Messias-”kohu” on ennen kaikkea tiedotusvälineiden vika
Messias-kohun äärellä uskonnottomat liberaalit, Räsäsen Päivi ja Appelsinin Ulla löivät kättä kulttuurihistorian tärkeydestä kuin klassikkomeemissä, kirjoittaa Oskari Onninen.
Vuosi Dublinissa järjestetyn kantaesityksen jälkeen vuonna 1743 Georg Friedrich Händel vei Messias-oratorionsa Lontooseen. Se esitettiin Covent Garden Theatressa, jonka musiikillisena johtajana Händel toimi.
Seurasi skandaali. Vaikka teos oli nimetty diplomaattisesti Pyhäksi oratorioksi, puritaanisessa maassa jo esityspaikka herätti pahennusta. Pyhän oratorion musiikki oli teatteriin liian pyhää, eikä solistienkaan tausta ollut kirkollinen.
Dublinissa teos oli saanut jopa hurmioituneen vastaanoton, mutta Lontoon kuudesta suunnitellusta esityksestä kolme peruttiin. Händel viihteellisti sävellystä hiukan, johti sen vielä kahdesti vuonna 1745, kunnes jätti sen moneksi vuodeksi sivuun.
Pikakelaus 280 vuotta eteenpäin. Pääsiäisteoksesta on tullut jouluteos, yksi länsimaisen klassisen musiikin suurimmista klassikoista, mutta silti eräässä pohjoisessa maassa ollaan erikoisessa tilanteessa, jossa Händel onnistuu aiheuttamaan kulttuuriskandaalin.
Sikamessias järkytti Suomea 55 vuotta sitten, enää etuliitettä ei tarvittu.
Niille onnekkaille, jotka eivät vielä tiedä. Pari viikkoa sitten Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta (YVTLK) teki päätöksen, jonka mukaan hämeenlinnalainen koululainen oli oikeutettu 1 500 euron korvaukseen hänen altistuttuaan koulussa gospelkonsertille ilman, että tästä oli ennakkoon varoitettu. Päätös oli ensimmäinen laatuaan. Se ei ole lainvoimainen.
Lautakunnan päätös oli sinänsä järkeenkäypä: gospelkonsertti ei ollut ok, mutta toisen gospel-laulajan uskonnottomat kappaleet ja seurakunnan kuoron esitys olivat. Kuorotoimintaa ei olisi kuitenkaan saanut mainostaa, mistä koulu sai moitteet.
Tätä ei kuitenkaan Ylen alkuperäisessä, järkyttyneen, anonyymin äidin haastatteluun kirjoitetussa uutisessa mainittu. Helsingin Sanomat oikaisi juttuunsa yli päivää sen julkaisun jälkeen, että lautakunta oli todennut vain yhden konsertin olleen syrjivä.
Silloin vahinko oli jo tapahtunut.
Mitä ilmeisimmin Hämeenlinnan tapauksesta säikähtäneenä kirkkonummelaiskoulu päätyi peruuttamaan parin päivän varoitusajalla Suomalaisen barokkiorkesterin Messias-esityksen. Panokset 2020-lukulaisen mahdottomalla tavalla lapsiinsa suhtautuvien vanhempien kanssa operoidessa ovat niin kovat, että ohjeistuksiin väistämättä jäävät harmaat alueet aiheuttavat pelkoa ja kauhua kenties syystä.
Samaan aikaan tiedotusvälineet ovat valinneet osallistua kulttuurisotiin poltetun maan taktiikalla, lappamalla aiheeseen vauhdilla lisää epämääräisiä tiedonsirpaleita, jotka pikemmin kasvattavat roihua kuin sammuttavat sen.
Kirkkonummen tapauksesta uutisoineella Helsingin Sanomilla kesti perjantaista maanantaihin – ja aika monta pöyristelevää juttua siinä välissä – päästä käsiksi Opetushallituksen ohjeeseen, saada joku Opetushallituksesta ihmettelemään ohjeen tulkintaa ja kysellä tutkijan näkökulma Händelin teokseen.
Maanantai-illan A-studiossa uskontotieteen professori Titus Hjelm tiivisti ”kohun” absurdiuden: ”Me käydään tämä sama keskustelu joka kevät Suvivirren kanssa.”
”Mitä maallisempi yhteiskunta, sitä helpompi uskonnollisesta taiteesta on irrottaa uskonnon painolasti ja jättää jäljelle vain taide.”
Kun yhteiskunnallisista skandaaleista tulee riittävän typeriä, myös debatin ilmeisimmät jakolinjat muuttuvat. Messiaan äärellä uskonnottomat liberaalit, Räsäsen Päivi ja Appelsinin Ulla pääsivät lyömään kättä kulttuurihistorian tärkeydestä kuin klassikkomeemissä.
Vielä kymmenen vuotta sitten oli toisin. Suvivirsi aiheutti merkittävää jakolinjaa liberaalien ja konservatiivisten toimittajien välillä, käy ilmi uskontotieteilijä Teemu Tairan tutkimuksesta.
Sittemmin uskonnottomaksi liberaaliksi kannaksi on vakiintunut, ettei halleluja haavaa tee. Uskonsodat ovat jääneet kanteluita tehtailevien ateistijärjestöjen ja väestönvaihtokriittisen kansanosan puuhasteluksi.
Kun alkujaan uskonnolliset perinteet, kuten Suvivirsi tai Messias, siirtyvät tai siirretään pois uskonnon piiristä osaksi kulttuuria, kyse on ”kulttuuristumisesta”.
Sen vaikutukset voi nähdä kahdella eri tavalla, Teemu Taira kirjoittaa. Toisen mukaan kulttuuristuminen vahvistaa valtauskonnon asemaa. Toisen mukaan se pikemminkin edistää sekularismia, koska näkyvä uskonto koetaan normaaliksi ja neutraaliksi vain kulttuuriksi laimennettuna.
Tairan mielestä ikiaikaisissa Suvivirsi-väännöissä kulttuuristamisella on pyritty ensimmäiseen, mutta ehkä ajat ovat muuttuneet. On niin vaikea nähdä Suvivirressäkään enää mitään uskonnollista, Messiaassa vielä vähemmän.
Mitä maallisempi yhteiskunta, sitä helpompi uskonnollisesta taiteesta on irrottaa uskonnon painolasti ja jättää jäljelle vain taide.
En usko, että Fra Angelicon renessanssimaalausten näkeminen Pradon taidemuseossa Madridissa olisi ollut samanlainen elämää mullistava kokemus, jos olisin liittänyt Marian ilmestykseen uskonnollisia latauksia sen sijaan, että se olisi historiallinen myytti muiden joukossa.
Sama pätee Messiaaseen, Bachin suurtöihin, kirkkoihin ja lähes mihin vain.
Suvivirsikin kuulostaa ja tuntuu erilaiselta, kun siihen suhtautuu nostattavana ruotsalaisena sävelenä, jota on laulettu kesän kunniaksi Pohjanlahden molemmin puolin jo yli 300 vuotta. Ehkä jopa pyhältä.
