Mika Aaltola: Isojoella tajusin katselevani maisemaa kuten muistinsa menettänyt isäni oli opettanut

Porin Suomi Areenan jälkeen kävin puhumassa tietokirjani Mihin menet Suomi? pohjalta Isojoella, Etelä-Pohjanmaan eteläisimmässä kunnassa. Majoitus oli kansallispuiston laitamilla sijaitseva mökki. Ikkunasta avautui laaja mäntymetsä. Katselin kaunista näkymää. Mieleeni tuli isäni, nyt jo muistinsa menettänyt. Mietin, että katselen metsää isäni silmin.

Lapsena ahtauduimme pieneen Morris Miniin. Koko perhe. Ajoimme usein kiemuraisia hiekkateitä. Aina, kun jossakin avautui näköala, auto pysäytettiin hetkeksi. Kaikki nousivat ihailemaan maisemaa. Isä selitti, mikä maisemassa oli hienoa. Miten se muuttui kuin maalauksessa katseen nähdessä etäisiä paikkoja utuisemmaksi. Puiden ja kukkien tuoksut ja lintujen laulu olivat osa tätä luonnon näytelmää.

Olihan se lapsesta vähän tylsää, unohdettavaakin, mutta Isojoella tajusin katselevani maisemaa kuten isä oli opettanut. Hänen silmillään. Omissa silmissäni on jäljellä muistia, jonka hän on menettänyt. Katsellessani läsnä oli myös kaihoa ja kaipausta. Ehkäpä samaa kuin hänellä.

Isoisäni oli kolmen sodan veteraani. Hän kuoli, kun isäni oli viiden vanha. Isäni muistot hänestä liittyvät paljolti tammikuisiin hautajaisiin vuonna 1947. Silloin jo eronneiden isovanhempien väliset kirjeet antoivat joitakin tarinoita ja muistikuvia, mutta luulen, että kehollista muistia isäni oli perinyt paljonkin. Ehkäpä hänelläkin oli isänsä silmät, kun hän katseli maisemia. Ehkäpä samaa rauhoittavaa kaihoa kuin minulla. Ehkäpä siksi oma poikani, joka seurasi katsettani Isojoella, oppi jotakin maiseman syvyydestä. Jotakin saattaa tarttua sukupolvelta toiselle, vaikka me emme sitä sillä hetkellä ymmärrä.

Tavassamme nähdä ja tarkkailla saattaa siirtyä muistia. Olen usein korostanut ylisukupolvista katkeamatonta ketjua Suomen suojana. Puhunut sen särkymättömyyden tärkeydestä. Käyttänyt ylisanoja patistaakseni ihmisiä turvautumaan siihen ja toisiinsa. Taustalla on inhimillinen särkyvyys ja haavoittuvuus. Siksi se ketju on olemassa, jotta siihen voisi tukeutua. Siksi se säilyy vahvana, sillä todellisuus ei ole sitä, että kukaan meistä olisi täydellinen. Monen elämänlentoon kohtalo vaikuttaa ratkaisevasti, mutta muisti säilyy yllättävissä paikoissa.

Isoisäni silmät näkivät paljon rikki ammuttua maisemaa. Samoin isoäitini sotien aikana lottana kovissa paikoissa. Sota synnytti isäni. Oma poikani syntyi laajan eurooppalaisen sodan varjossa. Kaikki me kaipaamme rauhallisia maisemia. Kauniita muistoja niistä. Silmiä, jolla on kykyä nähdä kaihoa rauhallisessa maisemassa.

Suru ei aina ole lohdutonta menetystä, vaan usein sen motivoimaa etsimistä. Isoisäni haudalla Huittisten kirkon hautausmaalla Risto Rytin patsaan alla lepää 47-vuotiaana kuollut mies. Kun siivosin hautaa, tunsin ylisukupolvisen ketjun. Se rauhoitti. Poissaolevan ihmisen ele. Näin ihmismieli toimii.

Isäni on vielä kehollisesti läsnä. Mieltä ja muistia kaipaan paljon, mutta sitä voi löytää, jos osaa etsiä. Hänelle usein soitin, kun oli hyviä uutisia. Nyt hän ei enää osaa puhelimeen vastata. Ei tarvitsekaan. Muistoja löytyy, kun osaa etsiä.

Soittaa voi muutenkin, kun katselee rauhallista maisemaa arvostaen ja ihaillen. Mäntymetsä osaa näyttää ja kuiskata, tuottaa arvokasta tietoa ja tuntemusta. Isoisäni kirjeessä isoäidilleni on yksi sivulause: ”Muista sitten kouluttaa Juhani”. Juhanista tuli suvun ensimmäinen tohtori, vaikka hän ei ollut ylioppilas. Se oli melkoinen lento. Minussa lento jatkuu. Kiitos kaikesta ilmasta siipien alla, että maisemassa on myös kaaria. Pitkiä ja lyhyitä sellaisia. Kaikki yhtä arvokkaita.