Mikä neuvoksi Helmareille? Marko Saloranta: "Emme suostu lähtemään pelaamaan altavastaajajalkapalloa"

Ei ollut Kansojen liiga Helmareille sellainen läpikävely, mitä B-tasolle pudonneelta, mutta EM-kisoihin valmistautuvalta joukkueelta olisi ollut lupa odottaa. Kausi lähti väärille urille heti avauskierrokselta, jolloin Serbia osoittautui ensimmäisen kerran turhan ikäväksi vastustajaksi ja ensimmäiset epäilykset Suomen tämän hetken iskukyvystä heräsivät. Seuraava takaisku odotti huhtikuussa, jolloin lohkojumbo Valko-Venäjä nollasi maalipaikkojensa luomisessa lähes koko kevään tuskailleen Suomen. Näiden pistemenetysten jälkeen oli jopa pienimuotoinen ihme, että viimeisen kierroksen ottelussaan Serbiaa vastaan Helmareilla oli vielä lohkovoitto ja kaikki sen tuomat palkinnot omissa käsissään.

Ne kädet eivät kuitenkaan paineita kannatelleet. Helmarit jäivät jälleen kauas siitä tasosta, joka joukkueeseen yhdistetään, ja ennalta lähes varmana pidetty lohkovoitto upposi Olympiastadionin samettiseen nurmeen. Tulos on jo itsessään karmaiseva pettymys, mutta vielä huolestuttavampaa on, että se on täysin oikea. Tuloksen takana näkyy nimittäin paljon sellaista, mitä Euroopan kovimpia maita haastavan joukkueen pelaamisesta ei soisi kuukautta ennen kisoja näkevänsä. Lähtien omasta pelitavasta ja sen soveltuvuudesta omaan pelaajamateriaaliin, kysymysmerkkejä jäi ilmoille huomattavasti vastauksia enemmän.

Suomen vasemman laidan leveydessä ottelun pelannut Katariina Kosola myönsi suuren pettymyksen joukkueensa puolesta.

– Tosi iso pettymys tietenkin. Voittoa lähdimme hakemaan ja se oli ainoa tavoite ja siihen oli kova luotto. Vaikka olen ylpeä joukkueen taistelusta ja siitä, että kaikkemme annoimme, niin se ei vaan riittänyt tänään. Alku oli tosi hankala, menetimme palloja riistojen jälkeen liian äkkiä. Jossain vaiheessa peli sitten kyllä rullasi paremmin, mutta kokonaisuutena ei tarpeeksi hyvää meiltä.

Kosolan laitaa haluttiin Serbiaa vastaan pitää selkeästi leveällä ja toiveena varmasti oli saada vauhdikasta laitapelaajaa yksi vastaan yksi -tilanteisiin. Niitä nähtiin kuitenkin aivan liian harvoin.

– Olisin toivonut sinne enemmän palloja. Välillä tuntui, että siellä oli isot tilat, mutta toisaalta silloin kun palloja tuli, niiden jälkeen oli melko ahdasta edetä. Kombinaatioita olisimme varmasti voineet laidalla käyttää enemmän ja murtautua niiden avulla esimerkiksi keskelle. Vaikka olemme murtautumista paljon harjoitelleet ja siihen keskittyneet, se on futiksen vaikein osa. Hyvin kamppailevaa ja tiiviisti puolustavaa joukkuetta vastaan emme onnistuneet luomaan riittävästi maalipaikkoja emmekä varmasti myöskään viimeistelemään.

Kosola myönsi, että paras Suomi on Kansojen liigassa jäänyt näkemättä.

– Emme ehkä ole näissä peleissä päässeet sille huipputasolle, millä parhaimmillamme olemme olleet. Toisaalta mielestäni olemme parhaimmillamme sellaisissa peleissä, missä pelaamme altavastaajina ja silloin on usein enemmän tiloja mihin hyökätä. Ei se meidän taitotasomme mihinkään ole tippunut ja täysi luotto on siihen, että kisoihin menemme kaikki maat haastamaan.

Kosolan sanoissa piilee useita totuuksia, jotka selkeästi ovat Helmareiden peleissä nähtävillä. Kansojen liigassa joukkue pelasi maita vastaan, jotka puolustivat käytännössä aina matalalla ja antoivat pallon suosiolla Suomelle. Ainoa poikkeus oli Serbia, joka prässäsi melko korkealtakin Helmarien alinta pallollista vaihetta niin kauan, kuin se jaksoi sitä tehdä. Mitä pidemmälle ratkaiseva ottelu eteni, sitä alemmas valui myös Serbia ottamaan Suomen iskuja vastaan. Tuliko niitä iskuja, olivatko ne riittävän painavia haastamaan vastustajan rakentama muuri? Ei oikeastaan, ja ei.

Laajalti tarkasteltuna, Helmarien pelissä asiat ovat melko hyvin raiteillaan molempien boksien välissä. Se riistää ja hallitsee palloa hyvin, joskin usein se tahtoo tapahtua liian vaarattomilla alueilla ja verkkaisella tempolla, mikä aiheuttaa murtautumiselle edelleen isompia ongelmia. Pallo pystytään mielestäni riittävän usein pelaamaan vastustajan linjojen väliselle kymppialueelle, mutta sen jälkeen pelin eteneminen on vaikeaa. Ria Öling on maajoukkueessa pelannut kohtuullisen vapaasti juuri noilla paikoilla, mutta vaikka Crystal Palacen pelaajan liike riittää asemoimaan itsensä pelattavaksi, pallon saatuaan maalipaikkaan johtava oma liike tai murtava syöttö jää liian usein uupumaan. Hieman samoin on alempana. Olga Ahtinen liikkui Serbiaa vastaan todella aktiivisesti ja halusi palloa kiitettävästi. Ahtisen syöttövalikoimalla ja pelikäsityksellä tulosta pitäisi kuitenkin tulla huomattavasti nyt nähtyä enemmän. Turhan usein peli pyörii vastustajan muodon ulkopuolella, sivuttain ja taaksepäin, eikä siunaantuneita etenemismahdollisuuksia tunnisteta tai ainakaan hyödynnetä riittävän nopeasti tai rohkeasti. Varsinkin lukuisten pallonriistojen, jopa hyvillä paikoilla tapahtuneiden jälkeen, paljon tulostaululla konkreettisesti numeroina nähtävää olisi pitänyt saada aikaan.

Yksi asia, mistä myös Kosola puhui, on laitojen hyödyntäminen. Nea Lehtolassa, Emma Koivistossa ja Kosolassa on jo aivan riittävästi vauhtia, oikea-aikaisuutta ja vastustajan haastokykyä siihen, että varsinkin keskustaa vahvasti tukkiva puolustus saataisiin liikkeelle ja sitä kautta myös tiloja enemmän keskelle. Mutta jos pallon toimittaminen laitaan kestää liikaa, tila vähenee ja haastamisesta tulee vaikeaa. Vaikeusastetta lisää totta kai sekin, mitä parempia maita ja sitä kautta pelaajia vastaan sitä tehdään. Laitapelaajalle pitäisi saada myös tuki riittävän lähelle ja se onnistuu usein ainoastaan tarpeeksi pitkän hyökkäyspään pallonhallinnan avulla. Olympiastadionilla nähty Lehtolan maali oli siitä hyvä esimerkki. Kosolan ei tällä kertaa tarvinnut lähteä haastamaan, Eveliina Summanen tarjosi vaihtoehdon viereltä ja kun hyökkäys oli kestänyt riittävän pitkään, Lehtola oli valmiiksi asemassa, mistä hän ennätti puskemaan pallon takatolpalta verkkoon.

Kun haastattelin Suomen päävalmentaja Marko Salorantaa ennen Kansojen liigakauden alkua, kysyin mitkä ovat ne painopistealueet, joissa hän haluaa nähdä joukkueensa ottavan askelia eteenpäin. Ensimmäiseen aikuisten arvoturnaukseensa päävalmentajana lähtevä Saloranta vastasi keskittymisen olevan nopeissa pallonriistoissa ja paineen asettamisessa vastustajalle mahdollisimman lähellä sen maalia. Sitä Suomi oli jo kyennyt tekemään, myös huippuja vastaan, mutta ei vielä riittävän tasaisesti. Tämän kehittyminen, yhdistettynä viimeisten ratkaisujen laadun paranemiseen ja oikeiden valintojen tekemiseen tulisi näkymään päävalmentajan mukaan myös tulostaululla. Liigan nyt päätyttyä kysyin, oliko näissä asioissa tapahtunut riittävästi, jotta mies voisi olla tyytyväinen.

– Ei kokonaan. Välähdyksiä on ollut ja itse asiassa nyt neljän viimeisen ottelun aikana hyökkäävien pelaajien liikkeet ja aloitteet ovat olleet siellä. Sitten on voinut käydä niin, että viimeinen syöttö on viipynyt ja tai sen laatu ei ole ollut riittävä. Hyökkäyspelaamisemme on siis kehittynyt siinä, millaisia mahdollisuuksia annamme itsellemme, mutta edelleen askelia eteenpäin tarvitaan, varsinkin kun vaade tulee jatkossa olemaan huomattavasti kovempi.

Kuinka vaikeaa on sitten muuttaa joukkueen pelaamista nyt nähdyistä pallonhallintalukemista kohti pelejä, joissa todennäköisesti myös vastustajat hamuavat pelivälinettä itselleen?

– Olemme pystyneet, esimerkiksi edellisessä Islanti-pelissä, pallonhallintaan ja myös muut tilastot maalipaikkoineen olivat meille. Erilaista siitä tulee, nämä joukkueet puolustivat lähes koko joukkueen voimin, mutta tulevat vastustajat hyökkäävät varmasti enemmän. Toki silti saattaa hyvinkin olla, että Sveitsi ja Islanti tyytyvät antamaan palloa enemmän meille ja sitä kautta pystymme määrittämään pelin tempoa.

– Vaikka lähdemme EM-kisoihin alimmalla rankingilla, ja periaatteessa altavastaajina, emme suostu lähtemään pelaamaan altavastaajajalkapalloa. Se on ihan selvä ja sen takia meidän pitää olla tosi hyviä siinä, miten pallon kanssa toimimme.

Salorannan vaatimustason ja riman asettaminen kunnianhimoisiin korkeuksiin pelin kuvan suhteen on hieman kaksipiippuinen asia. Toisaalta halu olla pelissä se hallitseva ja tapahtumien kulkua määrittävä osapuoli on kunnioitettava ja varmasti myös, ainakin sopivaa vastustajaa vastaan, omaa peliä ja pelaajia kehittävä. Mutta peliä voi hallita ja muokata mieleisekseen myös ilman palloa ja kontrolloida tapahtumia edes vastustajan sitä ymmärtämättä. Pääasia olisi pelata omaan pelaajamateriaaliin soveltuvaa ja vaatimustasollisesti realistista jalkapalloa, joka ei välttämättä täytä kaikkia kauneuskriteereitä, mutta saattaa silti antaa parhaat mahdollisuudet menestymiselle. Ainakin nyt tämän kevään Kansojen liigan perusteella Suomen pelaajamateriaalin soveltuvuus pallonhallintajalkapalloon on kyseenalaistettava, vaikkakin esimerkiksi joukkueen haavoittuvuus vastahyökkäyksille ei todennäköisesti EM-kisoissa ole nyt nähdyn kaltaista, kun varsinkin alakerta saa lisää jalkoja alleen. Isoksi huoleksi jää silti maalipaikkojen luonti ja hitaiden hyökkäysten onnistumisen kannalta oleellisten elementtien puute.

Suomi on tällä hetkellä asemoinut itsensä hieman sumuiseen kohtaan naisten jalkapallon tasokartalla. Se pitää itseään selkeästi A-liigaan kuuluvana joukkueena, niin paljon harmitusta menetetystä mahdollisuudesta pisteiden pudottamisen jälkeen on tänä keväänä kuultu. On totta, että jokaisen häviämänsä pisteen Helmarit olisi voinut myös voittaa, mutta A-liigassa eivät turhaan pelaa ne maat, jotka sen voittamisen viimeisen kynnyksen ovat riittävän usein ylittäneet. Tiistaina voittoon olisi riittänyt johtoaseman turvaaminen, mutta olipa kyseessä sitten taktinen päätös pitää kiinni omasta tavasta pelata tai pelaajien yli-innokkuus lisämaalien tekemiseen, siinä epäonnistuttiin. Onko Suomella riittävän laadukkaat yksilöt toteuttamaan valmennuksen haluamaa pelitapaa, pelaavatko pelaajat riittävän paljon ja riittävän laadukkaissa joukkueissa muodostaakseen kollektiivin, jonka taso riittää Euroopan kovimpien maiden joukkoon?

Pelaajamateriaaliinsa Suomi ei enää viimeisen kuukauden aikana pysty vaikuttamaan, se voi ainoastaan ristiä kätensä ja toivoa terveyttä ja hyvää pelituntumaa sille joukolle, jonka Marko Saloranta lopulta Sveitsiin mukaansa ottaa. Omaan pelaamiseensa Suomella on sen sijaan kaikki avaimet, ne pitää vain valita siten, että mahdollisimman moni lukko aukeaa.