Mies, joka löysi para-avaruuden
Ortotopologi ja veijari Aapo Heikkilä oli Oulun yliopiston suosituin tutkija, mutta menee vielä hyvä tovi ennen kuin hänen para-avaruutta ja g-orbitaaleja koskevat teoriansa saadaan varmuudella todistettua.
Aave liikkuu Oulun yliopiston käytävillä – varjotohtorin aave. Ortotopologian dosentti Aapo Heikkilä (1931–93) oli laitoksen tunnetuin tutkija ja luennoija, vaikka ei koskaan kuulunut viralliseen henkilökuntaan.
Itse kehittämänsä tieteenalan, ortotopologian, haltija oli olevaisen ja uneksitun väliä luontevasti liikkunut tutkija, joka takuuvarmasti täytti Oulun yliopiston suuren luentosalin.
Heikkilä oli finanssineuvos, kaikkien tunnettujen tieteiden kunniatohtori, sielunmaiseman arkkitehti, kasvatustieteen kunniadosentti, supernoviisi, kunniakoneteekkari, hortopotanomi ja zoologi humanoides.
Vuonna 1987 Heikkilä valittiin – opiskelijoiden riemukkaalla myötävaikutuksella – Vuoden oululaiseksi. Ääniä tuli yli 500, enemmän kuin yliopiston L1-luentosaliin mahtui väkeä.
– Aapolla oli merkillisin ura, mihin olen törmännyt, ja hänen tulkintansa ortotopologiasta matemaattisena suuntauksena on aivan omaa luokkaansa, sanoo elokuvaohjaaja Markku Pölönen, joka on juuri ohjannut Heikkilästä näytelmän Oulun yliopistoon.
Palataan siis hetkeksi ajassa.
Pöksyttäjäksi synnyinkulmillaan Haapavedellä mainittu Aapo Heikkilä elää lapsuutensa pula-ajan jälkeisellä kehityskaudella. Koulunkäyntiä varjostaa sota ja niukkuus.
Auttamisen halu on jo niin vahva, että Heikkilä pitää apteekkia puumajassaan männyn latvassa ja valmistaa lääkkeitään kasvien lisäksi – huhujen mukaan – sammakon reisistä ja kudusta.
Pöksyttäjän oppikoulu jää kesken, kun biologian opettajan kanssa tulee erimielisyyttä mehiläispesän rakenteesta – saattaa olla sairasteluakin tai pitkä koulumatka; kuka oppineista tietää.
Heikkilä paikkaa oppivajetta Kansanvalistusseuran Kirjeopiston avulla, jossa hän kiitettävin arvosanoin suorittaa niin kasvatusopin kuin filosofian approbatur-kurssin.
Leipä on hankittava maata viljelemällä tai justeerilla. Savotoilla hän kulkee Lapissa ja Ruotsissa asti.
Mielentilatutkimus innoitti
Syksyllä 1953 Heikkilä, itse laatimillaan todistuksilla, pääsee opettajaksi Pulkkilan pitäjän Vornan kansakouluun. Opetus on vapaamuotoista, ja opettajakin viihtyy usein etupulpetissa lueskelemassa Pikku Jättiläistä.
Virka loppuu muutamassa kuukaudessa. Heikkilä päätyy mielentilatutkimukseen. Kihlakunnan oikeus jättää rankaisematta.
Neljän vuoden kuluttua mielentilatutkimuksen innoittama Heikkilä avaa psykoterapisen praktiikan Vaasassa. Hän hankkii EEG-laitteen aivosähkökäyrien mittaamiseen, ja onnistuttuaan hypnotisoimaan lokkiparven seuraamaan häntä kuuden kilometrin matkan hän liittää hypnoosin osaksi psykiatrista hoitopalettiaan.
Puolivuotinen hoitorupeama on tuottoisa, koska potilaat ovat pääosin ylemmästä sosiaaliluokasta. Vaikka hoito on lähinnä lohduttavia puheita, potilaat ovat niin tyytyväisiä, että kun Heikkilä joutuu käräjille valelääkäritoiminnasta, he rientävät puolustamaan tohtoriaan.
Kun Heikkilältä kysytään, miksi hän ilman koulutusta ryhtyi lääkäriksi, hän sanoo:
”Minä uskoin, että minä olen lääkäri.”
Heikkilä saa pitkän tuomion, mutta armahdetaan. Heikkilän mukaan armahtaja on tuore presidentti Urho Kekkonen. Vertaisarvioitua vahvistusta näkökulmalle ei ole.
Kaikki ymmärtävät, että Heikkilä on lähetetty tähän maailmaan iloa tuomaan, ihmisiä auttamaan ja itseään työllistämään. Se sävel soi heleästi myös läpi hänen ortotopologisen uransa Oulun yliopistossa.
"Miksi ei voitaisi luoda uutta tieteenalaa?"
Heikkilä ilmestyy yliopistomaailmaan 30-vuotiaana, 1960-luvun taitteessa. Oulun yliopisto on juuri luotu Suomen toisena valtionyliopistona, ja se on sopivan avoin innovaatioille.
”Yliopisto oli vähän kuin villi länsi omalaisine sankareineen. Perustettiin tieteitä ja tiedekuntia. Miksi ei voitaisi luoda uutta tieteenalaa”, kirjoittaa Heikkilän elämäkerran laatinut emeritusprofessori Olavi Heikkinen.
Heikkilä hakee vauhtia matematiikan ja fysiikan luennoilta, imee kaiken kuulemansa, oppii termit ja symbolit. Kesäyliopistosta höysteeksi kertyy lapsipsykologian, englannin, saksan ja latinan alkeita.
Opiskelijatoverit voivat vain ihastella Heikkilän ratkaisumalleja. Hän aloittaa matemaattiset laskut oikeaoppisesti, piirtelee sitten jatkoksi nuita näitä, antaa katseen kiertää yhtälössään – ja kirjoittaa loppuun oikean vastauksen.
Tiedon mujuista alkaa kehittyä aivan uusi tieteenala, ortotopografia, joka suuntautuu vahvasti para-avaruuden tutkimiseen.
– Se on semmonen kansainvälinen nimitys olevaisesta. Orto tarkottaa oikijjaa ja sitte topos on paikka ja logia on oppi. Se koostuu ylleisistä ilimiöistä ja erityisesti matikasta, kemiasta ja vysiikasta. Siinä tutkitaan kaikkia mahollisia luonnonilmiöitä ja kaikkia olevaista, Heikkilä selittää Kari Mokon tv-haastattelussa 1988.
Opiskelijoiden kannustuksesta Heikkilä ryhtyy ortotopologian dosentiksi ja laajentaa maineensa halki Linnanmaan kampuksen. 1970-luvulla hänellä on jopa omat avustajat ja työhuone.
Heikkilä on oppituolinsa ainoa haltija maailmassa, vaikka vaatimattomana miehenä toteaa, että on heitä muuallakin – Yhdysvalloista Neuvostoliittoon.
– Minä sain -85 Floritan yliopiston vuoten tutkijan tittelin. Minä en tiiä, onko uutta valittu, että minnoon istuva ollu näin kauvon, hän toteaa 1988.
Yliopiston ortotopologian laitos sijaitsee teoreettisen fysiikan laitoksen varastossa. Siellä alansa auktoriteetti – luonnontieteellisen tiedekunnan johdon siunaamana – tutkii lineaarisia derivaattoja, g-orbitaaleja, tontun pään tilavuutta ja muita tähdellisiä asioita.
Monen todisteluketjun päämääränä on identtinen nolla. Varmimmin siihen pääsee jakamalla Alfa H -ultrafiltterin toisella filtterillä ja sen vielä kolmannella.
– Aapo ei pelkästään opettanut eri ulottuvuuksia, hän eli niissä, Markku Pölönen raamittaa.
Luentosalit täynnä
Luentoja Heikkilä pitää vain muutaman kerran vuodessa, mutta aina täyteen ammutuille saleille. Niiden yhteydessä hän järjestää pienen kolehdin tutkimustyötä rahoittaakseen.
Luentojen aiheet voivat olla haastavia, kuten Ympyrän neliöiminen tai Sininen enkeli para-avaruudessa, jota Avun toimittaja Riitta Eskola vuonna 1988 osuu kuulemaan.
Toimittajan huojennukseksi luennoija käyttää maanläheistä kieltä:
– Sininen enkeli lentää lepattaa para-avaruudessa, luennoi Heikkilä tapansa mukaan selkä tiiviisti kohti yleisöä. Sanojensa vakuudeksi hän piirtää pari enkelinlentoa kuvaavaa laskukaavaa sekä aaltoviivakuvion.
– Siellä tuo lepattaa. Minne lie menossa? tuumii luennoitsija ja merkitsee enkelin levähdyspaikat aaltoviivalle kolmioilla.
Maailma on ihmeellinen Heikkilän todistaessa paranomin aksiooman avulla, että ympyrän neliöinti on K:n arvoinen funktio.
Luennot ovat performanssi
Heikkilä ravistelee yliopistomaailmaa viemällä akateemisen jargonin seuraavalle tasolle. Opiskelijoiden nauru, huokailu, aplodit ja kolehtirahan kilinä innostavat häntä niin, että hän saattaa puhua ristiin jopa itsensä kanssa.
Kahlitsevan tieteellisen termistön sijaan Heikkilä käyttää taiteelle ominaista avointa, moniselitteistä kieltä. Luennot loputtomine kaavoineen ovat elämyksellistä performanssia, joissa kuulijaa aidosti helpottaa ajatus, että näitä luentoja ei tarvitse tenttiä – paitsi jos haluaa ortotopologian diplomin.
Heikkilä luo elävän paradoksin. Hän tutkii ja luennoi aiheesta, jota ei virallisesti ole olemassakaan, oppiaineen laitoksella, joka sekin on imaginaarinen. Dosentti ei ole dosentti, mutta on kumminkin.
– Aapo Heikkilä uskoi, että on olemassa peiliulottuvuuksia, joissa ne asiat, jotka täällä ovat tosia, ovat siellä valheita, Pölönen muistuttaa.
Aiheiksi käyvät pehmeät planeetat, siniset ionit tai vaikkapa Ulkoministerit ja niiden kannat ortotopologiaan. Jälkimmäiseen sisältyvä kannanvaihto-operaattorin kaava selittää aukottomasti poliitikkojen yön yli nukkumiset, loikkaukset ja lehmänkaupat.
”Ultrafiltterin olemusta Aapo Heikkilä pohti neljän liitutaulullisen verran. Kesken todistelujen hän kääntyi eturivissä istuneen Tampereen yliopiston rehtorin Tarmo Pukkilan puoleen ja kysäisi:
– Mitäs mieltä se tirehtööri on tästä Oulun yliopiston opetuksen tasosta?
Tirehtööri tunnusti opetuksen tason niin korkeaksi, ettei hän oikein itsekään opetuksessa pysy kärryillä”, raportoi Apu.
Perinteisen tieteen tiukkoihin raameihin Heikkilän alati uudistuva oppirakennelma ei mahdu. Sen tenhovoima nousee siitä, että se vapauttaa kuulijoitaan ahdistuksesta ja saa heidät hyvälle tuulelle. Se on pohjimmiltaan eettistä ja moraalista tiedettä.
– Aapon läsnäolo yliopistolla ärsytti joitakin tahoja, mutta opiskelijat pitivät häntä tärkeänä, kun oli ahdistusta, painetta ja stressiä. Aapo teki omaa hiljaista mielenterveystyötään, käveli käytävillä ja kiisteli tupakkapaikoilla matemaattisista yhtälöistä ihmisten kanssa, Pölönen sanoo.
Yliopisto kaipaa Heikkilän kaltaista, tilannekomiikan hallitsevaa terapeuttista hahmoa, joka tuntee myös ihmisten pulmien ja mysteerien ratkomisen omaan tieteenalaansa kuuluviksi.
Tuttuja dosentilla on tapana tervehtiä: ”Mikä on finanssitilanne?” Tärkeä ontologinen kysymys saa yliopisto-opiskelijankin välittömästi kaivamaan kuvettaan.
Dosentilla on finanssikontrahti monen yliopistolaisen kanssa, mikä helpottaa taloudellista tilannetta. Innovatiivisen orto-osakkeen arvo on sidottu yliopiston alakuppilaindeksiin, mutta voittojen sijaan osakkeenomistaja saa velvollisuuden jakaa osinkoja Heikkilälle.
Tuon suuremmin Heikkilän tiedepyrkimykset eivät tähtää taloudelliseen hyötyyn. Mainekin tulee sivutuotteena. Luentomatkoja riittää Rovaniemeltä Helsingin yliopistoon, mikseipä kauemmaskin.
– Helsingissä kun kävin, niin sillon oli puhetta, että jos Pariisin yliopistossa kävis, mutta sieltä ei oo tullu vielä mittään tietoa, Heikkilä sanoo tv-haastattelussaan.
Lähti saappaat jalassa
Heikkilä toimii Oulun yliopistolla kolmisenkymmentä vuotta, mutta ei ole virallisesti laitoksen kirjoissa.
Nukkavierusta maatalon pojasta kasvaa tyylikäs ja tunnollinen legenda. Vielä kuusikymppisenä hän joka aamu puku päällään nousee Hiirosen vanhainkodilta bussiin ja suuntaa yliopistolle ratkomaan maailmankaikkeuden ongelmia.
Heikkilä lähtee saappaat jalassa huhtikuussa 1993. Luentomatkallaan Helsingin yliopistoon flunssainen dosentti saa sairauskohtauksen junassa ja menehtyy 62-vuotiaana.
Heikkilä haudataan Haapaveden kirkkomaahan. Nuori pappi ei tiedä vainajasta mitään, mutta adresseja on niin paljon, ettei niitä ruveta edes lukemaan.
Para-avaruus on ottanut tutkijansa hellään huomaan, mutta tarinat hänestä elävät aikojen loppuun asti, alati muuttuvina kuin antiikin myytit. Ilmassa leijuvat hänen sanansa Sigma-killan lehdessä:
”Kokemukseni kautta kuljen vaan tietöntä taivalta ajan alkuhämärään, kohti ajan tiedotonta reunamaisemaa. Katselen usvaista iltahämärää ja tulen siihen johtopäätökseen, ettei kannata rakentaa yhteiskuntaa lohduttomien päämäärien suhteen, vaan elää hetki kerrallaan.”
Juuri niin.
Lähteinä käytetty mm. Olavi Heikkisen kirjaa ”Aapo Heikkilä – varjotutkija ja tähtiluennoitsija” (Oulun yliopisto, 2012), lehtikirjoituksia ja Aapo Heikkilän tv-haastattelua.
30 varjotiedevuotta
1931
Aappo Erkki ”Aapo” Heikkilä syntyy Haapavedellä.
1953
Toimii valeopettajana Vornan kansakoulussa Pulkkilassa, mutta selviää rangaistuksetta.
1957
Avaa psykiatrisen vastaanoton ilman pätevyyttä Vaasassa ja saa vankeustuomion.
1958
Oulun yliopisto aloittaa toimintansa. Heikkilä saapuu yhteisöön.
1987
Heikkilä valitaan Vuoden oululaiseksi.
1993
Menehtyy sairauskohtaukseen luentomatkallaan Helsinkiin.
2012
Emeritusprofessori Olavi Heikkinen kirjoittaa Heikkilän elämäkerran.
2020
Markku Pölönen ohjaa Heikkilästä näytelmän Oulun yliopistolle.
