Oskari Nivala piti ”kielletyt” kirkkohäät miehensä kanssa ja siitä tuli suuri uutinen – ”Miten kukaan voi vihata rakkautta”

Teinivuosien kotibileet tuoksuvat Pirkka-oluelta, Victoria’s Secretin body mistiltä sekä avonaiselta nuuskapurkilta. Putkimankan jyskeen lävistää kuitenkin halveksuva tokaisu: “toi on kyl yks vitun hintti”. Ei mitään, jatketaan bileitä, juuri kukaan ei välitä. Joku naispuolisista ystävistäni ojentaa tokaisijaa, ja huoleton nuoruus jatkuu raiteillaan. Enhän mä tällaisesta välitä, olen tuollaisten ihmisten yläpuolella.

Hintti. Varmaan kipein suomenkielinen sana kuvaamaan miehiin mieltynyttä miestä. Harva ominaisuus on niin pitkään nähty likaisena, ällöttävänä, epäilyttävänä, sairaanakin. Yksin tällä viikolla olen lukenut useamman sosiaalisen median kommentin, jossa homous rinnastetaan eläimiin sekaantumiseen. Moniavioisuus ja pedofilia ovat kommenttipalstojen ikivihreitä klassikoita, mutta homoseksi se vasta iljettävää onkin. Rietasta ja likaista, eläimellistä haureutta vailla herkkyyttä tai rakkautta. Mikä siinä onkaan, että niin usein homojen oikeuksista puhuttaessa ahdasmielisimpien mieleen tulee ensimmäisenä juuri petipuuhat. Lähetän ajatukseni ja rukoukseni kaikille niille, jotka eivät öisin saa unta, kun eivät voi lakata ajattelemasta miesten välistä anaaliseksiä.

Liian moni ei osaa tai suostu näkemään rakkauden kauneutta. Ainakaan sellaisen rakkauden, joka on kahden miehen välistä. Mitä kertookaan ihmisen maailmankatsomuksesta ja ihmiskuvasta, jos rakkaus nostattaa vihaa? Miten kukaan voi vihata rakkautta, jos edes auttavasti ymmärtää, mitä rakkaus on? Kuinka monta ihmismieltä tämän maailman on vielä rikottava, jotta vuosisatoja jatkunut jaottelu oikean- ja vääränlaisen rakkauden välille jäisi lopullisesti historiaan? Voiko joku todella uskoa, että itsensä pelon vuoksi tukahduttava ihminen voisi nousta täyteen kukoistukseensa ja kylvää ympärilleen hyvää? Ajatteleeko joku pimeä mieli todella niin, että kieltämällä, alistamalla ja herjaamalla rakkautta tämä maailma saavuttaisi ihanteita, joita yleisesti pidämme tavoiteltavina?

“Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.” (1. Kor. 13.)

On silti tärkeää nähdä kaikki se hyvä. 2017 voimaan astunut tasa-arvoinen avioliittolaki ja sitä edeltäneiden vuosien yhteiskunnallinen keskustelu on muovannut suomalaista ilmapiiriä täysin toisenlaiseksi alle vuosikymmenessä. Suurten ikäluokkien edustajat käyttävät sujuvasti sukupuolisensitiivisiä ilmauksia, työpaikoilla palkataan ihmisiä edistämään yhdenvertaisuutta ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan vitsin heittäjä saa naurunremakan sijaan osakseen myötähäpeää ja moraalisen näpäytyksen.

Näen jatkuvasti ympärilläni ihmisiä, jotka haluavat oppia. Oppia kohtaamaan erilaisuutta paremmin, antamaan moninaisuudelle tilaa ja muuttaa omia sisäistettyjä ennakkoluulojaan. Näille ihmisille tahdon antaa kaiken tukeni, sillä oikeaoppista terminologiaa arvokkaampaa on aina vilpitön pyrkimys hyvään. Vaikka matkaa on kuljettavana ja työtä tehtävänä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on enemmän tilaa olla ja hengittää kuin koskaan. Ajoittaisista pimeistä päivistä huolimatta meillä on kaikki syyt olettaa, että tulevaisuus on vieläkin valoisampi. Sen on pakko olla.

Suomalaisen yhteiskunnan rakenteista – sieltä tomuisesta kivijalasta – löytyy vielä yksi kivikasa, johon säröistään huolimatta valo ei täysin yllä. Evankelisluterilainen kirkko on tavoilleen ja historialleen uskollinen pyhättö, jonka ruori kääntyy tahmeasti. Virallisen kirkon kannan mukaan avioliitto on yhä edelleen miehen ja naisen välinen. Raamattu on sen ikiaikaisesti sinetöinyt, eikä ihmisen tulkinnan tule sitä muuttaa. Kirkon ohjeistuksen mukaan papit eivät saa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Olettama heterosuhteista on niin syvä, ettei kirkkojärjestys edes mainitse avioparin sukupuolia – eihän mitään muuta voi ollakaan.

Vuoden 2023 alussa 65,1 prosenttia suomalaisista kuului evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta vuoden 2022 seurakuntavaalien äänestysprosentti oli ainoastaan 12,7 – siis kirkkoon kuuluvista. Kirkon virallista kantaa valvoo ja muuttaa kirkolliskokous, kirkon omaa eduskuntaa muistuttava elin, joka päättää oikean ja väärän. Kirkolliskokousta ei valita suoralla vaalilla, vaan valinnan tekee seurakuntavaaleissa valitut valtuutetut. Seurakuntavaalien alhaisen äänestysprosentin takia kirkolliskokouksen maailmankuva on kaukana tavallisten kirkkoon kuuluvien suomalaisten arvoista. Olisi väärin olla korostamatta sitä joukkoa, joka näkee kaiken rakkauden kauniina ja tahtoisi viedä kirkkoa moderniin ihmislähtöiseen suuntaan. Tämä joukko on merkittävä, heitä on laskentatavasta riippuen kirkolliskokouksessa jopa niukka enemmistö. Se ei kuitenkaan pelasta kirkkoa ihmisvihalta.

Kirkolliskokouksen maallisen järjen vastainen toimintamalli järkyttää asiaan perehtymättömiä. Muuttaakseen kirkon avioliittokäsitystä kirkolliskokoukselle ei riitä demokratiassa tyypillinen yksinkertainen enemmistö, vaan muutos vaatii toteutuakseen kolmen neljäsosan määräenemmistön – siis jopa suuremman osuuden kuin perustuslain muutos. 75 prosenttia kirkolliskokousedustajista tulisi täten saada äänestämään homovihkimisten puolesta. Inkvisiittorien, fundamentalistien ja muiden menneisyyteen hapuilevien vääristyneen suuri edustajamäärä on halvaannuttanut koko instituution päätöksentekokyvyn avioliittokysymyksessä. Koska liberaalit ja maallistuneet kirkon jäsenet eivät koe paloa kirkkopolitiikkaan, vallassa on vinoutuneen paljon heitä, jotka fantasioivat 2000 vuotta vanhojen tekstien kirjaimellisen tulkinnan sanelemasta elämästä. Ei ole näköpiirissä sellaista kirkolliskokousta, joka kykenisi tekemään mitään päätöstä kirkon avioliittokäsityksen saralla.

Tämä konservatiivien performanssi asettaa papit juridiseen limboon. Jokaisella pappisvihkimyksen saaneella on vihkioikeus siinä missä maistraatin henkikirjoittajalla tai julkisella notaarilla. Vihkioikeus ei myöskään ole sidottu työpaikkaan, vaan se on pappisvihkimyksen sementoima. Papin ei tarvitse olla evankelisluterilaisen kirkon palveluksessa voidakseen käyttää suotua oikeuttaan vihkiä kenet tahansa esteettömän parin. Mikään maallinen laki ei estä pappia vihkimästä samaa sukupuolta olevaa pariskuntaa juridisesti pätevään avioliittoon kirkossa. Näin moni tekeekin, vastoin työnantajansa käskyä.

Yksi näistä oli oma äitini. Tänä keväänä toukokuisena lauantaina elimme päivän kuin sadussa, minun ja tuoreen mieheni häissä. Kyynelten sumentamien silmien läpi katsoin alttarin takana seisovaa äitiäni, joka uhmasi kirkon tahtoa, koska tiesi sen olevan oikein. Näistä elämäni kauneimmista hetkistä kirkkopolitiikka oli kaukana, kun läheisimpien ihmisten kannatteleva rakkaus loi yllemme kuin suojelevan kuvun. Hääpäivänämme emme miettineet kirkolliskokousta tai fundamentalisteja. Kaikki oli niin oikein ja puhdasta kuin Jumalan kasvojen edessä suinkin voi.

Jo häitä seuraavana päivänä ensimmäinen toimittaja soitti äidilleni. Seuraavalla viikolla tuomiokapituli oli vastaanottanut kaksi kantelua, syynä virkavelvollisuuden rikkominen.

Kesäkuussa juhannusta edeltävä viikko enteilee tukalia hetkiä. Sekä elohopea että paine kirkon sisällä kohoaa. Annamme haastatteluja lähes jokaiselle suurelle valtakunnalliselle medialle. Asiaa puidaan MTV:n kymppiuutisissa, Facebookin kommenttipalstoilla, paikallislehdissä sekä puskaradioissa ympäri maan. Äidiltäni kysytään, mikä meni kasvatuksessa pieleen, kun pojasta kasvoi hintti. Kuulemma vierailu ilotalossa olisi tervehdyttänyt. Joku tuntematon "Mari" kaivautuu Twitter-profiilissani yli vuoden taa ja ihmettelee, kuinka pappi voi siunata poikansa ja tämän rakastajan “siitinten mahdollisesti päivittäisen kiihotuksen ja tuhannet hekumalliset anaaliyhdynnät”. Jälleen kerran ihmisvihaajia tuntuu kiinnostavan lähinnä se peppuseksi. Helvettiin ollaan kuulemma matkalla kaikki.

Sähköposteja, Facebook-viestejä, Instagramin DM:ää, juna-asemalla pysäyttävä tuntematon henkilö, joka tahtoo kiittää äitiäni. Tukea tulee aivan kaikkialta, sekä väistyneen että uuden hallituksen ministeritasolta saakka. Piispoista liberaalit onnittelevat julkisesti, toiset eivät pihahdakaan. Parturini kertoo nähneensä minut iltapäivälehdissä, kollegat kymppiuutisissa. Volyymi, jolla koko maa tuntuu käsittelevän omia häitäni, on kiistämättä häkellyttävää. Osasimme odottaa jälkipyykkiä, mutta viikkokausia kestävää paineaaltoa emme nähneet tulevan. Samaan aikaan en voi kiistää tyytyväisyyttäni. Nimelläni ja kasvoillani käytävä julkinen keskustelu – ja konservatiivisimpien huuto – on pieni hinta siitä yhteiskunnallisesta hyvästä, jota kaikki tämä voi saada aikaan.

Perjantaina 16.6. Mikkelin piispanvaalissa käydään ratkaiseva toinen kierros, jonka voittaa liberaali Mari Parkkinen. Hänen tieltään astuu syrjään kirkon kenties konservatiivisin johtaja. Mies, jonka mukaan “kirkon ei tule olla avoin sellaisille vieraille ideologioille, jotka pyrkivät murtamaan sen opetusta ihmisestä, avioliitosta ja seksuaalietiikasta”. Naisia ei kirkon johdossa ole edelleenkään liikaa. Uusi aika on käsillä.

Miksi tavallisen maallistuneen kansalaisen tulisi olla millään tasolla kiinnostunut jäykän ja hitaan uskonnollisen yhteisön sisäisistä ristiriidoista, pohtii varmasti moni. Eikä suotta. Kirkon jäsenmäärä on laskenut tasaisesti jo vuosia samalla kun päiviräsäset ovat kommenteillaan tehneet kaikkensa vauhdittaakseen jäsenkatoa ja uskontoihin kohdistuvaa epäluuloa. En voi syyttää ketään kirkon jättävää, vaikka ilmiö surettaakin minua. Liian moni näkee kirkosta vain sen pölyisen ja huonosti hoidetun imagon. Harva tietää, että kirkko on ollut esimerkiksi maailman köyhimpiin kolkkiin toimitettavan kehitysavun pioneereja jo vuosisatojen ajan. Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, kuinka ratkaisevia kirkon diakoniatyön tarjoamat avustukset voivat olla heille, jotka ovat tippuneet hyvinvointivaltion viimeisenkin turvaverkon läpi. Kirkon tarjoamaa yhteisöllisyyttä, turvaa ja lohtua ei pidä vähätellä aikana, jolloin mielenterveyden ongelmat ovat muodostuneet kansanterveydelliseksi vitsaukseksi. Kirkolla on lääke moneen.

Jos olisin kirkon johdossa, suhtautuisin pysäyttävällä vakavuudella tulevaisuudessa siintävään rahoituskriisiin. Jäsenkatoa vauhdittaa eroavien lisäksi vanheneva väestö. Siksi teologisen saivartelun sijaan olisi tehtävä kaikki voitava, jotta kirkon pääviestiä saataisiin terävöitettyä modernia maailmaa puhuttelevaksi. Rakkaus ja yhteisöllisyys voisivat pitää huolen, että jokainen saa tulla sellaisena kuin on. Kirkon ”Ovet auki” -strategia voisi parhaimmillaan olla osaratkaisu uupuvan kansamme murheisiin, kunhan jokainen kokisi olevansa tervetullut. Ihminen on yhteisöistä elävä, eikä se evolutiivinen piirre laimene kulttuurin muutosten myötä. Väitän, että yksi ihmiskuntamme kohtalon kysymyksistä on, kuinka hyvin onnistumme vaalimaan yhteisöllisyyttä ja tarjoamaan yksilöille merkitystä niiden sisällä. Ihmisyyden ja kohtaamisten parantava voima on mykistävä. Tätä reseptiä kirkolla ei olisi varaa jättää hyödyntämättä.

“Miksi niiden homojen on pakko päästä naimisiin, eikö rekisteröity parisuhde riitä”, kysyi muuan rouvaskonservatiivi sosiaalisessa mediassa. Kun kyse on vähemmistöjen oikeuksista, lähes aina osa täysien oikeuksien haltijoista – tässä tapauksessa heteroista – kokee tasa-arvon kutistavan omia oikeuksiaan. Kenties kaikkein vähemmistövihamielisimpien omanarvontunto on niin hauras, että he tarvitsevat toimiakseen jonkun, jota polkea ja nöyryyttää. On julkinen salaisuus, että kaikkein kovaäänisimmät kiusaajat ja muut pahantahtoiset sortajat kärsivät muita heikommasta itsetunnosta. Tähänkin tarvitsisimme yhteisöä ja empatiaa; ihmisvihan voi taltuttaa vain lempeydellä. Kill them with kindness.

Ennen tasa-arvoisen avioliittolain voimaantuloa hintit pystyivät rekisteröimään parisuhteen. Se oli sellainen b-luokan järjestely, jonka juridiset oikeudet eivät vastanneet heteronormatiivista avioliittoa. Kyse ei ole kuitenkaan vain lakiteknisyydestä vaan perustavanlaatuisesta arvoasetelmasta yhteiskunnassa. Eihän kukaan tahdo näkkileipää jos tarjolla on uunituoretta hapanjuurileipää. Ei vähemmistöillä ja marginalisoiduilla ole mitään moraalista velvollisuutta tyytyä enemmistön ja valta-asemassa olevien almuihin, joita he suuressa laupeudessaan koettavat tarjota tasavertaisena omiinsa. Vähemmistöjen ei tarvitse tuntea, saati osoittaa kiitollisuuttaan siitä, että saavat taistelun jälkeen saman kuin muut.

Yksi tunnetuimpia Raamatun lainauksia on Jeesuksen Vuorisaarnasta: “Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Kultainen sääntö kätkee sisäänsä valtavan määrän moraalisesta koodista, johon nykymaailmamme perustuu. Vastaavia viisauksia ja muotoiluja löytyy useimmista maailman suurista uskonnoista. Ihmiset riippumatta taustasta, uskonnosta, asuinpaikasta tai muustakaan muuttujasta jakavat tietyn käsityksen hyvästä ihmisyydestä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Tässä on mielestäni jotain perustavanlaatuisella tavalla kaunista. Että me ihmiset jollain tasolla synnynnäisesti tahdomme tehdä hyvää toisillemme. Että koko ihmiskunta jakaa ihanteen, kuinka kohdella toisiamme. Jostain syystä me ihmiset, valtiot, organisaatiot ja jopa hengelliset instituutiot epäonnistuvat edistämään tätä hyveellistä ohjetta täysin tyylipistein.

Ymmärrän kirkkoa. Ymmärrän, ettei vuosituhansia vanhaan pyhään kirjoitukseen tehdä ohjelmistopäivityksiä viikoittain. Ymmärrän, että hengelliseen elämään sitoutuneen on vaikeaa muuttaa käsitystään totuudesta – ei kai kukaan meistä haluaisi myöntää olevansa historian väärällä puolella. Ymmärrän, että uskonnot eivät ole rinnasteisia politiikkaan vaan ne ovat uskontokuntaan kuuluville jotain syvempää ja muuttumattomampaa. Myös jatkuvuudella on itseisarvo, myönnän. Tahdon kirkon sisälle kaikkea muuta kuin sotaa ja solvauksia. Edes umpimielisin fundamentalisti ei ansaitse nöyryytystä. Taistelen taantumusta ja pimeyttä vastaan empatialla ja kunnioituksella, mutta peruuttamaan tai vaikenemaan en suostu.

“Joskus maailma menee eteenpäin toimimalla”, sanoi äitini eräässä haastattelussa kommentoidessaan kirkon ohjeistuksen vastaista toimintaansa. Maailmanhistorian suuret murrokset ja edistys kumpuavat usein kapinasta – tai vähintään tottelemattomuudesta. Muistat varmaan, kuinka Martti Luther naulasi katolista kirkkoa arvostelevat teesinsä kirkon oveen 1500-luvulla. Tai kuinka vuonna 1955 Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta linja-autossa istumapaikkaansa valkoihoiselle matkustajalle. Vuonna 2018 Greta Thunberg kieltäytyi menemästä perjantaisin kouluun riittämättömän ilmastopolitiikan vuoksi. Tänä päivänä harva evankelisluterilaisen kirkon jäsen arvostelee Lutheria kapinastaan. Saati Parksia, Martin Luther King Jr:ia tai Nelson Mandelaa rotusorron vastaisesta aktivismista. Olen vakuuttunut, että vuosikymmenten kuluessa ei ole heitäkään, jotka arvostelisivat 2010- ja -20-luvun ilmastoaktivisteja. Maailma on aina mennyt eteenpäin toimimalla, niin nytkin.

Kuinka siis tämä taistelu voitetaan? Empatia ja kunnioitus ovat aseina terävämpiä kuin viha ja syytös. Jokainen on motivoituneempi kuuntelemaan kunnioittavasti erimielistä kuin raivopäistä herjaajaa. Tuomitseva moraalisaarna on kuin yrittäisi leikata tomaattia liian tylsällä veitsellä. Lopputulos on parhaimmillaankin sottaista. Kukaan ei muuta mielipidettään tullessaan nöyryytetyksi. Yksikään konservatiivi ei liberalisoidu homon huutaessa solvauksia. Siksi taistelu voitetaan dialogin ja toiminnan cocktaililla. Arvojaan tulee puolustaa ylpeydellä ja pelottomuudella muttei koskaan demonisoinnilla ja inholla. Viha ei kuole vihalla.

Kuten myös Rosa Parks, en minäkään vaadi itselleni mitään ylimääräistä. Vaadin ainoastaan sen saman istumapaikan, joka muillekin kuuluu. Kenenkään ei tarvitse muuttaa vakaumustaan homojen vuoksi, on ainoastaan sallittava sama vakaumus ja sen mahdollistamat rituaalit myös muille, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Jos vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa, sellaiseen järjestelyyn ei kannata itse ryhtyä. Kuten eräs ihailemani poliitikko totesi: liberaalin vastakohta ei ole konservatiivi vaan autoritääri. Vapauden puolustajan tulee kavahtaa muiden kahlitsijoita.

Raamattu on täynnä 2 000 vuotta vanhaa tarinaa, jota fundamentalistisinkaan kristitty ei – ainakaan rikosoikeuden puitteissa – toteuta. Ajatukset naisten tarttuvasta saastaisuudesta kuukautisten aikaan tai kehotukset vanhemmille kivittää niskuroivat lapset ovat vanhentuneita jo kauan aikaa sitten. Kukaan itselleen rehellinen ei voi väittää, että kaikki kristittyjen pyhän kirjan jakeet olisivat relevantteja, saati tavoiteltavia toimintaohjeita vuosituhansienkin jälkeen. Hurskainkaan kristitty ei elä täysin Raamatun oppien mukaan. Miksi siis yksittäiset jakeet olisivat homoliittojen kontekstissa painavampia kuin Raamatun ydinsanoma lähimmäisenrakkaudesta?

Onhan Raamatun lukeminen aina myös tulkintaa. Emme varmuudella voi edes tietää, kuinka monta kertaa eri kielten välillä nyt lukemaamme tekstiä on käännetty. Olisi hämmästyttävää, jos vuosituhansien varrella maailman luetuimpaan ja käännetyimpään kirjaan ei olisi eksynyt jokunen ajatusvirhe tai ajassa muuttunut tulkinta. Ei ole myöskään totta, etteikö kirkko muuttuisi ajassa. Naispappeus on ollut Suomessa mahdollista vain reipas 30 vuotta, eivätkä kaikki miehet ole päässeet tästä vieläkään yli. 10 vuotta sitten oli vielä täysi mahdottomuus, että kirkko olisi osallistunut Pride-kulkueeseen. Nykyään seurakunnat järjestävät hevimessuja ja laulavat euroviisukappalaita kirkossa. Väitteet ikiaikaisesta ja muuttumattomasta instituutiosta ja moraaliltaan erehtymättömistä pyhistä kirjoituksista ovat joko itsepetosta tai tietämättömyyttä.

Minä uskon muutokseen. Oikeastaan tiedän sen jo tapahtuneen. Pinnan alla on porissut pitkään, mutta nyt kattila kiehuu jo yli. Uskoakseni on vain ajan kysymys, kun kirkko kampeaa itsensä nykypäivään ja alkaa elää suurimman opetuksensa – rakkauden – mukaisesti. Minä uskon, että maailma muuttuu toiminnalla. Minä uskon, että maailma muuttuu vuoropuhelulla. Minä uskon, että ihmisten keskinäinen hyvyys kykenee ratkomaan ristiriitoja aina, kun siihen löytyy tahtoa.

Mitä todennäköisimmin piispoista koostuva kirkon ylin johto antaa lähivuosina ohjeistuksen, joka sallii samaa sukupuolta olevien parien kirkkovihkimiset mutta jättää toimitukset jokaisen papin henkilökohtaisen vakaumuksen päätettäväksi. He, keiden usko hapertuu homojen polvistuessa sinetöimään rakkautensa, voivat joko erota kirkosta tai olla osallistumatta edellä mainittuihin tilaisuuksiin. Mikään ei ole tietenkään kirkossa kuulutettua – kirjaimellisesti, mutta niin heikot kuin voimakkaammatkin signaalit kirkon uumenista kertovat, että avioliittokäsitys on muuttumassa. Pohjimmiltaan kyse on kirkon ihmiskäsityksestä; olemmeko kaikki samanarvoisia vai vallitseeko välillämme sattumanvarainen arvojärjestys, jossa enemmistö dominoi vähemmistöä ja näiden oikeuksia. Ei liene vaikeaa arvata, mitä köyhien ja sairaiden puolustajan tunnettu Jeesus ajattelisi nyt käytävästä avioliittokeskustelusta:

”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita, mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.” (Matt. 23.)

Kristitty arvomaailma näkyy kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassamme. Uskomme heikoimpien puolustamiseen ja olemme maailman tasa-arvoisimpia maita. Luterilaisen kristinuskon mukaan armo kuuluu kaikille, eli helvetin sijaan myös hinteillä pitäisi olla luvassa ihan mukavat oltavat. En ole niinkään huolissani itsestäni tai edes homojen asemasta kirkossa. Kuten edesmennyt presidentti Mauno Koivisto totesi: “Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”

Ennemmin olen huolissani siitä, mitä käy, kun avioliittokäsitystä laajennetaan. Kykenemmekö yhä elämään toistemme kanssa? Kykenevätkö maailmankuvan järkkymisestä kärsivät löytämään tasapainon ilman vihaa? Kykeneekö kirkko ja koko yhteiskunta yhdistämään aatteita, maailmankatsomuksia ja erilaisuutta, vai kaivaudummeko poteroihimme huutamaan yhä kovempaa?

Koen tekeväni eniten olemalla. Olemalla valmis puolustamaan itseäni ja kaltaisiani. Olemalla saastaisimpienkin kommenttien yläpuolella. Olemalla nähtävillä ja äänessä. Olemalla historian oikealla puolella. Olemalla rohkaisija ja sillanrakentaja. Koska kuulehan, sinä hintin kivittäjä:

rakkaus ei koskaan katoa (1. Piet. 4.).