, ja Oliverillakin on suunnitelmia. Mikkeli ei ehkä ole tarjonnut riittävästi nuoria miellyttäviä ajanviettopaikkoja, mutta ponnahduslautaa tulevaisuuteen kyllä.
Savolaisen abiviisikon harrastuskokemus on vakuuttava. Miia-Marie on ruskean vyön karateka, joka osallistuu ensi vuonna mustan vyön kokeeseen ja lähtee seuran kanssa elokuussa Japaniin. Mikkelin Kamppailuareenalla Miia-Marie treenaa päälajina Wadoryu-tyylisuunnan karatea sekä ohessa Shindō Yōshin Ryū -jujutsua.
– Laskenko myös valmentamisen vai vain treenaamisen, hän vastaa kysymykseen harrastukseen käytetyistä viikkotunneista.
Tovin laskemisen jälkeen Miia-Marie toteaa viettävänsä karaten parissa tällä hetkellä 8–20 tuntia viikossa. Leirejä on lähes joka viikonloppu.
– Haluan mennä niin pitkälle ja korkealle kuin pääsen. En panosta mihinkään niin paljon kuin tähän.
Muut nuorista ovat tutustuneet toisiinsa jo 9-vuotiaina musiikkiluokalla. Niitä on kaupungissa vain yksi ikäluokkaa kohti. Musiikki on ollut tärkeä harrastus erityisesti Konstalle ja Nooalle, jotka ovat soittaneet musiikkiopistossa kymmenisen vuotta.
Instagramin uumenista löytyi myös heidän perustamansa bändi, josta kysyminen saa aikaan naurua.
– On me Nooan kanssa jotakin välillä kikkailtu, mutta aktiivista kokoonpanoa ei ole. Silloin tällöin teen omaa musiikkia kyllä, Konsta kertoo.
Poikien mielestä musiikkiharrastuksessa pienemmästä kotikaupungista on ollut hyötyä.
– Jos on innokas ja haluaa kehittyä soittamisessa, niin meitä vanhempia opiskelijoita pyydetään aika paljon erilaisiin tapahtumiin ja kokoonpanoihin. Muualla olisi enemmän kilpailua, Nooa uskoo.
Juuri musiikkiopiston kautta hän päätyi toissakesänä Ristiinan kesäteatterin Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä -esitykseen. Nooa näytteli nuorta Niilaa. Konsta on esiintynyt muun muassa Mikkelin musiikkijuhlilla.
Oliverin harrastaminen on ollut omaehtoisempaa. Hän on kiinnostunut maanpuolustuksesta ja ilmailusta. Hän piirtää, rakentaa pienoismalleja ja valokuvaa.
– Aina kun jotain sattuu lentokentällä, kykitään kaverin kanssa porttien ulkopuolella kameroiden kanssa huonoillakin säillä.
Mikkelin lentokentän reittiliikenne loppui vuonna 2005, mutta kenttä on yhä toiminnassa. Pian saapunevat Naton työntekijät.
Puolustusliiton maavoimien alaesikunnan tulo kaupunkiin varmistui syyskuussa. Mikkelin vieruskunnasta Mäntyharjusta kotoisin oleva puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) perusteli päätöstä muun muassa maavoimien esikunnalla, joka toimii Mikkelissä.
Mikkelin on aina katsottu olevan sotimisen kannalta sopivan kaukana ja lähellä Venäjän rajaa.
Linnuntietä matkaa Venäjälle on noin 100 kilometriä. Se on kymmeniä kilometrejä vähemmän kuin Helsingistä Tampereelle.
Mannerheim johti talvi- ja jatkosotaa työhuoneeltaan, joka sijaitsee muutaman kymmenen metrin päässä lukion aulasta. Nykyään työhuone on osa Sodan ja rauhan keskus Muistia. Abiturientit myöntävät, että nuoruus juuri täällä on vaikuttanut heihin.
– Jos Venäjältä tullaan Suomeen, Mikkeli on ensimmäisiä kohteita. Täällä on varmasti enemmän maanpuolustustahtoa kuin Länsi-Suomessa, uskoo Viivi.
Sekä hän että Miia-Marie harkitsevat vakavasti varusmiespalvelusta sen antaman kokemuksen ja johtamiskoulutuksen vuoksi. Kyse on myös suvusta.
– Mun isoisovanhemmat oli rintamalla ja isovanhemmat evakkoja. Mummi ja ukki lähtivät Etelä-Karjalasta, Miia-Marie kertoo.
Nooa ja Konsta astuvat palvelukseen tammikuussa 2026 Karjalan prikaatissa. Nooa myöntää pohtineensa myös siviilipalvelusta.
– Se on kaukainen ja ehkä epätodennäköinen tulevaisuuden kuva, mutta siihenhän varusmiespalveluksessa tähdätään, että mustakin leivotaan jonkin tyyppinen Suomen puolustaja. Mun sotilastaidoilla varmaan maali, Nooa naurahtaa.
Oliver haluaisi puolustaa Suomea työkseen ilmavoimissa. Ensimmäinen yritys päästä reserviupseerikoulun lentojoukkoihin epäonnistui.
– Punnerruksessa käsi lipesi ja polvi osui maahan, hylsy, hän kertaa.
Ensi vuonna Oliver yrittää uudelleen. Venäjän kohta kolme vuotta sitten Euroopassa aloittama hyökkäyssota ei pelota.
– Se on vain varmistanut motivaatiotani. Pitää pyrkiä parhaimpaansa, ettei sellaisia asioita tapahdu täällä, Oliver sanoo.
Muutkin nuoret tähtäävät suomalaisen yhteiskunnan kannalta keskeisiin töihin.
Konsta haluaa isän ja sedän vanavedessä rikospoliisiksi, Miia-Marie sairaanhoitajaksi. Nooa on miettinyt toimittajaksi ryhtymistä ja Viivi haluaisi Turkuun lukemaan poliittista historiaa.
Jokainen painii tavalla tai toisella realismin ja idealismin, järjen ja unelmien rajamailla. Pojat eivät esimerkiksi halua luopua musiikista, mutta ymmärtävät, että sillä tuskin elää.
Viivikin on miettinyt, pitäisikö sittenkin hakea kauppakorkeakouluun.
– Mutta jahtaan unelmia siinä mielessä, että historian opiskelu olisi musta tosi kiinnostavaa. Toki olen miettinyt, mikä musta sitten tulee ja saanko töitä.
Jokin päivä jokainen toivoisi lapsia, jos elämäntilanne olisi vanhemmuudelle sopiva. Vielä nyt sellainen on kaukaista.
Lukion aulan ikkunan toisella puolen mopot pärähtelevät käyntiin. Täällä nuoret liikkuvat joko niillä, pyörillä tai jalan. Paikallisbussit kulkevat harvakseltaan jos ollenkaan.
Mikkelissä tavallinen arkipäivä kuluu muutaman kilometrin sisällä. Abiviisikon ajatukset ovat kuitenkin laajemmalla.
Etenkin Oliver on matkustanut. Hän on käynyt perheensä kanssa 34 maassa. Lähellä oli, ettei hän aikanaan syntynyt Uuteen-Seelantiin, jossa isä suoritti lentolupakirjaa.
Miia-Marie, Konsta ja Oliver osallistuivat Mikkelin lukion Euroscola-projektikurssille, jossa syvennyttiin Euroopan unionin päätöksentekoon ja tehtiin opintomatka Strasbourgiin Euroopan parlamenttiin.
Miia-Marie ja Nooa ovat toimineet myös lukion lehdessä, Nooa sen toisena päätoimittajana. Miia-Marie on Mikkelin nuorisovaltuuston varapuheenjohtaja.
Kaveriporukka on yhteiskunnallisesti aktiivinen ja keskustelee ja kiistelee myös vapaa-ajallaan.
Kaveripiirissä ollaan mieltä lähinnä talouspolitiikasta. Maailmalla vastakkainasettelu ja polarisaatio on kovempaa. Se kauhistuttaa.
– Tuntui, että sain kammiovärinän, kun avasin puhelimen ja näin, että Trump on voittanut USA:n presidentinvaalit, huokaisee Miia-Marie.
Globaalien uhkakuvien lisäksi nykytilanteessa mietityttää oma tulevaisuus. Vaikka tässä kaveripiirissä myös pojat ovat liberaaleja, yleisesti ottaen nuorten miesten arvot erkanevat nuorista naisista. Se saa Miia-Marien ja Viivin pohtimaan, löytävätkö he koskaan samankaltaista kumppania. Oman ikäluokan arvojen eriytyminen huolestuttaa myös poikia.
– Lukion varjopressanvaaleissa Halla-aho sai paljon ääniä. Se yllätti. En tiennyt, että täällä on niin paljon opiskelijoita, jotka ajattelevat niin, sanoo Nooa.
– Ongelma on minusta se, että etenkään nuoret miehet eivät puhu arvoista ja ajatuksistaan keskenään. Siksi ne tulevat yllätyksenä, jatkaa Konsta.
Mikkelin abiviisikko tarjoaa positiivisempaa kuvaa nuorten todellisuudesta kuin syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista kertovat uutiset. Nuoret myöntävät itsekin olevansa kiitollisia lähtökohdistaan.
Kotikaupunki on ollut pieni, mutta sieltä on saanut hyvää opetusta ja kannustusta koulussa ja vapaalla. Ennen kaikkea eväitä tulevaan ovat antaneet perhe ja ystävät.
– Lopulta arvojen eriytyminen ja ahdistuneisuuskin olisi täysin ehkäistävissä toimivilla ihmissuhteilla, uskoo Miia-Marie.
Sitten hänen täytyy kietaista kaulahuivi kaulaan ja hypätä pyörän selkään. Treenit odottavat alle kilometrin päässä Kamppailuareenalla.
Viivi työskentelee tämän perjantai-illan K-Citymarketin kassalla lähellä kotiaan Graanilla. Oliverilla on vakituinen työpaikka Burger Kingissä, mutta tänään on vapaapäivä. Hän aikoo viettää poikien illan Konstan ja toisen kaverinsa kanssa, jahka Konsta vapautuu musiikkiopistolta.
Mikkeli tarvitsisi juuri tällaiset kasvattamansa, opiskeluun ja työhön halukkaat nuoret itse. Heitä se ei saa. Kaupungissa on ammattiopisto, ammattikorkeakoulu ja yliopistokeskus, mutta monen haaveisiin ne eivät riitä. Abit haluavat opiskelemaan korkeakouluihin mutta myös toisten nuorten tykö.
– Olisi kiva käydä katsomassa enemmän keikkoja. Mikkelissä pääkeikkapaikka on Mikaeli ja sen tarjonnassa näkyy kaupungin kävijäkunta, Nooa sanoo.
– Mummojen Mikkeli, Oliver heittää.
Hän ja Konsta tahtovat Tampereelle, Nooa ei vielä tiedä minne. Kukaan ei haaveile paluusta.
Aurinko on laskenut Mikkelin yltä. Pakastaa. Pojatkin nousevat ylös ja lähtevät viikonlopun viettoon.
Vielä tämän talven kaveriporukka käy kotikaupungin katuja. Ensi vuonna odottaa maailma.
Missä on tulevaisuus -sarja ilmestyy jokaisen kuun Suur-Avussa. Sarjassa maakuntien nuoret kertovat omista ja alueittensa tulevaisuusnäkymistä.
