”1980-luku teki minut ehkä pikkuisen rahanahneeksi” – Lukijat kertovat heille rakkaimmista vuosikymmenistä

Mitä jäi kertomatta? Kysymys jyskyttää mielessä, kun vuoden kestäneen matkan loppu häämöttää. Kun Apu-lehti lähestyi ehdotuksella, voisinko kirjoittaa lehden juhlavuoden kunniaksi kaikista niistä vuosikymmenistä, jolloin lehti on ilmestynyt, ei vastausta tarvinnut miettiä pitkään. Mahdollisuus tutkia Suomen vaiheita – ei vain virallisen historiankirjoituksen vaan arjessa koetun kautta, kuunnella tutkijoita ja muita asiantuntijoita, kaivella arkistoja ja tietysti saada osallistua suomalaisten elämää monin tavoin kuvanneen ja kirjanneen aikakauslehden juhlaan – oli vastustamaton työtarjous.

Sarjan nimikin osui: Näin meistä tuli me. Ilmiöt, tapahtumat ja tarinat ovat palikoita, joista olemme rakentaneet käsityksemme meistä. Mistä me tulemme, mitä me pidämme tärkeänä, miten me toimimme ja valintojamme perustelemme. Mistä emme tingi ja ja millaiset asiat tekevät mielestämme Suomesta Suomen. ”Näin meistä tuli me” tarkoittaa siis käytännössä ”näin me meistä kerromme”.

Vuoden aikana oma käsitykseni ”meistä” on muuttunut. Syvempi ymmärrys Suomen eri vaiheista ja valinnoista on tuonut aiempaan kuvaan enemmän sävyjä ja säröjäkin. ”Me” emme ole yhdellä suurella kansallisella kertomuksella tyhjennettävissä, vaan monien, keskenään ristiriitaisten versioiden ja väläysten hälyisä tori.

Mutta mitä siis jäi kertomatta? Sitä on paras kysyä niiltä, joille juttusarja on tehty. Apu-lehti avasi lokakuussa kyselyn, johon tuli lähes 400 vastausta lukijoilta, eli teiltä. Teidän muistojanne, mielipiteitänne ja tulkintojanne elämästä Suomessa eri vuosikymmeninä. Palasia, jotka kirkastavat hämäriksi jääneitä kohtia, haastavat yksipuolisia käsityksiä tai avaavat kokonaan uusia näkymiä suomalaiseen arkeen.

Kiitos niistä. Nyt on niiden vuoro.

Kekkosen aikoina presidentin lisäksi myös kansa luki uutisensa vielä paperisesta lehdestä.

Suomi mainittu! Kaksi sanaa, joihin kiteytyy paljon. Ylpeyttä, huomionhakua, ehkä vähän nolouttakin. Me olemme Suomen itsenäisyyden alkuvuosista, jo aiemminkin, ymmärtäneet sen, että ”me” olemme olemassa, jos muut näkevät meidät. Menestykseemme tarvitsemme oman ahkeruutemme lisäksi muiden huomiota ja hyväksyntää. Ja koska meitä ei ole monta, valokeilan osuminen meihin ei ole mikään itsestäänselvyys.

Siksi jokainen hetki, jolloin Suomi mainitaan maailmalla, tuntuu ainakin hetken yhteiseltä voitolta. Sallittakoon se meille: Hei, nehän sanoi Suomi! ja pieni tuuletus perään.

Vaikka suomalaiseen omakuvaan kuuluu vaatimattomuus, Suomi on pyrkinyt ja myös päässyt esille. Taitamattomalla myyntimiehellä on ollut onnistumisia on sangen paljon lähtien 1930-luvun Aaltojen suunnittelemista maailmannäyttelyistä 1950-luvun optimismia huokuneisiin olympialaisiin, 1970-luvun maailmanrauhaa edistäneestä ETYK-kokouksesta ristiriitaisempia tuntemuksia herättäneeseen 2010-luvun Trump–Putin-kohtaamiseen. Unohtamatta tietenkään talvisotaa ja sotakorvauksia.

Edistyksellisyys niin teollisuudessa ja osaamisessa kuin yhteiskunnallisissa uudistuksissa on tuottanut eniten otsikoita maailman mediassa. Naisten äänioikeus, äitiyspakkaus ja peruskoululaisten osaamista vertailevat PISA-tulokset ovat muiden silmissä ”menestystuotteitamme” siinä missä yritysten kehittämät innovaatiotkin. Niitä osaamme arvostaa itsekin.

Auktoriteetteihin uskottiin vielä, mutta lättähatut taisivat olla jo osa nuorison kapinaa. Ei ollut ehkäisyä, ei hyväksytty avopareja, naisten pukeutumista rajattiin, ei hyväksytty housupukuja naisilla. Sota oli vielä aika lähellä, mutta siitä ei juuri puhuttu. Korean sota muistutti, että maailmanrauhaa ei ole saavutettu. Monet naiset olivat vielä kotirouvina. Kodinhoito oli paljon työläämpää kuin nykyään. Ei ollut kodinkoneita nykymielessä eikä valmisruokia, ei perheenjäsenille työpaikkalounaita, ei lapsille kunnallista perhepäivähoitoa. (Lukijavastaus 1950-luvusta.)

Vaikka meillä oli melko köyhää, koin oloni turvalliseksi. Minusta välitettiin. Ympärillä oli omaa perhettä ja lähellä sukulaisia ja samassa asemassa olevia naapureita. Elämä oli hyvin yhteisöllistä. Marjastettiin yhdessä, leivottiin yhdessä ja naapureista pidettiin huolta. Käytiin kylässä ja leikittiin paljon serkkujen ja naapureiden lasten kanssa. Vasta keskikoulussa tajusin, että meillä kaikilla ei ole samat lähtökohdat. Koulun joulujuhlassa opettajaperheen tytöt soittivat pianoa siniset pitsimekot päällä. (Vastaus 1960-luvusta.)

Kun Yle kysyi suomalaisilta maan itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden alla, mikä herättää maassa eniten ylpeyttä, vastauksiksi saatiin puhtaan luonnon lisäksi esimerkiksi terveydenhuolto. Samankaltaisia vastauksia sai Kunnallisalan kehittämissäätiö kyselyssään vuonna 2021. Naisille ylpeydenaiheita olivat luonnon ja julkisten palvelujen lisäksi sukupuolten tasa-arvo, miehille taas Suomen historia ja perinteet sekä suomalaisten menestys huippu-urheilussa.

Lukijoiden vastauksissa korostui rakkauden ja läheisten merkitys siinä, mikä milloinkin on ollut tärkeintä. Sitäkin me olemme: emme ujostele kertoa, mitä rakkaimmat meille merkitsevät, että arjen pienet asiat ovat niitä isoimpia.

Nyt uutiset ovat kännykässä, aivan kuten ystävät ja ne tuntemattomat, joita seuraamme sosiaalisessa mediassa.

Bailattiin kamujen kanssa ankarasti diskoissa ja tuntui, että kaikki onnistuu elämässä. (Vastaus 1980-luvusta.)

Jos lukijoiden vastauksista pitäisi valita yksi yhteinen nimittäjä sille, miksi jokin vuosikymmen on jäänyt mieleen, olisi se nuoruus. Ihmekö tuo: muistamme kirkkaasti ne vuodet, jolloin elämä tuntui olevan edessä päin, ympärillä ja omassa mielessä tapahtui paljon. Esimerkiksi tällaisia:

Äänitettiin radiosta biisejä kasetille, kuunneltiin Radiomafiaa ja ysärimusaa, tehtiin leipää leipäkoneella ja jäätelöä jäätelökoneella, koulussa herkkuruokaa oli hernekeitto. (Vastaus 1990-luvusta.)

Koululaisena elin huoletonta ja turvallisen oloista elämääni. Kotiin vanhemmat ostivat hassuja kodin- koneita, kuten mikroaaltouunin ja Ritari Ässää sai nauhoittaa viininpunaisella VHS-nauhurilla. Ystävien ja sukulaisten tuki oli taattu, ovelle koputettiin ja kahvit keitettiin sekä ajatuksia vaihdettiin. (Vastaus 1980-luvusta.)

Kasvattanut itsenäiseksi, toisaalta tyttönä kokemani epäoikeudenmukaisuus on saanut minusta epäoikeudenmukaisuuden vastaisen taistelijan. (Vastaus 1980-luvusta.)

Nuoruus ja mitä siihen liitämme näkyy myös siinä, miten Suomesta kerromme. Suomesta puhutaan ”nuorena kulttuurina” ja varsinkin kaupungistumisesta ”nuorena ilmiönä”. Monet muualla pitkään elämään vaikuttaneet ilmiöt lähtien kulttuurin moninaisuudesta tiiviisiin kaupunkimaisiin ympäristöihin ovat meille ”tuoreita”, ja joudumme vasta ”opettelemaan” elämään niiden kanssa.

Nuoruuteen liittyy myös rohkeus ja kyky tarttua uusiin mahdollisuuksiin. Suomi on historian aikana osannut tarttua moniin tilaisuuksiin, mistä on seurannut paljon hyvää. Esimerkkinä voi nostaa uskalluksen panostaa teknologian ja erityisesti mobiiliteknologian kehittämiseen vaiheessa, jossa menestys oli kaikkea muuta kuin selviö.

Kaikki oli paljon helpompaa kuin nyt – töitä oli tarjolla, palkka riitti elämiseen. (Vastaus 1980-luvusta.)

Millaiseksi 1980-luku teki minut? Ehkä pikkasen rahanahneeksi. (Vastaus 1980-luvusta.)

On tehnyt rohkeammaksi koska uskallettiinhan sitä ennenkin! (Vastaus 1960-luvusta.)

Nuoreksi kulttuuriksi Suomi on kokenut isoja murroksia, tai sitten murrokset ovat meille tapa kertoa itsellemme historiaamme. Meitä on koeteltu ja olemme pärjänneet – välillä paremmin ja välillä huonommin. Murrosvaiheet kuten 1990-luvun lama kuuluvat tarinaamme kaikkine synkkine puolineen. Nekin puolet tekevät meistä meidät.

Tähän vuosikymmeneen liittyvät niin elämäni ikävimmät kuin monet parhaista kokemuksista. Vuosituhannen alussa aloitin rakennusalalla yrittäjänä suoraan lamaan ja vuosikymmenen lopussa olin mukana mobiilialan kehityksessä ja muutenkin sähköisen liiketoiminnan parissa. (Vastaus 1990-luvusta.)

Stockmannin tavaratalon nykyisestä ahdingosta ei takavuosina ollut tietoa. Alamäki alkoi vasta verkkokaupan myötä.

Suomalaisuudessa olennaista on ymmärtää maamme köyhyys. Sieltä luovuutemme on lähtenyt, köyhyydestä.

Marimekon pelastaneen Kirsti Paakkasen sanat vangitsivat minut niin, että sorruin kirjoittajan pahimpaan syntiin eli unohdin kirjoittaa sanatarkan sitaatin ylös. Viesti kuitenkin tarttui muistiin.

Vuonna 2021 edesmennyt Kirsti Paakkanen tiesi mistä puhui. Köyhistä oloista liike-elämän huipulle nousseen naisen luo hakeutui monia 1990-luvulla kuulemaan, miten paitsi Marimekko myös koko Suomi voisi menestyä – minä mukaan lukien.

Maailman mittakaavassa Suomi ei ole enää moneen vuosikymmeneen ollut köyhä maa, mutta niukkuus ja sen kunnioittaminen on osa ajatteluamme. Ei ole sattumaa, että presidenttiehdokas Mika Aaltola puhui kaskinauriiden kasvattamasta kansakunnasta, ja muutkin presidenttiehdokkaat korostavat omien lempiruokiensa olevan vaatimattomammasta päästä – esimerkkinä Pekka Haaviston kaurapuuro.

Opin sietämään niukkuutta ja köyhyyttä. Minusta tuli sitkeä ja sisukas. (Vastaus 1970-luvusta.)

Opin ymmärtämään vanhempieni kautta sen, että jokaisen aikuisen pitää tehdä töitä. (Vastaus 1950-luvusta.)

Niukkuuden korostuksen ja tasa-arvon arvostuksen voi nähdä sisarina. Eliitti on vieras, ja epätasa-arvon lisääntyminen ristiriidassa toivotun kanssa.

Olen saanut silloin elämän peruseväät asuessani mummolassa lapsena. Ne asenteet ja opit ovat kantaneet läpi elämän! Vallankin se, miten pitää kohdella muita ihmisiä ja erottaa oikea ja väärä ja olla rehellinen ja oikeudenmukainen. Maalla asui silloin vielä paljon väkeä. Elämäni oli hyvää ja kaunista sekä rikasta niin henkisesti kuin taloudellisesti. (Vastaus 1950-luvusta.)

Samalla kuitenkin ymmärrämme, ettei sellaista kuin yksi suomalainen elämäntapa tosiasiassa ole, eikä tarvitsekaan olla. Olemme osa maailmaa, ja meillä on lupa nauttia siitä. Ruokakulttuuriimme kuuluvat itsestään selvästi muualta tulleet ja myös muiden tuomat vaikutteet. Pukeutumisessa, musiikkimaussa ja elämätapavalinnoissa olemme luontevasti osa muuta maailmaa, ja kannattamiamme aatteiden kautta liitymme muihin.

Kyseinen aikakausi jätti minuun täysin omanlaisensa jäljen. Kanssakäyminen ihmisten kanssa on muuttunut tähän päivään päästyä todella paljon noista ajoista, kuten moni muukin asia. Nykypäivänä kun alle 10-vuotias lähtisi kioskilta yksinään hakemaan purkkia maitoa ja samalla isälle tupakkaa, tuntuisi erikoiselta. Joitaikuita kismittää, kun asiat ovat olevinaan ”kauhean hankalia” , mutta pelkästään asioiden hoitamisen helppouden tänä päivänä käsittää oikein mainiosti, kun on nähnyt sen toisen aikakauden. Muistan, miten ysärillä pelkästään junalippujen ostaminen viisihenkiselle perheelle monine vaihtoineen halki Suomen tehtävää matkaa varten PUHELIMITSE oli aivan omanlaisensa operaatio – nyt jotakuta harmittaa, kun asia ei hoidukaan kahdella klikkauksella. (Vastaus 1990-luvusta.)

2010-luvulla suomalaisen teinipojan näkökulmasta tapahtui moniakin merkittäviä asioita, ja aika oli täynnä muutoksia ja uusia trendejä. Älypuhelimet ja sosiaalinen media nousivat keskeiseen asemaan. Facebookin, Instagramin ja myöhemmin Snapchatin ja Tiktokin suosio kasvoi räjähdysmäisesti. Elämää jaettiin yhä enemmän verkossa. Pelikulttuuri kehittyi jatkuvasti ja Minecraft oli valtavan suosittu. Sitä pelattiin paljon kavereiden kanssa. Oppikirjojen korvaaminen sähköisillä versioilla tuli lukiossa uutena asiana. Muistan myös Greta Thunbergin olleen inspiroiva esimerkki minulle ja muille nuorille, jotka vaativat ympäristöystävällisempiä ratkaisuja. Ja tottakai Robin oli kova juttu aikanaan. Vaikkei poikien keskuudessa. Sanoisin, että yleinen kiinnostus kansainvälisiin asioihin kasvoi. Vaihto-oppilas­ohjelmat ja matkustaminen ulkomaille tulivat tosi suosituiksi. (Vastaus 2010-luvusta.)

Muistamme eri vuosikymmenet niiden aikana syntyneistä luovuuden hedelmistä. Kauniit esineet, kotien sisustus, vaatteet ja musiikki toistuivat lukijoiden tarinoissa.

1950-luvun tunnelma, muotoilu ja värimaailma kiehtoo itseä.

Kulttuurilla ja luovilla aloilla on Suomessa ollut joihinkin verrokkimaihin jopa poikkeuksellisen iso rooli maan kansainvälisen tunnettuuden rakentajana. Olemme soittaneet, laulaneet, kirjoittaneet ja muotoilleet Suomi-brändiä. Myös uudemmat menestystarinamme vaikkapa peliteollisuudesta ovat kulttuurituotteita. Tämä selittänee ainakin osin edellisten eduskuntavaalien alla syntynyttä kohua perussuomalaisten puheenjohtajan Riikka Purran lausahduksesta kulttuurista ”luksustuotteena”.

Hengen kulttuuria helpompaa poliitikoille tuntuukin olevan ruumiin kulttuuri. Niiden sankaritarinat ovat itsestään selvemmin koko kansan yhteisiä – oli kyse sitten menneisyyden yleisurheilijoista tai nykyisistä tennispelaajista.

Leikin kävyillä sekä talon kivijalassa olevalla savella. Vieressä olevalla Viialan urheikukentällä seurasin Risto Ankion, Timo Koskelan ja Risto Laitisen seiväshyppyä. Timo Koskela oli kirkkoherra Matti Koskelan poika ja Risto Laitinen taas kanttori Kauko Laitisen poika. Viialan kirkko oli valmistunut teollisuuslaitosten lahjoitusten sekä mahtavan talkoohengen ja yhteistyön tuloksena 1950. Amerikasta tullut sementtilasti kallistui sopivasti Viialan asemalle ja uuden kirkon perustusten rakentamiseksi. (Vastaus 1950-luvusta.)

Keskustatavaratalojen asemaa ovat horjuttaneet myös kauppakeskukset, esimerkiksi Helsingin Pasilan Tripla.

Kukaan ei koskaan kieltänyt minua puhumasta saamen kieltä tai haukkunut saamelaiseksi, mutta alemmuuden tunteen vain tiesi ja oppi olevaksi. Ehkä syynä oli se, että saamelaisuus ei juuri näkynyt opetuksessa missään”, toteaa Minna Rasmus saamelaisten pakkosuomalaistamisesta Kukka Rannan ja Jaana Kannisen tekemässä kirjassa Vastatuuleen.

Alun kysymys ”mitä jäi kertomatta” pitäisi muotoilla paremminkin ”keiden tarina jäi kertomatta”. Matka Suomen menneisyyteen ja osin tulevaisuuteenkin sisältää monia sellaisia polkuja, joita yleinen historianymmärrys ei tunne. Emme tunne riittävästi vähemmistöjen versiota ”meistä”, oli kyse maamme alkuperäiskansoista tai uusista suomalaista.

Tämän vuoksi itseymmärrykseen liittyvät yhteisen vastuun teemat, kuten kolonialismi, tuovat ensiksi mieleen muut maat, eivätkä esimerkiksi saamelaisten pakkosuomalaistamisen. Uudet tarinat ”meistä” elokuvien ja kirjojen muodossa paikkaavat puutetta, varsinkin niissä tapauksissa, joissa kertojat ovat itse vähemmistöjen edustajia.

Vuosittain julkaistaan maailmanlaajuiseen gallup-dataan perustuvia World Happiness Report -onnellisuustutkimuksia, joissa Suomi on loistanut kärkisijalla. Maailman onnellisin kansa perustuu kuitenkin vertailuun, jossa Suomen vahvuudet järjestäytyneestä yhteiskunnasta ja yleisestä tyytyväisyydestä korostuvat. Moninaisemmista kriteereistä ammentavissa tutkimuksissa Suomi näyttäytyy toisenlaisena. Esimerkkinä voi mainita afrikkalaistaustaisten kokeman syrjinnän, jossa Suomi on Euroopan kärkimaita.

Mikään vertailu ei kerro meille totuutta siitä, keitä me olemme. Ne voivat kertoa vain siitä, mitä kussakin vertailussa on vertailtu. Opimmeko niistä jotain, riippuu siitä, osaammeko sisällyttää keskenään ristiriitaisia puolia yhteisen tarinaamme meistä, eli ketkä kaikki saavat sanoa sanansa siitä, keitä ”me” olemme.

Sen sijaan, että valmistaisimme itse perunoita ja kastiketta, ruokalähetti tuo sähköpotkulaudalla ravintolaruokaa ovelle.

Oliko ennen paremmin? Lukijoiden vastauksista välittyvät molemmat vaihtoehdot, kyllä ja ei.

Kesät olivat lämpimiä, talvet kylmiä. Oppi luottamaan ihmisiin,ulko-ovi oli auki. Nykyään hysterisoidaan ja liioitellaan mahdollisuuksia joutua uhriksi. Silloin elämänasenne oli enemmän jalat maassa. (Vastaus 1980-luvusta.)

Suomi oli parempi ja yhtenäisempi maa. Ihmiset auttoivat toisiaan pyyttettömästi. (Vastaus 1980-luvusta.)

Nuoria ja lapsia oli paljon ja yhteisöllisyys voimissaan. Kokoonnuttiin yhdessä pelaamaan tai oleskelemaan kaupungilla ja yksinäisyys oli lähes tuntematon käsite. Koululuokat olivat suuria, mutta siellä opittiin asioita ja päästiin elämässä eteenpäin ja opittiin sosiaalisuutta. (Vastaus 1960-luvusta.)

Oliko lukijavastauksissa sitten jotain yllättävää? Ehkä yllätyksenä voi pitää sitä, ettei suosikkivuosikymmen aina ollut vain nostalgian sävyttämä. Kaikista nykyisyyden haasteista ja huolestuttavista tulevaisuuden näkymistä huolimatta kuluva vuosikymmen nousi ja seuraaviin sisältyvät mahdollisuudet nousivat useiden vastaajien tarinoista.

Vaikka vuosikymmen ei vielä ole edes puolessa välissä, on mielestäni 2020-kymmenyksellä ennättänyt tapahtua jo paljon. Näin ollen vuosikymmenyksen jatkoa odotellessa ei edes voi arvata, miten tuleva kehittyy. (Vastaus 2020-luvusta.)

Koska meidän tarinamme ei ole vielä valmis vaikka juttusarja päättyykin, ovat nämä sanat hyvä tapa lopettaa:

Kasvoin melkein nelikymppisenä viimein aikuiseksi ja ymmärsin eläväni elämäni parasta aikaa juuri nyt. Että paras aika elämässä on nyt eikä ”sitten kun” eikä ”silloin kun”. (Vastaus 2020-luvusta.)