Image

"Homer Simpson on viimeinen jäänne" – Mihin katosivat työläiskirjailijat ja tarinoiden duunarit?

"Homer Simpson on viimeinen jäänne" – Mihin katosivat työläiskirjailijat ja tarinoiden duunarit?
Työväenkirjallisuus on yli sata vuotta ollut Suomen kiistellyin kirjallisuudenlaji. Sen edustajaksi ei kelpaa eikä suostu juuri kukaan.
Julkaistu: 18.11.2022

Mustamakkarasukkia. Sateenkaarikorvakoruja. T-paitoja ja tiskirättejä, joissa lukee ”Työn orja”. Kaikkea tätä ja paljon muuta myydään työväenmuseo Werstaan museokaupassa, mutta tällä hetkellä nostalgis-ironisen leikkisät tavarat eivät tunnu kiinnostavan ketään.  Tänään on aatteiden, ei tavaroiden aika.

On syyskuinen lauantaipäivä, ja ollaan punaisen Tampereen ytimessä. Näissä punatiilirakennuksissa toimi aikanaan puuvillatehdas, jossa Väinö Linnakin työskenteli.

Se ei ole sattumaa. Seuraavan kymmenen minuutin aikana entisellä tehtaalla eli nykyisellä museolla on alkamassa jokavuotinen Työväenkirjallisuuden päivä. Ohjelmassa on paneelikeskusteluja, luentoja ja haastatteluja. Mutta mitä työ­väenkirjallisuus merkitsee vuonna 2022?

Viime vuosina on keskustelu äänekkäästi siitä, kenellä on Suomessa mahdollisuus julkaista kirjallisuutta ja millaisia ääniä kustantamot haluavat nostaa esiin. Sosiaalisen median vaikuttajat ovat vain yksi tämän debatin kipupisteistä. Esikoiskirjailijoiden keski-ikä ja koulutustaso ovat viime vuosikymmenten aikana kohonneet reippaasti. Keskimääräinen kirjailija on nykyään keski-ikäinen, akateemisesti koulutettu ja ainakin joillain mittareilla keskiluokkainen – ja suhteellisen usein samat määreet pätevät hänen päähenkilöihinsä.

Onko sillä jotain väliä? 

Sali on pieni mutta tulee niin täyteen, että sinne kannetaan ylimääräisiä tuoleja. Paikalla on selvästi kaksi eri ikäryhmää: harmaapäät ja rastapäät, jos hieman kärjistetään. Keski-ikäisiä työväen asia ei tunnu kiinnostavan. Vai ovatko he jumissa niissä kuuluisissa ruuhkavuosissaan?

Mutta asiaan. Päivän ensimmäinen paneelikeskustelu käsittelee luopumista. Teemasta juttelevat kirjailijat Iida Rauma, Siiri Enoranta ja Emilia Kukkala. Luopuminen on teema, joka ei noin äkkiseltään välttämättä yhdisty työväen asiaan. Se on kuitenkin omalla tavallaan läsnä kaikkien näiden kirjailijoiden tuoreissa teoksissa: Rauman koulukiusaamista käsittelevän romaanin päähenkilö on tuhottu ja torjottu, Siiri Enorannan kirjassa on jouduttu miettimään koko elämäntapa uudestaan ja Emilia Kukkalan Kaiken jälkeen -teoksen Laina on päättänyt päästää irti ihan kaikesta, vuokrakämppää ja työtä myöten.

Aluksi keskustelu pyörii panelistien kirjojen esittelyssä. Mutta vähitellen ilmapiiri alkaa muuttua aste asteelta poliittisemmaksi. Puheenvuoroissa vilisevät erilaiset termit toksisuudesta fossiilikapitalismiin. Silti kirjailijat tuntuvat melko varovaisilta ottamaan kantaa. He sanovat ennemminkin, että halusivat tässä kirjassa tai kohtauksessa ”tutkia erilaista yhteiskunnallista dynamiikkaa”.

Ensimmäisen jyrkemmän mielipiteen esittää Siiri Enoranta, jonka tuore romaani Maailmantyttäret sijoittuu romahtaneen yhteiskunnan raunioille. Hän sanoo, että kyllähän aina tarvitaan ulossuljettuja yksilöitä ja vähemmistöjä, jotta tietty ryhmä voi pysyä vallassa. Seuraavaksi Emilia Kukkala alkaa tosissaan analysoida keskustelun aihetta eli luopumista. Hänellä on siihen virkistävä näkökulma: vapaaehtoinen luopuminen voi olla myös voimaannuttavaa.

”Inhoan kyllä tuota sanaa”, Kukkala sanoo ja nyrpistää nenäänsä.

Iida Rauma kehittelee Kukkalan ajatusta luopumisen merkityksestä ja liittää sen meneillään olevaan ilmastokatastrofiin.

”Meidän pitää tässä tilanteessa olla valmiita luopumaan monesta asiasta, mutta se on ihan oikein. Mehän ollaan etuoikeutettuja. Ja samalla kun luovutaan konkreettisista asioista, voi luopua ylisuorittamisesta ja vastakkainasettelusta. Eli luopumalla voi saada myös jotain tilalle.”

Joku muukin on joskus sanonut, että vastakkainasettelujen aika on ohi: Sauli Niinistö vuoden 2006 presidentinvaaleissa. Sen jälkeen ajatus on löytänyt tiensä milloin minnekin, nyt sitten Työväenkirjallisuuden päivään. Paneeli lähestyy loppuaan. Yleisökysymysten aikana nostan käteni. 

”Ajatteletteko te kolme olevanne työväenkirjailijoita?”

Kysymys on selvästi hämmentävä: kaikkien panelistien ilmeet muuttuvat epäröiviksi. Kukkala toipuu ensimmäisenä.

”Jossain määrin joo”, hän sanoo.

Enoranta sanoo, että hänellä ei ole vastausta kysymykseen. Iida Rauma taas pohdiskelee kysymystä pidemmin.

”Olen poliittinen kirjailija, ja siinä mielessä varmasti osa samaa jatkumoa… Mutta työväenkirjailija on termi, joka tuntuu jossain mielessä kuuluvan eri aikaan.”

Kaksi kolmesta? Tai ehkä vain puolitoista. Tänä päivänä sekin on jo paljon. 

Työväenkirjallisuus – tai jos ollaan tarkkoja, täytyy sanoa työläiskirjallisuus – sai Suomessa alkunsa 1800-luvun loppupuolella. Se tarkoitti kaunokirjallisuutta, joka oli peräisin työväenluokan sisältä ja kertoi heidän autenttisista kokemuksistaan. 1900-luvun alun sosialistiset utopiat ovat nykyään monelle tuntemattomia, mutta esimerkiksi Toivo Pekkasen ja Väinö Linnan kaltaiset nimet tutumpia. 1960- ja -70-luvuilla työväenliike läpäisi kaikki kulttuurin kerrokset, mutta sen jälkeen onkin sitten ollut hiljaisempaa. Tai kuten Työväenkirjallisuuden päivän toinen järjestäjä, historiantutkija Jussi Lahtinen asian ilmaisee festivaalien vapaatyöntekijöiden hälyisessä taukohuoneessa:

”Ei-akateemiset duunarihenkilöt ovat jääneet mainstream-kulttuurissa paitsioon.”

Lahtinen ei viittaa pelkästään kirjallisuuteen eikä Suomeen vaan puhuu koko länsimaisesta populaarikulttuurista.

”Milloin viimeksi tv- tai suoratoistopalvelujen sarjoissa on ollut päähenkilönä duunari? Aikaisemmin se oli ihan tavallista, mutta nykyään joku Homer Simpson on viimeinen jäänne tästä ajasta. Varsinkin siis Hollywoodissa, mutta myös meiltä. Toki voi olla joku sivuhenkilö, joka ikään kuin edustaa työväenluokkaa, mutta varsinainen narratiivi käsittelee lähes aina akateemisesti koulutettuja, keski- tai yläluokkaisia henkilöhahmoja.”

Toki Suomessakin julkaistaan kirjoja, joissa päähenkilöt ovat työläisiä tavalla tai toisella. Vähemmistössä tällaiset teokset kuitenkin ovat. Silti Lahtinen näkee merkkejä siitä, että työväenluokkaiset henkilöhahmot ja ylipäätään luokkiin liittyvä keskustelu on kenties elpymässä.

”Ruotsissa on viime vuosina noussut esiin tällainen liike, jossa monet identifioituvat työläiskirjailijoiksi, he ovat perustaneet sen ympärille yhdistyksenkin. Liike on myös hyvin intersektionaalinen, eli siinä tarkastellaan rodun, yhteiskuntaluokan ja sukupuolen kysymyksiä yhdessä.”

Suomessa näitä keskusteluja ainakin toistaiseksi käydään enemmän erillään.

Aikaisemmin työläiskirjallisuus oli lähes ainoita tapoja kirjoittaa ”toisin” eli haastaa kirjallisuuden kautta vallitsevaa järjestystä ja normeja. Sittemmin yhteiskuntakriittisen kirjoittamisen tavat ovat moninaistuneet. Kapitalismikritiikin ja köyhälistökuvauksen rinnalle on tullut feministinen ja ekokriittinen kirjallisuus ja monien eri vähemmistöjen kuvaus, noin esimerkiksi.

Tietyssä mielessä ne silti edustavat samaa traditiota kuin työläiskirjallisuus eli ovat jonkinlaisia kirjallisen kapinan muotoja.

Sama moninaistuminen näkyy myös Työväenkirjallisuuden päivien ohjelmassa, Lahtinen toteaa.

”Ilman muuta kuvaavampi nimi tapahtumalle voisikin olla vaikka Yhteiskunnallisen kirjallisuuden päivä”, hän sanoo.

”Mutta toisaalta me ollaan haluttu pitää kiinni alkuperäisestä nimestä ja sillä lailla kunnioittaa ja omalta osaltamme pitää elossa tätä traditiota.”

Työväenkirjallisuus herättää monenlaisia tunteita ja reaktioita. Lahtinen kertoo, että kun tapahtuman Facebook-sivuilla julkistettiin tulevat esiintyjät, esimerkiksi Osmo Soininvaaran nimi sai aikaan kysymyksiä.

”Siinä ihmiset vähän liian suoraan ehkä mielsivät, että kaikki meidän esiintyjät olisivat vasemmistolaisia tai heidän pitäisi olla. Mutta eihän kyse ole siitä. Ihan mielellään me voitaisiin ottaa tänne vaikka Björn Wahlroos käymään keskustelua, mutta varmasti häntä haastettaisiin.” 

Yhdeltä tamperelaistapahtuman esiintyjältä työväenkirjailijuutta ei tarvitse erikseen kysellä. Se nimittäin lukee ohjelmassa. ”Haastataltavana työväenkirjailija: Noora Vallinkoski”. Tämä tyyppi täytyy tavata! Mutta Vallinkoski asuu Tanskassa, ja hänen haastattelunsa Työväenkirjallisuuden päivässä toteutetaan Zoom-videon välityksellä. Pahus.

 Puolitoista viikkoa myöhemmin istun kuitenkin tietokoneen ääreen odottamaan omaa, yksityistä Zoom-hetkeä Vallinkosken kanssa. Hän on täsmällinen ja ilmaantuu ruudulle juuri sovitulla kellonlyömällä. Kertoisitko aluksi jotain itsestäsi?

”Mitähän mä nyt oikein kertoisin”, Vallinkoski epäröi alkuun.

”Mun elämä on kirjallisuuden ulkopuolella niin tapahtumaköyhää. Mä vaan luen ja kirjoitan.”

Sen Vallinkoski kuitenkin kertoo, että hän muutti ulkomaille insinööri-miehensä työn takia. Ensin Norjaan ja seitsemän vuotta sitten Tanskaan.

On päivän tärkeimmän kysymyksen aika. Noora Vallinkoski, sinä olet käyttänyt itsestäsi termiä työväenkirjailija. Mitä se tänä päivänä tarkoittaa?

”Minä ajattelen, että se tarkoittaa uudenaikaista luokkatietoisuutta. Kun varallisuuserot kasvavat ja eriarvoisuus lisääntyy, niin pitäisi tunnustaa, että yhteiskunnassa on erilaisia todellisuuksia. Eli ehkä työväenkirjailijuus on sellaista… tästä asiasta tietoisena kirjoittamista.”

Heti perään Vallinkoski lisää, että se on sitten ihan eri asia, kuka voi määritellä jonkun teoksen tai tekijän työväenkirjailijaksi tai kirjallisuudeksi, paitsi ehkä tekijä itse. Sillä kuten Työväenkirjallisuuden päivillä huomattiin, kaikkia titteli ei miellytä. Sen vastustamiseen voi olla monia syitä. Kirjailijat ja kirjoittajat tarvitsevat usein tunnetta vapaudesta. Jos heidät laitetaan lokeroon, luova työ saattaa muuttua vaikeaksi, ehkä mahdottomaksi. Siis ainakin, jos ulkoapäin annettu titteli on epämieluisa.

Suomessa yksi syy on tietysti myös taistolaisuuden trauma. 1960- ja -70-luvun vasemmistolaisia opiskelijaradikaaleja väheksytään ja pilkataan edelleen Helsingin Sanomien pääkirjoituksia myöten, vaikka nuoremmat lukijat hädin tuskin tietävät, mitä sana tarkoittaa. Myös ”työväki” tuntunee monista vanhanaikaiselta sanalta, onhan se hävinnyt arkikielestä.

Nykyään puhutaan ”suorittavan työn tekemisestä” vastapainona ”asiantuntijatyölle”.

Puhetapojen lisäksi suomalaisen yhteiskunnan luokka­rakennekin muuttunut, Vallinkoski muistuttaa.

”Työväenluokka on kaventunut ja sieltä on noussut alempaan keskiluokkaan porukkaa. Toisaalta meillä on hyvin selkeä alaluokka, jossa on paljon kasaantunutta huono-osaisuutta. Ja laaja keskiluokka ja sitten toisaalta huipputuloisten ryhmä.”

Vallinkosken oma luokkatausta on selkeä. Hän on kotoisin työläislähiöstä ja työläisperheestä, konkreettisemmin sanottuna Turun Pernosta. Kun Vallinkoski oli 1980-luvulla nuori, Pernoa asuttivat Turun sataman ja telakoiden duunarit ja heidän perheensä. Tuohon maailmaan sijoittui kirjailijan esikoisromaani Perno Mega-City. Toinen, äskettäin ilmestynyt teos Koneen pelko jatkaa saman tematiikan käsittelyä mutta tarkentaa katseensa lähiöiden miehiin, joista uhkaa tulla tarpeettomia automatisoituvassa maailmassa.

Tässä romaanissa lähiötä kutsutaan nimellä Aukko. Kirjan tuoreeltaan Helsingin Sanomiin arvioinut Antti Majander kirjoitti, että aluksi lukukokemus ei tuntunut romaanilta ollenkaan: ”Tarjolla on sivulta toiselle vankkaa mietelausetta työläisyyden luisumisesta työttömyysläisyydeksi, näköalattomuuden periytymisestä sekä maskuliinisuuden pakkopaidan tuhoavasta vaikutuksesta niin miehiin itseensä kuin heidän vaikutukselleen altistuviin naisiinkin, lapsia unohtamatta.”

Arvion loppupuolella veteraanikriitikko kuitenkin leppyy, ja toteaa Vallinkosken teoksen toimivan myös kaunokirjallisena kertomuksena, jopa oivallisena sellaisena. Mutta on totta, että kirjasta löytyy jotain, mitä ennen olisi ehkä kutsuttu jopa julistukseksi. Vaikkapa tällaisia kohtia: 

”Ihmiset on unohdettu Aukkoon, jätetty pärjäämään yksin kokonaista murenevaa aikakautta vastaan, ja nyt tyhjyydestä on tullut vihollinen. Heistä, jotka ennen olivat kansakunnan selkäranka ja sen toimivat kädet, on tullut ruumiittomalle valtiolle taakka.” 

Tarinan päähenkilö on Johanna, joka pyristelee irti taustastaan, kohti erilaista elämää. Kuvaus on tarkkaa ja vahvaa. Vallinkoski on kertonut haastatteluissa, että on hyödyntänyt sekä tässä että edellisessä teoksessaan oman elämänsä kokemuksia. Millaista työläiskodista käsin oli ponnistaa kirjailijaksi?

Vallinkoski miettii ruudulla hetken vastaustaan.

”Monimutkaista. Siinä maailmassa, jossa kasvoin, ei tällaista ammattia ollut olemassa. Ne, jotka kirjoittivat kirjoja, olivat jossain oman kokemuspiirin ulkopuolella. Että ei se ole ollut mikään sellainen haave edes. Jos on muutenkaan ollut haaveita. Yksi asia tuollaisessa taustassa on myös se unelmattomuus.”

Tampereella ja etäyhteyksillä Tanskasta kuultujen puheenvuorojen jälkeen työväenkirjallisuus vaikuttaa entistä kiehtovammalta mutta ei välttämättä selkeämmältä asialta. On siis aika soittaa asiantuntijalle, ja tällä kertaa se todella kannattaa. 

Kirjallisuudentutkija Elsi Hyttinen nimittäin kertoo heti puhelinhaastattelun aluksi jotain, joka saa punastumaan.

”Työläiskirjallisuudesta käytävää keskustelua määrittävä piirre on jo sadan vuoden ajan ollut se, että sitä ei keskustelijoiden mielestä oikein ole olemassa. Että sitä aina kaivataan ja odotetaan, mutta ikinä se ei oikein ole siinä omassa ajassa läsnä”, Hyttinen sanoo.

Niin, vähän samaahan tässäkin artikkelissa ollaan tekemässä. On siis syytä nopeasti vaihtaa puheenaihetta. Tuota, miksihän se keskustelu sitten pyörii aina sitä samaa ympyrää?

Se on tutkijan mielestä mielenkiintoinen mutta hankala kysymys. Käytännössä usein on ollut kyse siitä, että kriitikoilla ja muilla teoksia arvioivilla tahoilla on ollut sellaisia odotuksia, jotka eivät ole täyttyneet. Eli vaikka jonkinlaista työläiskirjallisuutta ilmestyy, se ei kuitenkaan ihan riitä tai kelpaa.

”1900-luvun alussa oli tietysti myös niitä, joiden mielestä sitä työläiskirjallisuutta ei siinä porvarillisessa ajassa voinutkaan tuottaa. Että ensin pitää tehdä vallankumous."

Hyttinen löytää silti myös muita, kirjallisempia selityksiä.

”Ehkä tähän liittyy sekin, että kirjallisuus kuitenkin lopulta aina versoo muusta kirjallisuudesta… Työläiskirjallisuuden odotuksiin on liittynyt sellainen toive, että odotetaan jotain ihan tosi uutta ja erilaista. Mutta ei mikään sitten kuitenkaan ole ollut täysin erilaista kuin kaikki muu.”

Hyttinen selittää myös, mitä eroa on työväenkirjallisuudella ja työläiskirjallisuudella. Työläiskirjallisuus on työväen tuottamaa kirjallisuutta, työväenkirjallisuus löyhempi termi. Se voi tarkoittaa mitä vain työväestölle suunnattua tai siitä kertovaa kirjallisuutta, jota voivat kirjoittaa muutkin kuin syntyperäiset työläiset. Kolmas mahdollinen merkitys on vielä se kirjallisuus, mitä työväellä on ollut tapana kulloinkin lukea. Sekään ei ole usein aihetta kommentoiville tahoille kelvannut, kun duunarit ovat viehättyneet milloin mistäkin Tarzaneista. Ei ole osattu valita taidetta tarpeeksi luokkatietoisesti.

Mutta mitenkäs se työläiskirjallisuus tässä ajassa? Mitä se voisi Hyttisen mielestä tarkoittaa?

”Kyllä mä ajattelisin, että meidän aikamme teoksissa näkyy tämä antroposeeni. Eli työ ja sen tekemisen tavat muuttuvat, mutta myös toimintaympäristö. Ja ylipäätään tulevaisuuden ajattelemisen ehdot.”

Antroposeeni on epävirallinen nimitys sille ajalle, jota me juuri nyt elämme. Eli sille ajalle maapallon historiassa, jossa ihmisten toiminta vaikuttaa merkittävästi maapallon biologisiin ja fysikaalisiin prosesseihin – eli käytännössä on saanut aikaan meneillään olevan ilmastokriisin.

Meidän aikamme työläiskirjallisuus ei Hyttisen mukaan voisikaan olla samanlaista kuin 1800-luvun lopun kirjallisuus. Meitä kun koskevat ihan erilaiset kriisit. Mutta toisaalta samoja kaikuja on kuultu suomalaisessa kirjallisuudessa jo kauan sitten, tutkija muistuttaa.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten ajatella? Miksi Suomessa on sata vuotta itketty työläiskirjallisuuden perään, vaikka meillä todistetusti on ollut sitä koko ajan?

Ehkä kyse on siitä, että olemassaoleva kirjallisuus ei ole miellyttänyt tai tyydyttänyt niitä tahoja, jotka asiasta ovat keskustelleet. Työväenasiaa on ajettu väärällä tavalla ja kirjat on kirjoittu väärin. Kirjailijoita on myös haluttu omia omalle puolelle poliittista rintamaa – joko heidän siunauksellaan tai ilman sitä. ”Väinö Linna lavastettiin työväenkirjailijaksi”, julisti Helsingin Sanomien Teema-lehti vuonna 2020. Perusteena oli se, että Linna oli yrittäjän poika eikä erityisesti pitänyt työstään Finlaysonin tehtaalla – kuten oikea, kunnon työläinen tietysti olisi tehnyt.

Kun Pirkko Saisio vuonna 1975 julkaisi esikoisromaaninsa Elämänmeno, hänet julistettiin vuorollaan kauan kaivatuksi uudeksi työväenkirjailijaksi. Ainakin hetkeksi. Saisio itse kuvaa esikoiskirjansa ympärillä käytyä keskustelua teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet seuraavalla tavalla:

Elämänmenon vastaanotto oli positiivinen, jopa yletön, nuorelle kirjailijalle vähän vaarallinen. Suuren työläiskirjailijan manttelia soviteltiin harteilleni, kiskaistiin rajusti pois ja kokeiltiin taas. Debattia asiasta käytiin ylitseni ja ohitseni, kuten J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon jakotilaisuudessa, missä kiista työläiskirjailijuudestani kävi niin kuumana, että kun en ymmärtänyt argumenteista enkä aggressioista mitään, pakenin hermostuksissani vessaan. Kun palasin takaisin kabinettiin, oli koko monikymmenpäinen kulttuurijoukko siirtynyt toiseen ravintolaan jatkamaan kiistaansa. Palkitun poissaoloa ei huomannut kukaan.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »