Miehemme Kiovassa: Ukrainan karusta arjesta suomalaisille raportoiva Maxim Fedorov löytää lepohetkiä matkoilta Euroopassa
Maxim Fedorov on monille suomalaisille tuttu kasvo toimittajana, joka kertoo Ukrainan arjesta sota-aikana. Rentoutumista hän löytää matkoilta, etenkin laskettelureissuilta Euroopassa.
Kuuletko tuon, Maxim Fedorov kysyy ja osoittaa videopuhelun ruudulla kohti kotinsa ikkunaa. Ja kyllä minä kuulen, etäistä mutta vaativaa sireenin vonkunaa. Meille Suomessa asuville se kuulostaa dramaattiselta, mutta Fedoroville ja lähes kolmelle miljoonalle muulle kiovalaiselle tämä on arkipäivää, vähän kuin murhanhimoisen jäätelöauton kutsu.
Toimittaja Fedorov on kertonut suomalaisille Kiovan ja ukrainalaisten arjesta jo muutaman vuoden ajan Ylen välityksellä. Hänen rauhallinen mutta tosiasiat kaunistelematta esittävä puhetapansa on tullut tutuksi kaikille meille, jotka seuraamme Venäjän julman ja loputtomalta tuntuvan hyökkäyssodan vaiheita uutisista.
Mistä kaikesta tavalliset ukrainalaiset voivat saada sodan keskellä iloa ja elinvoimaa?
”Pienistä asioista”, Fedorov sanoo. ”Läheisistä, harrastuksista, vapaaehtoistyöstä. Samoista asioista kuin ihmiset muualla maailmassa. Moni ukrainalainen käy myös Karpaateilla, kun ulkomaille ei pääse. Siellä on hieno vesipuisto ja komeaa luontoa. Karpaateilla voi patikoida ja tehdä kaikkea muutakin, mitä vuoristossa ikinä voi. Karpaatit ovat turvallinen paikka, koska siellä ei ole sotilaskohteita ja risteilyohjuksille korkeuserot ovat myrkkyä.”
Fedorov on jo taustansa ansiosta poikkeuksellisessa asemassa kertomaan meille Ukrainan sodasta. Hänen isänsä on venäläinen ja äiti Ukrainasta.
Neuvostoliiton hajotessa hän oli kuusivuotias. Niistä ajoista Fedorov muistaa vain välähdyksiä ja yksittäisiä muistoja, joiden todenperäisyydestä hän ei voi olla varma. 1990-luvun Pietarin länsimaalaistuminen ei sekään tuntunut hänestä erityisen ihmeelliseltä, sillä kasvavalle lapselle kaikki ympärillä on aina ihan normaalia.
”Ensimmäisen kerran Maxim Fedorov matkusti ulkomaille 10-vuotiaana. Kohde oli Helsinki, ja sieltä lapsen mieleen jäi esimerkiksi kioskista ostettu valtava jäätelöpallo.”
Tuohon aikaan tavalliset venäläiset eivät rahanpuutteen takia juuri matkustaneet ulkomaille. Fedorovin perhe vieraili paljon museoissa ja kävi usein Ukrainassa ja Moldovassa. Kesät vietettiin yleensä datšalla, mikä Fedorovin mukaan erosi suomalaisesta kesämökkeilystä kuin yö ja päivä.
”Se muistutti enemmän työleiriä kuin lomakeidasta”, hän sanoo ja naurahtaa.
”Datša oli selviytymiskeino, jonne mentiin kasvattamaan talveksi ruokaa: perunaa, kaalia, sipulia, porkkanaa ja myös kurkkua sekä tomaattia, tosin ne vaativat kasvihuoneita. Siellä oli mökkejä vieri vieressä, eikä kaikilla tonteilla ollut edes niitä, vaan jonkinlainen kontti asumiseen. Toki sielläkin pystyi nauttimaan kesästä, mutta ei se ollut datšalle menon päätarkoitus.”
Kerran Fedorovin perhe lomaili Kaukasiassa ja toisen kerran Krimillä, jota hän kuvailee neuvostoversioksi etelän lomakohteista. Betonia oli paljon ja kaikkialla. Rannoilla kierteli kauppiaita myymässä makeisia ja paahdettua maissia.
Maisemanvaihto oli pienestä Maximista mukavaa, mutta Mustassameressä uinnista hän ei ollut erityisen innoissaan.
Ensimmäisen kerran ulkomaille – jos entisiä Neuvostoliiton maita ei lasketa – Fedorov matkusti 10-vuotiaana. Kohde oli Helsinki, ja hänen muistonsa ovat juuri niin sattumanvaraisia kuin lapsella yleensä. Hän muistaa ihmetelleensä, miksi hotellin hississä ei ollut sisäovea ja kuinka jäätelökioskista horjuvalla englannilla ostettu pieni jäätelöpallo oli melkein hänen päänsä kokoinen.
”Ajattelin, että jos tuo on pieni jätskipallo, millainen sitten iso olisi.”
Vuonna 2005 Fedorov muutti Suomeen opiskelemaan kielitieteitä. Jo silloin hän oli hurahtanut kieliin, joita hän kertoo nyt osaavansa kymmentä. Venäjää, suomea, saksaa, espanjaa, ukrainaa ja englantia hän sanoo pystyvänsä puhumaan ”mihin vuorokauden aikaan tahansa”. Ranska, italia, ruotsi ja puola ovat toistaiseksi epävarmempia.
Fedorovilla oli pitkään tavoitteena käydä ennen eläkeikää vähintään sadassa eri maassa. Pyrkimys kaatui, kun hän huomasi monen muun tavoittelevan samaa. Kohtalokkaaksi osoittautui myös vuoden 2015 matka, jolla hän lasketteli.
”Jos vaihtoehtona on ollut sen jälkeen lähteä johonkin uuteen maahan tai Alpeille, valitsen aina Alpit”, hän kertoo. ”Osaan luetella kaikki rinteet, joilla olen ikinä laskenut.”
”Ensimmäisinä laskettelupäivinään Fedorov inhosi kaikkea. Sitten hän kokeili aloittelijana lastenrinnettä, ja pian hän huomasi rakastavansa lajia.”
Alun perin koko ajatus talvimatkailusta tuntui Fedorovista mielettömältä: miksi lähteä kylmästä maasta lomailemaan johonkin lumihelvettiin? Ensimmäiset kolme laskettelupäiväänsä hän vietti Söldenissä Tirolissa. Kahtena ensimmäisenä Fedorov inhosi kaikkea: lunta, vauhtia, rinteiden jyrkkyyttä, ohikiitäviä puolalaisvanhuksia. Kolmantena hän päätti nielaista ylpeytensä ja aloittaa lastenrinteestä. Päivän mittaan hän siirtyi vaativampiin rinteisiin ja huomasi rakastavansa lajia.
”Kun palasin Suomeen, katsoin netistä missä on maailman pisin laskettelurinne ja varasin matkan sinne”, hän kertoo.
”Se oli ainakin silloin 16 kilometriä pitkä Sarrenne, keskuksessa nimeltä Alpe d’Huez. Vietin siellä neljännen laskettelupäiväni. Nyt olen itse sellainen puolalaisvanhus, joka kiitää muiden ohitse.”
Vaikka Fedorov haluaa lasketella kaikkialla, eniten hän rakastaa Itävaltaa ja erityisesti Tirolin aluetta. Siellä laskettelukeskukset ovat rakentuneet olemassa olevien kylien yhteyteen, eivätkä ne ole matkailijoille tehtyjä hirviöitä, joita hän kutsuu kymmenkerroksisiksi makkarataloiksi. Jos Alppeja ei olisi, Fedorov ei harrastaisi alppihiihtoa, hän sanoo.
Ukrainassa Fedorov aikoo pysyä niin kauan kuin voi. Syksyllä hän pistäytyi Suomessa markkinoimassa uutta kirjaansa Sodan näyttämöt (Docendo 2024).
”Minua on vähän harmittanut, että monet Ukrainan paikat ovat suomalaisille tuttuja vain sotaraportoinnista”, Fedorov perustelee teostaan. ”Esimerkiksi Harkova on yli miljoonan asukkaan kaupunki, jossa on vaikka mitä nähtävää, mutta nyt se tunnetaan ainoastaan paikkana, jota pommitetaan ja tuhotaan. Kirjani kertoo matkustamisesta Ukrainassa, eri paikkojen historiasta ja ihmeellisyyksistä.”
Ukrainan kauneimpana alueena hän pitää Romanian ja Moldovan rajan tuntumassa sijaitsevaa Bukovinaa ja erityisesti sen kaupunkeja Tšernivtsi ja Kamjanets-Podilskyi. Dnestrjoen lahdessa taas sijaitsee Ukrainan omaksi Atlantikseksi kutsuttu kylä, joka jäi veden alle 1980-luvulla rakennetun vesivoimalan takia. Siellä sijaitsee myös ikivanha luolaluostari ja arvoituksellinen dolmeni, nuoremmalta kivikaudelta peräisin oleva suurien kivien rakennelma.
”Ukrainaan pääsee matkailijana Suomen passilla, mutta Fedorov ei suosittele matkailua sinne, jollei kyse ole sukulaisten tai ystävien tapaamisesta.”
Matkoillaan Fedorov on käynyt myös isovanhempiensa vanhoissa kotikylissä. Niissä ei enää elä hänen sukulaisiaan mutta kyllä vanhoja naisia, jotka muistavat hänen sukunsa. Fedorov myös näki sukulaistensa nimiä toisen maailmansodan uhreille pystytetyissä monumenteissa.
Monissa paikoissa viranomaiset kummastelivat, miksi Suomen kansalainen haluaa samota sotaa käyvän maan syrjäseutuja, mutta sen suurempia vaikeuksia hän ei kohdannut. Sama pätee myös Ukrainaan tuleviin ulkomaalaisiin.
”Suomen passilla tänne kyllä pääsee”, hän kertoo. ”En suosittele sitä, ellei täällä ole sukulaisia tai ystäviä, joita haluaa tavata. Harva täällä on turistina, mutta ei se mahdotonta ole.”
”Äskettäin Fedorov yritti Kiovassa käydä katsomassa elokuvaa. Ensimmäisellä kerralla katkesivat sähköt, ja toisella yrityksellä näytöksen keskeytti ilmahälytys.”
Sota tuottaa omat haasteensa Kiovan arkeen. Fedorov rakastaa elokuvia ja kertoo, kuinka edellisellä viikolla hän yritti kaksi kertaa käydä katsomassa samaa elokuvaa. Ensimmäisellä kerralla katkesivat sähköt, ja toisella kertaa näytös katkesi ilmahälytyksen takia.
”Pieniähän minun arkipäivän ongelmani ovat”, Fedorov kuitenkin sanoo.
”Kun näen somesta ystävieni matkoilla ottamia kuvia, en ole heille kateellinen. Toisin kuin paikalliset miehet, minä pääsen täältä halutessani pois, vaikka se vähän vaivalloista onkin. Tällä hetkellä prioriteettini on kuitenkin pysyä täällä tukemassa Ukrainaa. Matkailla ehdin hyvin myöhemminkin. Aikaa siihen kyllä on.”
