Helsingissä syntynyt, Göteborgissa asuva Anja C. Hill, 75, muistaa yhä päivän, jolloin hänet tuotiin Huvitukseen. Hän oli Huvituksessa 1950-luvun lopulla.
– Se oli sokki. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, minne olin joutunut ja minkä takia.
Anja oli perheensä ainoa lapsi. Karjalankannaksella taistellut ja sodassa invalidisoitunut isä oli traumatisoitunut ja sittemmin alkoholisoitunut. Äiti oli mahdottoman edessä voimaton.
– Isä yritti itsemurhaa. Päästyään sairaalasta hän ajoi minut pois. Heitti vielä kiviä perääni. Vaelsin viikkoja, asuin porttikäytävissä ja tuttavien luona. Lopulta ajauduin Vaasaan, josta sain vaateliikkeestä töitä. Olin ollut kulussa viikkoja, ja rättiväsynyt. Nukahdin pukukoppiin. Heräsin huoltopoliisien tuloon.
Kun Anja vietiin Yläneen koulukotiin, kivitalolla oli joukko tyttöjä vastassa.
”Mikäs huora sä olet? Tiedät sä, täältä ei pääse koskaan pois”, he pelottelivat.
– Olin tavattoman uhmamielinen siihen aikaan. Minulla ei ollut pojista minkäänlaisia kokemuksia. Tappeluhan siinä tuli, ja sain putkaa. Pääsin tutustumaan talon tapoihin heti kovimman kautta.
Ajan kanssa huoritteluun turtui.
– Huora-sanalla nimittely oli tyttöjen kesken niin tavanomaista, että siitä tuli ihan normaalia puhetta, Anja sanoo.
Anja oli ensimmäisen puolen vuoden aikana usein putkassa.
– Makasin lattialla ja unelmoin siitä, mitä tekisin sitten kun pääsen tyttökodista pois. Keksin mielessäni tarinoita. Minulla oli hyvä mielikuvitus. Olen kärsinyt ikäni suljetun paikan kammosta. Luulen, että se kehittyi putkatuomioiden takia, hän kertoo.
Olosuhteet tyttökodissa johtaja Martti Kuusikosken aikana olivat vankilamaiset. Siitä kertoo keväällä 1966 seinään kaiverrettu tekstikin. Tyttökodista päästiin ”siviiliin”.
Tytöt pyrkivät selviytymään omalla persoonallisella tavallaan, johon liittyi ironiaa ja tragikomediaa. Eila muistaa yhä ”rukouksen”, jota he keskenään lausuivat:
”Johtaja meidän, joka olet kansliassa, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tapahtukoon sinun tahtosi niin kivitalolla, puutalolla kuin Mesopotamiassakin. Anna meille tänä päivänä meidän tupakkataukomme, äläkä saata meitä Huvituksen pelloille, äläkä putkaan, sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia. Aamen.”
Tupakointi oli kiellettyä.
1950-luvulta tunnetaan seuraava loru: ”Huvituksen pihalla on seulottua santaa, siihen ompi kirjoitettu, ei saa enää antaa. Ruma rilluma rilluma rilluma rei.”
Anja olisi saanut psykologin apua, mutta ei suostunut puhumaan vastaanotolla sanaakaan. Sen jälkeen kaikki muuttui. Hän pääsi Kuusikosken perheeseen kotiapulaiseksi eikä joutunut enää putkaan.
– Olin lahjakas laulaja, ja haaveilin oopperalaulajan ammatista. Kuusikoski huomasi tämän, ja pääsin laulamaan tyttökodissa järjestetyissä tilaisuuksissa. Ehkä siitä oli apua.
Sotalapsena onnellista aikaa Ruotsissa elänyt Anja lähti tyttökodin jälkeen Ruotsiin, koska suomalainen yhteiskunta ei kyennyt antamaan sitä, mitä hän koki tarvinneensa, oikeudenmukaista kohtelua.
– Kun tulin Ruotsiin, opiskelin suomen- ja ruotsinkielen opettajaksi. Myös nykyinen aviomieheni on tehnyt elämäntyönsä opetusalalla, toisessa avioliitossaan elävä Anja kertoo.
Anja asuu puolisoineen omistusasunnoissa, viihtyisällä alueella.
Elämä on rakentunut mallikkaasti, mutta menneisyys kahlitsee. Vapaus ei ole itsestään selvä asia.
Anja sanoo, etteivät hänen vanhempansa olleet pahoja ihmisiä.
– Sota oli raunioittanut heidät. Se minua on vaivannut, miksi he eivät rakastaneet minua. Siltä minusta tuntui. En haluaisi loukata heitä, kun he eivät ole enää itseään puolustamassa, mutta miten voi kertoa loukkaamatta, Anja pohtii.
Haastattelujen lisäksi on jutun pohjana käytetty Anna Lembergin pro gradua Riistetty vapaus – Yläneen tyttökoti ja tyttöyden tulkinnat 1955–1971, (Turun yliopisto, 2013), ja teosta Kartanoita ja korven kansaa – Yläneen historia nälkävuosilta 2000-luvulle, Pia Mattila-Lonka, 2001. Kirjoittaja Jaana Skyttä on vapaa toimittaja, joka kirjoittaa Yläneen tyttökodista kirjaa. jskytta5@gmail.com.
Teksti Jaana Skyttä, kuvat Vesa Ranta
Lue Myös:
