Päätimme, että mieheni maksaa minulle kotitöistä 11,50 euroa tunnilta – Näin siinä kävi
Jos mieheni teki vähemmän kotitöitä mutta sai kuitenkin parempaa palkkaa, eikö hänen kuuluisi maksaa jollekin siitä, että tämä hoiti hänenkin osansa kotona?
The Atlanticin alkuperäinen, englanninkielisen juttu on julkaistu vuonna 2019. Voit lukea sen tästä linkistä.
Pari vuotta sitten aloin laskuttaa miestäni kotitöistä. Se tuntui meistä järkevältä: vaikka pyrimme jakamaan kotityöt tasan, päädyin aina tekemään niitä huomattavasti enemmän, koska mies oli töissä toimistolla, kun taas minä työskentelin kotona freelancerina ja saatoin töiden lomassa laittaa ruokaa, imuroida tai pestä pyykkiä.
Jaoimme kaikki laskut puoliksi, lukuun ottamatta vuokraa, josta kumpikin maksoi osuuden suhteessa omiin tuloihinsa. Vaikka koimme olevamme taloudellisesti tasoissa, ajan suhteen tilanne oli toinen. Tuntui epäreilulta, että minä tein suurimman osan kotitöistä, vaikka ne olikin helppo sovittaa työpäivän lomaan ja olin niissä taitavampi.
Niinpä kehitimme järjestelmän: mieheni maksaisi minulle jokaisesta tunnista kotitöitä, jonka tein enemmän kuin hän. Sovimme palkaksi 11,50 euroa per tunti, mikä vastasi siivoojan tuntipalkkaa Alankomaissa, jossa tuolloin asuimme. Tarkoituksena oli vähentää tyytymättömyyttäni, tehdä kotitöiden epätasainen jakautuminen näkyväksi ja (näin ainakin toivoin) kannustaa miestäni tekemään enemmän.
Ajatus palkan maksamisesta puolisolle saattaa kuulostaa järjettömältä. Mutta kotityöt ovat työtä siinä missä muukin, ja välillä minulle jäi niiden vuoksi vähemmän aikaa viikossa varsinaiselle työlleni. Jos mieheni teki vähemmän kotitöitä mutta sai kuitenkin parempaa palkkaa, eikö hänen kuuluisi maksaa jollekin siitä, että tämä hoiti hänenkin osansa kotona?
Yhdysvalloissa naiset käyttävät kodinhoitoon liittyviin tehtäviin keskimäärin yli tunnin päivässä enemmän kuin miehet, ja yleensä naiset myös pitävät huolta siitä, että hommat ylipäätään tulevat tehdyiksi, mikä aiheuttaa henkistä kuormitusta.
Monet kotitöistä ovat fyysisesti raskaita, ja niiden jakautumisella on myös kauaskantoisia seurauksia: tilanne voi nakertaa parisuhdetta ja esimerkiksi lasten hoitaminen kotona vaikuttaa naisten toimeentuloon.
Useimmille miehille ei ole koskaan kerrottu (vanhempien, muiden miesten tai yhteiskunnan toimesta), että kotityöt ovat heidänkin vastuullaan. Tämä on yksi mahdollinen selitys sille, miksi amerikkalaismiehet tekevät vähemmän kotitöitä, vaikka heillä on keskimäärin puoli tuntia enemmän vapaa-aikaa päivässä kuin amerikkalaisilla naisilla.
Monet naiset kokevat jatkuvaa turhautumista siihen, miten kotitöiden taakka jakautuu pariskunnan kesken.
”Se menee aina niin, että minä pyydän häntä tekemään jotain, ja hän tekee ikään kuin minulle ’palveluksen’ suostumalla siihen. Ei itsensä tai kodin vuoksi, vaan minun”, sanoo Shay Raviv, 30-vuotias muotoilualan tutkija Alankomaista.
”Hänestä tuntuu, että olen jatkuvasti pyytämässä häntä tekemään jotain. Mutta jos en tee niin, asiat jäävät tekemättä. Olen kyllästynyt siihen.”
”Historiasta löytyy ennakkotapaus ajatukselle, jonka mukaan kotitöistä pitäisi maksaa jonkinlainen korvaus.”
Kaikki tätä juttua varten haastattelemani (hetero)naiset sanoivat, että heidän puolisonsa eivät tuntuneet huomaavan tai välittävän yhtä paljon siitä, jos koti oli likainen tai epäsiisti; niinpä naiset ottivat ohjat käsiinsä kotitöiden suhteen, kun taas puolisot piti suostutella osallistumaan.
Palkan maksaminen kotitöistä, kuten minun ja mieheni kohdalla, voisi olla yksi keino välttää tällainen parisuhdedynamiikka.
Historiasta löytyy ennakkotapaus ajatukselle, jonka mukaan kotitöistä pitäisi maksaa jonkinlainen korvaus: vuonna 1898 amerikkalainen kirjailija ja feministi Charlotte Perkins Gilman kirjoitti teoksen Women and Economics, jossa hän esitti, että hoivatyön tekijöiden tulisi olla palkattuja ammattilaisia (sekä miehiä että naisia), jotta hoiva olisi kaikkien saatavilla eikä vain niiden, joilla sattuu olemaan äiti tai vaimo käytettävissään.
Lähes sata vuotta myöhemmin, 1970-luvulla, Italiasta alkunsa saanut Wages for Housework -kampanja rantautui Yhdysvaltoihin. Osallistujat vaativat hallitusta maksamaan naisille palkkaa kotityöstä, sillä heidän mielestään kotityö oli talouden kannalta keskeistä: jos äitejä ja vaimoja ei olisi, kuinka miespuoliset työntekijät pääsisivät aamuisin lähtemään kotoa, ruokittuna ja valmiina töihin?
Hallitus ei tietenkään innostunut ajatuksesta, ja kampanja kuivui vähitellen kokoon. Jos jokin valtio olisi päättänyt toteuttaa idean, sen talous näyttäisi nyt hyvin erilaiselta. Esimerkiksi Britannian hallitus arvioi, että sen asukkaat tekivät 1,24 biljoonan punnan arvosta kotitöitä vuonna 2016, mikä vastaa noin 63 prosenttia Yhdistyneen kuningaskunnan bruttokansantuotteesta samana vuonna.
Ajatus siitä, että naisille maksettaisiin kotitöistä palkkaa, jäi kuitenkin toisenlaisen feministisen päämäärän varjoon, jossa naisia rohkaistaan osallistumaan työelämään nimenomaan kodin ulkopuolella. Nykypäivän feministit saattavat huomauttaa, että palkan maksaminen kotitöistä voi vahvistaa entisestään käsitystä kotitöistä ”naisten töinä” ja jopa velvoittaa heidät tekemään niitä enemmän.
On olemassa myös konkreettisempia huolenaiheita. Olennaisin kysymys kuuluu: kuka palkan maksaisi?
Minulla itselläni sattuu olemaan puoliso, jolla oli varaa maksaa minulle noin viidestä tunnista kotitöitä viikossa. Tämä on kuitenkin ylellisyyttä, josta tuskin tulee yleinen käytäntö.
Kun kuvailen järjestelyämme Marilyn Waringille, uusiseelantilaiselle tutkijalle, aktivistille ja entiselle poliitikolle, joka vuonna 1988 julkaistussa kirjassaan If Women Counted ja sen vuonna 2018 julkaistussa jatko-osassa Still Counting toivoi lisää arvostusta naisten tekemälle työlle, hän huomauttaa, että ratkaisu ei huomioi yksinasuvien aikuisten tarpeita.
Pitäisikö kotityöt siis laittaa hallituksen piikkiin, kuten Wages for Housework -kampanja esitti? Sekä Waring että Nancy Folbre, entinen taloustieteen professori Massachusettsin yliopistosta Amherstista, ovat sitä mieltä, että valtion varoja tulisi ennemminkin kohdentaa toimiin, joilla kannustetaan miehiä ottamaan enemmän vastuuta kotona, tai tuettuihin palveluihin, jotka keventävät naisten taakkaa.
”En kannata julkisen sektorin ’palkkaa’ ... Se on liian kirjaimellinen ratkaisu. Markkinapohjaisen mallin soveltaminen markkinoiden ulkopuoliseen työhön vetää liikaa mutkia suoriksi”, Folbre kirjoittaa sähköpostissaan.
”Voisimme kuitenkin osoittaa enemmän arvostusta ja palkita ihmisiä tästä työstä esimerkiksi takaamalla oikeuden palkallisiin perhevapaisiin, palkallisiin sairauslomiin, lapsilisiin ja/tai lastenhoitoon liittyviin verotukiin.”
”Pitäisikö kotityöt laittaa hallituksen piikkiin?”
Mitä pariskunnat voivat itse tehdä näitä muutoksia odotellessaan? Yksi vaihtoehto on tietenkin siivousyrityksen palkkaaminen. Palkattua kotitaloustyötä tekevistä ihmisistä suhteettoman suuri osuus on kuitenkin naisia ja rodullistettuja ihmisiä, ja tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen, että kotitöiden ulkoistamisessa on omat ongelmansa.
Pohtiessani muita ratkaisuja otin yhteyttä Darcy Lockmaniin, joka on kirjoittanut kirjan All the Rage: Mothers, Fathers, and the Myth of Equal Partnership. Kirjassaan Lockman tarkastelee sitä, miksi lasten hankkiminen voi pahentaa sukupuolten välistä epätasa-arvoa heterosuhteissa.
Lockmanin kirjaansa varten haastattelemista pariskunnista ne, jotka onnistuivat jakamaan kotityöt tasapuolisesti, olivat sopineet asiasta ensin yhdessä.
”Sen jälkeen kukin pari päätti, miten työt jaetaan, ja niin epäromanttiselta kuin se kuulostaakin, moni käytti apunaan taulukkolaskentaa”, Lockman kirjoittaa sähköpostitse. ”Tarkemmin ajateltuna se on oikeastaan hyvinkin romanttista: keino pitää puolison tunteet päällimmäisenä mielessä.”
Mieheni ja minä olimme myös päätyneet samaan johtopäätökseen oman järjestelymme suhteen. Se ei toiminut: palkan maksaminen ei kannustanut häntä tekemään yhtään enempää kotitöitä, kun taas minä olin edelleen tyytymätön sen vuoksi, että käytin häntä enemmän aikaa kodinhoitoon.
En kaivannut lisää rahaa, vaan lisää aikaa.
Lopulta sainkin sitä, mutta vasta sen jälkeen, kun olin keskustellut mieheni kanssa syistä, joiden vuoksi hän teki vähemmän. Ensinnäkin hän asetti muut asiat elämässään kotitöiden edelle. Toiseksi hän piti vaatimuksiani kohtuuttoman korkeina.
Lopulta, pitkän keskustelun jälkeen, hän ymmärsi, että sysäämällä kotityöt tärkeysjärjestyksessä alemmas hän vain kasasi minulle enemmän tehtävää. Hän ymmärsi, ettei se ollut reilua, ja lupasi osallistua enemmän. Omalta osaltani suostuin olemaan vähemmän perfektionisti sen suhteen, miten tietyt asiat pitäisi tehdä.
Laadimme yhdessä listan töistä, sovimme, kuinka usein ne pitäisi hoitaa, ja tulostimme taulukon, jonka avulla seuraamme töiden etenemistä. Kaikki ei ole vielä täydellistä, mutta olemme matkalla kohti tasa-arvoa.
Copyright 2019 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.
Käännös: Apropos lingua.
