Jaana Heinonen vaihtoi kovan pankkimaailman muiden auttamiseen – ”Mietin, että mitä minusta jäisi jäljelle, kun kuolen”

Jaana Heinonen, 43, kävelee tottuneesti espoolaisen seniorihotelli Ainolan ovista sisään. Vaaleanpunaisen puurakennuksen eteisessä hän pesee kätensä ja pumppaa perään desinfiointigeeliä.

Aulasta hän suuntaa 93-vuotiaan Siv Nevan huoneeseen. Neva on yksi Espoon Tapiolassa sijaitsevan seniorihotellin 14:sta asukkaasta. Monilla Ainolassa asuvilla on muistisairausdiagnoosi, mutta Nevalla ei.

– Eilen tein Siville kasvohoidon, ja tänään on vuorossa hiusten kihartaminen. Asiakkaiden kanssa on tärkeää tehdä asioita, jotka ovat aina olleet heille mieluisia.

Heinonen on tuttu näky muissakin seniorihotelli Ainolan kaltaisissa paikoissa. Hän käy oman yrityksensä nimissä omahoitajana asiakkaidensa, useimmiten muistisairaiden, luona tekemässä sairastuneen arjesta elämyksellisempää ja virikkeellisempää.

Kun Heinonen muutama vuosi sitten kypsytteli yritysideaansa, hän alkoi ajatella, että sairastuneen yksilöllisiä tarpeita tulisi huomioida enemmän.

Tämän ajatuksen pohjalta syntyi viime vuonna perustettu hoivayritys Veranta, jonka ainoa työntekijä Heinonen toistaiseksi on. Heinosen asiakkaaksi tullaan joko maksamalla palvelu itse tai hyödyntämällä Helsingin kaupungin tai Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueiden palveluseteliä omaishoitajien vapaapäiviä varten. Heinosen yritys pyörii vielä toistaiseksi KEHA-keskuksen starttirahan turvin.

Jo yksinkertaiset harjoitteet ja rutiinit, kuten kaupassa käynti tai roskien vienti yhdessä sairastuneen kanssa, auttavat ylläpitämään muistisairaan toimintakykyä pidempään yllä, Heinonen sanoo. Parhaassa tapauksessa mieluinen tekeminen saattaa jopa hidastaa sairauden etenemistä.

– Oleellista ei ole se, mitä tehdään, vaan miten tehdään. Sen sijaan, että syötän asiakasta, autan häntä viemään lusikan itse suuhun.

Nytkin Heinonen kysyy Siv Nevalta, jaksaisiko tämä itse nousta hetkeksi sängyltä seisomaan, jotta päästäisiin parempaan tuoliin hiustenlaiton ajaksi. Samalla Heinonen työntää Nevan ulottuville rollaattorin, johon tukeutuen Neva pääsee siirtymään nojatuoliin. Tämän kaltainen aktivointi on Heinosen hoivatyön ydintä.

Avaraan huoneeseen osuu iltapäiväaurinko, kun Heinonen alkaa kähertää Siv Nevan harmaita kutreja pöyhkeämmiksi.

Vielä kymmenen vuotta sitten Heinonen teki uraa aivan toisenlaisessa maailmassa. Hän sai jo nuorena pankista vakituisen työn ja suhteellisen hyvän palkan. Hän asteli bleiseri yllään pitkin kansainvälisen yrityksen käytäviä ja työskenteli lopulta monikansallisessa tiimissä liiketoiminnan kehittämisessä. Kovan bisneksen parissa työskenteleminen alkoi kuitenkin tuntua vuosi vuodelta vähemmän omalta. Myös parisuhteen lapsettomuuden myötä Heinonen alkoi tuntea merkityksettömyyttä.

– Mietin, että mitä minusta jäisi jäljelle, kun joskus kuolen. Halusin olla tarpeellinen muille ihmisille, enkä elää vain itseäni varten.

Lopulta Heinonen irtisanoi itsensä pankista. Terveys ja ihmisen hyvinvointi olivat se teema, joka häntä aidosti kiinnosti. Alanvaihto tapahtui vähitellen, ja ensin Heinonen lähestyi hoiva-alaa kaupallisesta näkökulmasta. Työt akateemisissa tutkimushankkeissa ja terveysalan startupissa vahvistivat tunnetta siitä, että sote-ala on häntä varten. Heinonen päätti opiskella vanhustyön asiantuntijaksi, geronomiksi.

Heinosta kiinnostivat vanhustyön kehittämistehtävät ja entisen uransa vuoksi hän tunnisti prosesseissa herkästi heikkouksia ja kehityskohteita. Opintojen aikaisissa harjoitteluissa hoivayrityksissä Heinonen tapasi paljon muistisairaita ja pääsi tarkastelemaan heidän tilanteitaan läheltä.

Myös omaisten näkökulma tuli tutuksi: usein raskaaseen omaishoitajan rooliin uupunut puoliso tai ruuhkavuosissa elävä lapsi ei jaksanut tai ehtinyt riittävästi tukea sairastunutta läheistään. Tai omainen asui niin kaukana sairastuneen luota, ettei hänellä ollut mahdollisuutta intensiivisempään hoivaan sairastuneelle.

Ennen omaa yritystään Heinonen ehti toimia viisi vuotta erilaisissa rooleissa vanhustyön parissa. Työkokemusta kertyi niin hoiva-avustajan, viriketyöntekijän, hoitajan, palveluohjaajan, muistineuvojan kuin muistiyhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävistä.

Hoivatöissä realiteetit iskivät nopeasti päin kasvoja: määräaikaisuudet toistivat itseään, ja vakituista työpaikkaa oli suorastaan mahdotonta löytää.

– En löytänyt paikkaani sote-alalta, mutta toisaalta juuri tämä innoitti suunnittelemaan palvelua, jolla voi aidosti olla vaikutusta muistisairaiden hyvinvointiin.

Heinosta on yllättänyt se, kuinka vaikeaa asiakashankinta on. Tiukan tietosuojan vuoksi missään ei ole saatavilla rekisteriä, josta saisi yhteystietoja muistisairaille tai heidän omaisilleen. Heinosen yrityksen kaltaisille palveluille saattaa kuitenkin olla tulevaisuudessa enemmänkin kysyntää, sillä myös Muistiliiton toiminnanjohtajan Katariina Suomun mukaan muistisairaiden palveluiden merkittävimpiä haasteita on niiden saatavuus.

Kotihoitoa tai ympärivuotista hoivaa tarjotaan käytännössä vain niille, joilla sairaus on jo pitkällä. Jos palveluja olisi saatavilla jo sairauden varhaisessa vaiheessa, voitaisiin Suomun mukaan tukea paremmin sairastuneiden toimintakykyä – jota voi olla vielä merkittävästi jäljellä.

Kun sairaus etenee pidemmälle ilman tukitoimia, toimintakyky heikkenee ja myös omaisten jaksaminen vaarantuu.

Seniorihotelli Ainoassa asukkaat ovat siirtyneet päiväkahville aulaan, jonka suuret ikkunat avautuvat kesäiseen metsikköön. Huoneessa soi Laila Kinnusen Pieni sydän.

Heinonen saattaa pyörätuolilla Nevan kahvipöytään, nappaa reppunsa selkään ja suuntaa autolleen. On aika siirtyä seuraavan asiakkaan luokse Koskelan seniorikeskukseen Helsingissä.

Puistomaisella alueella kohoaa vanha sairaala-alue rakennuksineen. Kermanvaalean kivitalon osastolta kaksi Heinonen löytää päivähuoneesta asiakkaansa Maija Liisa Juvosen.

101-vuotias Juvonen katselee televisiosta mustavalkoista dokumenttia. Hauras rouva ilahtuu silmin nähden tavatessaan Heinosen, vaikka ei välttämättä tarkoin muista, kuka Heinonen on. Viimeksi on tavattu neljä päivää sitten. Toinen Juvosen tyttäristä asuu Tampereella, ja Heinosen antama Lotta Svärd -säätiön kautta järjestetty kuntoutus kaksi kertaa viikossa helpottaa tietoisuutta siitä, että joku on äidille aidosti läsnä.

– Maija Liisa, lähdetäänkö käymään pienellä retkellä alakerran mummolassa?, Heinonen ehdottaa kuuluvalla äänellä.

Mummola on seniorikeskuksen kellarikerrokseen sisustettu pieni huone, joka muistuttaa 50-luvun kotia tiikkisine huonekaluineen, pitsipöytäliinoineen ja vanhoine leluineen. Yli satavuotiaalle retki saman talon alakertaan ei ole itsestäänselvyys, ja rollaattorista huolimatta matkalla levätään monta kertaa.

Pienessä huoneessa Heinonen kaivaa esiin keltaisen kansion, jonka etusivulta löytyy tärkeä paperi, Juvosen elämänpuu. Elämänpuuhun Heinonen on kirjannut ylös Juvosen elämästä tärkeitä asioita. Elämänhistorian tunteminen tukee Heinosen mukaan vuorovaikutusta muistisairaan ihmisen kanssa ja auttaa omahoitajaa ymmärtämään muistisairaan käytöstä.

Juvosella on kiehtova työhistoria: hän toimi vuosina 1945–1972 Aerolla ja sen seuraajalla Finnairilla kansainvälisissä esimiestehtävissä lentolippujen tilitysjaostossa. Uransa viimeiset vuodet hän toimi Kelassa atk-käyttötoimiston päällikkönä. Kerätty tieto syötettiin tietokoneelle reikäkorttien avulla. Vielä 50-vuotiaana Juvonen suoritti maisterin tutkinnon historiasta Helsingin yliopistossa.

Nyt Heinonen on puhaltanut keltaisen ilmapallon hänelle ja Juvoselle leikkivälineeksi. Heinonen heittelee palloa Juvoselle, joka reagoi yllättävän vikkelästi palloon ja läpsii sitä Heinoselle takaisin. Ilmapalloleikin jälkeen on vuorossa saippuakuplien puhallus. Juvonen ryhtyy puhaltamaan kuplia tarmokkaasti.

– Puuh, puuh, jaksan puhaltaa vielä muutaman, puhisee Juvonen.

Juuri tämä on ollut Jaana Heinosen haave hoivatyössä: tehdä merkityksellistä työtä olemalla tärkeä osa muistisairaan arkea.

– Vaikka asiakas ei muistaisi minua seuraavan kerran tavatessamme, hänelle on jäänyt positiivinen muistijälki hetkestämme.

Parasta työssä ovat Heinosen mielestä juuri kohtaamiset asiakkaiden kanssa – mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen ja tehdä hetki matkaa hänen rinnallaan.

– Muistisairaalla ihmisellä on kyky aistia toisen ihmisen aitous, joten työni edellyttää tunnetaitoja ja kykyä havainnoida ja olla aidosti läsnä.

Kun muistisairaus etenee, tunteiden merkitys korostuu. Myönteiset hetket auttavat Heinosen mukaan muistisairasta ihmistä jaksamaan ja pitämään toimintakykyä yllä. Iloa ja positiivisuutta hän toivoisi lisää sote-uutisoinnin rinnalle, jotta alalle saataisiin houkuteltua motivoituneita työntekijöitä.

Hänen mielestään meidän pitäisi myös osata kohdata muistisairaat tasavertaisina ihmisinä nykyistä paremmin.

– Tulevaisuudessa yhä useampi meistä tulee olemaan omaishoitaja, ja roolimme muistisairaiden ihmisten hoidossa kasvaa.

Maija Liisa Juvonen pyytää Heinosta viemään hänet takaisin ”kotiin” eli seniorikeskuksen huoneeseen. Paluumatkaa varten Heinonen on hakenut yläkerran huoneesta mukaan pyörätuolin. Enää ei tarvitse jaksaa kävellä.

Sarjassa käsitellään väestön vanhenemisen vaikutuksia perheisiin ja ihmissuhteisiin.