Mondo

México, megakaupunki

México, megakaupunki

ARKISTON KÄTKÖISTÄ Meksikon pääkaupunki on seikkailu, johon on pakko sukeltaa. Se tarjoaa vieraalleen mezcal-juomaa, Frida Kahlon talon, pariisilaiskatuja ja kansan, joka osaa pitää hauskaa.
Teksti Joanna Palmén
Kuvat Hanna Koikkalainen
Mainos

Vilkkaimmat kadut, vaikkapa Avenida Chapultepec tai Paseo de la Reforma, ovat jopa kymmenkaistaisia valtateitä. Mutta heti kun pujahtaa isolta väylältä pienemmälle sivutielle, alkaa helpottaa. Tekee todellakin mieli huoah­taa. Selvisin!

Méxicossa asuu kahdeksan ja puoli miljoonaa ihmistä. Yhdessä lähikuntiensa kanssa se muodostaa 20,4 miljoonan asukkaan metropolialueen, jota suurempia maailmassa ovat YK:n mittareiden mukaan vain Tokio ja Delhi. México on megakaupunki, tunnettu saaste- ja rikollisuusvitsauksistaan. Erityisesti ilmasto-ongelmia on täällä onnistuttu viime vuosina vähentämään huomattavasti, mutta edelleen aurinko on taivaalla ohuen harson takana.

Kaikesta tästä huolimatta kaupunki toimii – halusipa minne vain, sinne vie jokin liikenneväline. Nopea metroverkosto kattaa monet alueet, ja taksit ja erilaiset bussit ovat nekin edullisia käyttää. Tungosta ja ääntä silti piisaa, myös paikoissa, joihin autot eivät pääse, kuten keskustan kävely­kaduilla ja zócalo-keskustorilla, jolle kaupunkilaiset ovat aina kokoontuneet kansallisiin juhliin ja mielenosoituksiin.

Kuulostaako täydelliseltä lomakohteelta?

No kyllä vain. México on loistava matkakohde. Kun näkee hieman vaivaa ja rohkaistuu välillä pois ydinkeskustastakin, megakaupunki muuttuu kokoelmaksi toinen toistaan omaleimaisempia ja viehättävämpiä kaupunginosia.

Parque Méxicossa, Condesan kaupunginosassa, kaksi miestä on kiinnittänyt vanhan, kuluneen limsakorin roikkumaan köysistä pohja ylöspäin. Seuraavaksi he istuttavat pienen tytön korille keinumaan. Mikä voisi olla enää söpömpää!

Totuus on arkisempi. Miehistä toinen, Ray Sadot, kertoo olevansa mainosalalla, ja he tässä testaavat Coca-Colalle kaavailemaansa kampanjaa. Limsakorissa onkin tuttu logo.

Sadot perheineen asuu lähistöllä ja viihtyy erinomaisesti. Condesa ja Roma ovat Méxicon kivoimmat alueet, hän sanoo. "Täällä on lapsille paljon tekemistä ja turvallista, kaikki on lähellä, eikä tarvitse autoa."

Toisiinsa saumattomasti sekoittuvat Condesa ja Roma ovat 1900-luvun alussa yläluokalle rakennettuja asuinalueita, viitisen kilometriä ydinkeskustasta länteen. On tapahtunut kunnon gentrifikaatio, ja nykyään ne ovat luovan keski­luokan, taiteilijoiden ja boheemin porvariston valtakuntia. Niiden eurooppalainen art deco - ja art nouveau -arkki­tehtuuri antaa alueelle edelleen ylellisen vivahteen. Ne ovat niin pariisilaisia, ettei itse Pariisikaan aina yllä samaan.

Kauniin värikkäitä ja koristeellisia rakennuksia, käsittämättömän leveitä katuja, joiden keskellä kulkee puiden varjostamia kävelyteitä, raukeita puistoja, rentoja terassikahviloita, koiranulkoiluttajia, rauhaa ja hiljaisuutta. Condesan kauneimpia katuja on kehän muotoinen Avenida Amsterdam, jota pitkin kulkee myös lenkkipolku – Niken sponsoroima, ilmenee monista kylteistä. Amsterdam-kehän kiertämällä saa hyvän käsityksen alueen baari- ja ravintolatarjonnasta.

Parque México jää Amsterdamin rajaaman kehän keskelle. Se ja läheinen Parque España ovat Condesaan raitista ilmaa tuovat keuhkot. Parque Méxicossa on päiväsaikaan valtavasti koiria riveissä istumassa. Ne eivät ole myytävinä, vaikka siltä ensin näyttää. Koiranulkoilutus ja -koulutus ovat Méxicossa bisnestä.

Nuori nainen nimeltä Rosy heittelee tennispalloa kuudelle koiralle. Hän tulee tänne koirien kanssa joka päivä muutamaksi tunniksi. Se on hänen ammattinsa. Aivan vieressä on toinen koiranhoitaja, Gabriel Garduño Bonilla. Hänen hoidokkinsa eivät riehu pallon perässä vaan opettelevat istumaan hiljaa aloillaan. Garduño työntää ohikulkijalle käyntikorttinsa käteen.

Condesassa ja Romassa on jonkin verran pikkukauppoja ja taidegallerioita, mutta ensisijaisesti ne ovat asuinalueita. Paikallistenkin suosimia halpoja baareja ja ravintoloita sen sijaan riittää. Majoitusta on tarjolla jonkin verran, kuten muutamia hintavampia boutiquehotelleja, mutta netistä löytää helposti yksityisten tarjoamia vuokrahuoneita ja -asuntoja. Ne ovat juuri niitä pariisilaistyylisiä taloja hiljaisten ja vehreiden katujen varsilla. Méxicossa useita päiviä vierailevan ei kannatakaan heti sännätä ketjuhotelliin keskustaan vaan tutustua tavallisten ihmisten vuokra-asuntotarjontaan.

"Tässä on kanelia ja kananrintaa", kertoo Berenice Acuña.

Pienessä kertakäyttölasissa on ruskeaa nestettä, joka polttelee kurkussa niin, että kananrintaa on vaikea maistaa. Se on mezcalia, jota voisi kutsua tequilan maalais­serkuksi. Maalaisserkusta on tullut niin trendikäs, että Roman ja Condesan baarikadut ovat täynnä mezcaleríoja, mezcal-baareja.

"Mezcal on ikivanha juoma, mutta vieras jopa meille meksikolaisille. Tämä on hyvin tyypillistä: me olemme hirveän huonosti perillä kulttuurimme rikkauksista", sanoo Acuña, 35-vuotias mezcalmarkkinoija.

Conquista eli espanjalaisten 1500-luvulla toteuttama Etelä-Amerikan valloitus teki täällä eurooppalaisten viskistä ja konjakista uuden yläluokan suosikkijuomia. Mezcal oli halpa juoma, jota annettiin ensin lääkkeeksi ja rohkaisuksi kaivostyöläisille, ja kun nämä tulivat siitä riippuvaisiksi, mezcalilla maksettiin palkatkin.

"Siinä näkyy taas conquistan surullisuus", Acuña sanoo.

1990-luvulla tequila valloitti maailman. Se on oikeastaan yksi mezcalin alalaji, tietyn agaavelajikkeen hedelmästä Meksikossa tehty alkoholijuoma. Acuña kiteyttää: "Me tuotamme kaiken tequilan kaikkiin maailman margaritoihin."

Ongelma on vain se, että Meksiko ei pysty sammuttamaan maailman janoa. Koska agaavejuomaa ei voida tuottaa loputtomasti, tequilasta tehdään "laimennettuja" mixto-versioita, joissa osa agaavesta on korvattu esimerkiksi sokeriruoko­viinalla. Acuñan mukaan se on syynä tequilan aiheuttamaan päänsärkyyn. Sataprosenttisesti agaaven mehusta valmistetusta mezcalista ei tule pää kipeäksi, hän lupaa.

"Älä sekoita sitä mihinkään. Juo vain mezcalia ja vettä, ja sinulla tulee olemaan todella hauskaa", Acuña sanoo vilpittömän vakavissaan. "Mutta sitä täytyy kunnioittaa, tai muuten se potkaisee!"

Acuña haluaisi, että meksikolaiset arvostaisivat ja jalostaisivat omaa historiaansa, luonnonvarojaan ja kulttuuriaan.

"Me myymme amerikkalaisille tomaattimme ja ostamme heiltä ketsuppia! Me viemme heille öljymme ja ostamme heiltä bensiiniä!" hän huudahtaa. Taloustietojen mukaan tämä ei aivan pidä paikkaansa, mutta symbolisesti niin voi ollakin. Siksi Berenice Acuña perusti neljä vuotta sitten siskonsa Paolan kanssa mezcalin pr-yrityksen Sabe Mezcalin, jolla on kodikas pieni liiketila Roman kaupunginosassa.

He haluavat opettaa pieniä tuottajia myymään, käyttämään sosiaalista mediaa ja kertomaan ostajille asioita, joita nämä haluavat kuulla. Tuottajat ovat usein köyhistä oloista tulevia viljelijöitä, jotka eivät välttämättä osaa edes espanjaa vaan puhuvat jotakin alkuperäisväestön monista kielistä. He saattavat tuoda mezcalinsa pääkaupunkiin maistettavaksi likaisessa muovikanisterissa.

Acuña uskoo, että Meksiko voisi kehittyä samalla tavalla kuin Brasilia on viime vuosikymmenen aikana noussut. "Ei tämä ole köyhä maa!"

Köyhältä ei Méxicon länsiosissa todellakaan vaikuta. Roma ja Condesa huokuvat vaurautta ja kulttuurista rikkautta. Mutta jos kulkee pääkaupungista autolla tai bussilla muualle maahan, erityisesti itään tai pohjoiseen, saa matkustaa tuntitolkulla keskellä hökkelikyliä.

Méxicon vauraus on keskittynyt kaupungin läntisiin ja eteläisiin osiin jo 1900-luvun alusta alkaen. Myös keskustan eteläpuolella on matkailijoita houkuttelevia alueita. San Ángelissa kannattaa vierailla lauantaisin, jolloin Plaza San Jacintolla ja sen ympäristössä on valtavat taide- ja käsityömarkkinat. Lähin metropysäkki, Miguel Ángel de Quevedo, jää kauas markkina-alueesta, mutta ei se mitään: San Ángelissa on vieläkin leveämmät kadut kuin Condesassa, ­niiden keskelle jäävää viheraluetta voi miltei kutsua puistoksi. Kadut on vieläpä päällystetty romanttisesti mukulakivellä.

Teitä reunustavat kuitenkin muurit – asuintalot ja kokonaisia katuja on piilotettu isojen porttien taakse, ja ne aukeavat vain portinvartijan käskystä. San Ángeliin pääsee metron ohella myös Insurgentes Sur -valtatietä kulkevalla Metrobus-linjalla, joka tarjoaa jälleen uuden näkökulman Méxicoon: matkalla näkee lukemattomia autokauppoja, supermarketteja ja valtavia jenkkityylisiä "perheravintoloita".

San Ángelin itäpuoliseen Coyoacániin turisteja vetää taiteilijapariskunta Frida Kahlon ja Diego Riveran kotimuseo. Talo puutarhoineen on viehättävä ja museo yhtä taitavasti rakennettu kuin Meksikon museot yleensäkin, mutta näkemisen arvoinen on myös kaupunginosa itsessään. Coyoacánissa eletään kuin piparkakkutalojen kylässä. Mukulakivikatujen varsilla on somia kahviloita, lahjatavarakauppoja, suklaa- ja kakkupuoteja, kulttuurikeskuksia. Matalat talot ovat pinkkejä, oransseja, kirkkaansinisiä, kahvilat postikorttimaisen somia ja puistoelämä tuo mieleen uinuvan pikkukaupungin. Sen keskus on Plaza Hidalgo, tunnusmerkkinään kojoottisuihkulähde. Plazan reunoilla riittää erilaisia ruokapaikkoja, katumusiikkia ja sekalaista tapahtumaa.

Bicigratis-kaupunkipyörillä voi huristella aluetta ympäri kolme tuntia ilmaiseksi ja käydä vaikkapa valtavassa Viveros de Coyoacán -puutarhapuistossa, jossa on mahdollisesti maailman kesyimmät ja röyhkeimmät oravat. Lännestä, Condesan pohjoispuolelta taas löytyy ylemmän keskiluokan ja bisnesväen Polanco, jossa on ostoskeskuksia ja hintavia ravintola-yökerhoja. Luksusmerkkejä ja hienoja autoja vilisee. Vaikka Polanco ei olekaan leimallisen meksikolainen, totta kai sellainenkin alue kuuluu monikasvoiseen megacityyn.

Mutta sielläkin ollaan vielä kaukana todella rikkaiden meksikolaisten alueista.

Marianalla on syntymäpäiväjuhlat. Hän täyttää 25. Hän on kutsunut ystäviään kotiinsa, vanhempiensa luo. Perhe asuu Bosques de las Lomasin, arkikielessä Bosquesin, alueella, joka on yksi Méxicon rikkaimpia alueita. Se sijaitsee 15 kilometriä keskustasta länteen, vuoren rinteellä.

Marianan perheen koti on valtava kolmikerroksinen tiili­talo, jonka siististi hoidetulla nurmipihalla on kukkakaupallisen verran joulutähtiä, vastaleikatut puut sekä nuotio­paikka. Yhden miehen bändi soittaa talon seinustalla Wonderwallia ja muita sekalaisia vanhoja hittejä. Juhlijat ovat kokoontuneet nuotion ympärille. Méxicossa on nyt talvi, ja auringon laskettua lämpötila on kymmenessä asteessa.

Naisilla on Ugg-saappaat ja nahkatakit, miehillä suorat housut ja valkoiset paidat, joiden pari ylintä nappia on jätetty auki. He ovat Marianan ikäisiä, opintojensa loppuvaiheessa tai jo töissä olevia meksikolaisia nuoria aikuisia. Välillä he käyvät hakemassa tacoja pihagrilliä hoitavalta tarjoilijalta. Asunnon alakerroksessa on baari, jossa kaksi liiveihin pukeutunutta tarjoilijaa sekoittaa juhlijoille drinkkejä punaisiin kertakäyttömukeihin. Perheen vanhemmat syövät tuttaviensa kanssa illallista yläkerroksen parvekkeella.

Marianan synttärijuhlijat ovat kiinnostuneita suomalaisvieraasta ja Euroopasta. Suomi on monelle heistä tuttu paikka, sillä he ovat pysähtyneet Helsingissä Euroopan-­risteilyllään. On nähty Esplanadi ja Stockmann.

Useampikin heistä on opiskellut New Yorkissa. Markkinointia, kauppatieteitä, lakia. Kun puheeksi tulevat olympialaiset, yksi vieraista hämmästyy kuullessaan, että kaikki suomalaiset eivät käyneet katsomassa Lontoon olympialaisia, vaikka ne järjestettiin niinkin lähellä Suomea.

Heille "hyvinvoiva länsimaa" tuntuu tarkoittavan maata, jonka kaikki asukkaat ovat rikasta yläluokkaa. Ja heille "aikuinen" on perheellinen.

Yksi kutsuu luokseen seuraavana keskiviikkona. Hän aikoo järjestää megabileet, sillä hänen vanhempansa ovat poissa kotoa. Miltei kaikki täällä asuvat vanhempiensa luona ja aikovat asua jatkossakin, kunnes menevät naimisiin.

Kello kahden jälkeen punaisia kertakäyttömukeja täytetään silkalla tequilalla – ehkä mixtolla – ja solistin laulu korvautuu karaokella. Omat illallisvieraansa hyvästelleet vanhemmat nojailevat parvekkeen kaiteeseen tyytymättömän näköisinä. Siivooja alkaa pestä alakerran vessoja.

Mariana haluaa esitellä suomalaisvieraan äidilleen. Äiti kättelee, hymyilee nopeasti ja kääntyy tyttärensä puoleen.

"Mariana, jos vieraat eivät ole kolmeen mennessä lähteneet, isä suuttuu."

Chapultepecin puisto Condesan pohjoispuolella on latinalaisen Amerikan suurin urbaani viheralue. Vajaan seitsemän neliökilometrin alue on itsessään kuin pieni kaupunki, suurempi kuin Kauniainen, ja siellä saisi hyvinkin kulumaan vaikka viikon loman.

Pääsisäänkäynnin läheisyydessä hiekkatiet ovat tupaten täynnä kojuja, joista voi ostaa juomista, krääsää, naamioita, erilaisia Angry Birdsejä, hattaraa, jäätelöä ja aurinkolaseja.

Kun siirtyy museo- ja markkina-alueilta syvemmälle länteen, pääsee melskeeltä rauhaan. Maisema metsistyy, ja ihmisiä näkee enää harvakseltaan.

Siellä täällä sypressien, jättiläispunapuiden, setrien ja poppeleiden varjossa näkyy maassa retkottavia ihmisiä. Ilmeisesti heistä ainakin suurin osa on elossa. Osa heistä on pareittain ja heissä on havaittavissa pientä liikettä toistensa kimpussa. Tämä on selvästi Méxicon rakastavaisten kohtauspaikka ja laitapuolen kulkijoiden levähdysalue.

Chapultepecissa sijaitsee muun muassa maailmankuulu antropologinen museo, modernin taiteen museo, taidemaalari Rufino Tamayon museo, lasten lelumuseo, presidentin asunto ja Chapultepecin linna, jossa toimii kansallismuseo.

On harvinaista, että jotain niin hienoa kuin Chapultepecin linnaa saa mennä kuka vain vapaasti katsomaan 57 peson (3,5 euron) sisäänpääsymaksulla.

Siirtomaa-aikaisen Uuden-Espanjan hallitsija Bernardo de Gálvez aloitti linnan rakennuttamisen itselleen asunnoksi vuonna 1785 mutta kuoli pian töiden alkamisen jälkeen, mahdollisesti siksi, että Espanjan kruunu epäili hänen rakentavan kapinalinnoitusta. Keskeneräinen linna jäi tyhjilleen. Itsenäisyyssodan jälkeen 1833 siihen tuli sotilaskoulu, ja se on toiminut maata hallinneen itävaltalaisen keisarin sekä myöhemmin Meksikon tasavallan presidentin virka-asuntona, kunnes siitä 1940-luvulla tehtiin museo.

Nyt linnassa saa rahvaskin ihailla seinämaalauksia, tauluja, veistoksia, lasimaalauksia, huonekaluja 1500–1900-luvuilta, keisarinna Charlotten makuu- ja pukeutumishuoneita alkuperäisasussaan, keisari Maksimilian I:n ylellisiä hevosvaunuja, valtavia kullattuja saleja, kattokruunuja, kerrostalon kokoisia portaikkoja, kattopuutarhaa, uskomattomia maisemia Paseo de la Reformaa pitkin miltei vanhaankaupunkiin asti. Kaikkialla on ylitsepursuavaa ylellisyyttä.

Mezcalyrittäjä Berenice Acuñan sanat kaikuvat korvissa. Meksiko ei ole köyhä maa. Meksiko on historialtaan ja osin kulttuuriltaankin rikkaampi kuin moni länsimaa, pohjoisnaapuristaan puhumattakaan.

Chapultepecin puistosta löytyy myös Méxicossa harvinainen idylli, tai ainakin kuvitelma rauhasta. Ensin on etsittävä polku amfiteatterimaiselta muistomerkiltä – muistuttamassa toisesta maailmansodasta, Yhdysvaltain rinnalla Tyynellä­merellä taistelleesta Meksikon ilmavoimien jouk­kueesta 201 – ja mentävä kohti metsää, josta kuuluu musiikkia.

Sieltä löytyy audiorama, rehevältä kasvistolta raivattu tila, jossa on rautarunkoisia lepotuoleja. Ympärillä metsä kohoaa kuin seinänä kohti taivasta. Pöydältä saa lainata kirjoja. Guardar silencio, olethan hiljaa, lukee kyltissä.

Kymmenkunta kävijää todellakin ovat hiiren hiljaa ja kuuntelevat kovaäänisistä pauhaavaa Sarah Brightmanin laulua jonkinlaisessa transsissa. Kuiskaaminenkin tuntuu rikokselta, vaikka soittolaitteen volyymit ovat täysillä. Jotkut lukevat, toiset näyttävät nukkuvan.

Hiljaisuutta ei tännekään pysty luomaan, mutta soittamalla musiikkia täydellä volyymilla keskellä maanosan suurinta puistoa syntyy jonkinlainen tunne rauhasta. Kahdenkymmenen miljoonan ihmisen keskellä ei ole monta paikkaa, jossa voisi näin täydellisesti unohtaa, missä on. Tosin pian lentokone puiston yllä muistuttaa, että olemme megakaupungissa. 

Julkaistu: 29.1.2014