Menestystä, venymisiä ja valtavia epäonnistumisia – näistä suomalainen jalkapallovuosi 2024 muistetaan

Kun uudistukset menevät metsään – lippulaivat tuuliajolla

Suomalaisessa miesjalkapallossa on kaksi suurta lippulaivaa, joihin kohdistuva valokeila on ylivoimaisesti kirkkain. Niiden päävalmentajapestejä pidetään yleisesti myös kahtena maamme halutuimpana.

Kyseessä ovat tietenkin A-maajoukkue sekä HJK:n Veikkausliiga-ryhmä. Vuonna 2024 molempiin kohdistuneet valokeilat todella olivat jopa sulattavan polttavat ja lopulta giljotiini heilahti valmennusportaissa kaksin kappalein.

Sekä HJK että Huuhkajat halusivat uudistua – molemmat hyvin heikoin seurauksin. Jälkien siivous on käynnissä.

HJK:ssa uudelle urheilutoimenjohtaja Vesa Mäelle annettiin iso vastuu uudistuksen jalkauttamisessa ja mies toi päävalmentajaksi vanhan tuttunsa Ferran Sibilan – huomatakseen pian, ettei espanjalaisella ole tehtävään vaadittavaa pro-lisenssiä. Pelillisen prosessin johtajaksi päätyneen Sibilan aikakausi oli ohi alle kaksi kuukautta Veikkausliiga-avauksen jälkeen ja seura otti häntä häntä koipien välissä luurin käteen soittaen Toni Korkeakunnakselle, jolle se ei ollut tarjonnut edellisenä syksyllä jatkosopimusta.

Ennen kaikkea hyvän joukkuehengen luojana tunnettu Korkeakunnas sai ryhmään hetkellisesti ryhtiä, mutta kuherruskuukausi oli lyhytaikainen. Mitä pidemmälle kausi eteni, sitä selvemmäksi tuli, ettei HJK:n peli ole kehittymässä yhtään minnekään ja se jäi lopulta kauas mestaruuspokaalista.

Huuhkajat-johdossa ei nähty vastaavaa lisenssisekoilua, mutta kysymysmerkkejä ja salamyhkäisyyttä senkin edestä.

Markku Kanerva sai kesäkuussa jatkosopimuksen “pelillisen muutostarpeen tunnistamisen ja analysoinnin jälkeen”. Mikä tuo muutostarve oli, tai millä kriteereillä Kanerva tai hänen uudistunut valmennustiiminsä valittiin, jäi hämärän peittoon, ympäripyöreän jargonin alle.

Syyskuussa alkaneessa Kansojen liigassa nähtiin monella tavalla pelillisesti uudistunut Huuhkajat, mutta uutta pyrittiin tuomaan kentälle lopulta aivan liikaa. Vain kahden kuukauden jälkeen jäljellä oli täysin alistunut ja hukassa oleva pelaajalauma – aivan kuten sen päävalmentajansakin. Palloliiton hallituksen päätös Kanervan potkuista oli yksimielinen.

Uudistuksissaan pahemman kerran epäonnistuneiden lippulaivojen seuraavaa siirtoa odotetaan kuumeisesti. HJK:ssa Toni Korkeakunnaksella on sopimus ensi kaudesta, mutta on silti epävarmaa, haluaako uusi urheilujohtaja Petri Vuorinen lähteä kauteen hänellä. Huuhkajien uudesta päävalmentajasta odotetaan infoa aivan lähiviikkoina – minkäänlaista välikatsausta tilanteeseen ei ole nähty.

Töölöläistä voittamisen kulttuuria – vuoden menestyimmän seuraorganisaation valinta ei ole vaikea

HJK:n miesten edustusjoukkue on seuran joukkueista suurimmat otsikot ja samalla tulovirrat keräävä nippu, jonka kritiikki viime kaudella oli täysin ansaittua. Olisi silti suuri vääryys jättää Töölön suuntaan lähtevä palaute pelkiksi risuiksi, sillä lippulaivan sekoillessa paukuttivat seuran muut joukkueet mielettömän menestyssarjan. Se ansaitsee ison tunnustuksen.

HJK:n naisten edustusjoukkue pokkasi tuplamestaruuden voittamalla sekä Kansallisen liigan että Suomen cupin, naisten akatemiajoukkue voitti Ykkösen yli kymmenen pisteen marginaalilla ja miesten nuori reservijoukkue Klubi 04 kukisti nousukarsinnassa KPV:n nousemalla toiseksi korkeimmalle sarjatasolle, Ykkösliigaan. Arttu Heinosen, Joonas Sareliuksen ja Aleksi Lallin tiimien työ on ollut erinomaista.

Lisäksi HJK:n kaikki juniorijoukkueet voittivat Suomen mestaruudet omissa sarjoissaan. Kyllä, kaikki. Jättipotista löytyvät täten Suomen mestaruudet A-pojista, B-pojista ja -tytöistä sekä C-pojista ja -tytöistä. HJK:n junioripuolella on siis pallo loistavasti hallussa, minkä luulisi näkyvän entistä paremmin myös seuran edustusjalkapallossa tulevina vuosina.

Kaksi upeaa EM-lopputurnauspaikkaa – ja mallia Huuhkajille

Siinä, missä miesten lippulaivoistamme HJK:n miesten joukkueelle esimerkki löytyy omasta organisaatiosta, ei Huuhkajienkaan tarvitse mennä kauas oppia hakemaan. Sekä naisten A-maajoukkue että miesten alle 21-vuotiaiden maajoukkue pelaavat ensi kesänä EM-lopputurnauksessa.

Marko Salorannan Helmareita ja Mika Lehkosuon Pikkuhuuhkajia yhdistää sama menestysresepti – sellainen, joka useimmiten tarvitaan arvokisapaikkaan pelaajamateriaaliltaan altavastaajan asemasta ponnistavilla; selkeä, riittävän yksinkertainen pelitapa, joka on vähäisillä yhteistunneilla omaksuttavissa ja avainpelaajien sopiva roolitus pelitapaan nähden, jotta heistä saa heistä maksimit irti.

Sekä Helmarit että Pikkuhuuhkajat pelasivat tunnistettavaa, vahvan identiteetin jalkapalloa, pelaajat jättivät aivan kaikkensa kentälle eikä joukkueiden henkinen kantti pettänyt tippaakaan kovassa painetilanteessa, tulos tai ulos -jatkokarsintaotteluissa. Tämä lupaa hyvää ensi kesälle Sveitsiin ja Slovakiaan.

Veikkausliigakausi oli profiilin nosto – etenkin kahden loistavan joukkueen johdolla

2024 jää historiaan jalkapallokautena, jolloin Veikkausliiga otti suuren harppauksen jokapäiväisiin kahvipöytäkeskusteluihin. Syitä oli monia: kehittynyt median ja sosiaalisen median taso ja näkyvyys, kiinnostavat nuoret pelaajalupaukset ja kokeneemmat paluumuuttajat ja parantuneet olosuhteet niiden kruununjalokivenä upea Tammelan stadion. Yleisökeskiarvo oli lopulta 2919, suurin sitten vuoden 2007.

Analyytikkoaivojeni syövereihin kaudesta jäi kuitenkin päällimmäiseksi mieleen kaksi loistavaa, viimeisen pillinvihellykseen asti mestaruudesta kamppaillutta joukkuetta, KuPS ja Ilves. Jani Honkavaara ja Joonas Rantanen onnistuivat hilaamaan pelillisen riman todella korkealle eikä joukkueiden suoritustasossa nähty suuria heilahteluja pelitapojen ollessa niin vahvoja. Molemmat joukkueet esiintyivät vahvasti myös eurokentillä.

Oli täysin oikein – ja samalla loogista – että pitkässä sarjassa mestaruuden ratkaisivat kaksi sen selvästi parhaiten valmennettua kollektiivia.

Iloa, surua ja yhteisöllisyyttä: Gnistanin debyyttikausi oli hurja tarina

Kabinetin kautta historiansa ensimmäistä kertaa pääsarjaan yltäneen IF Gnistanin satavuotiskauden käänteitä ei yksikään asiantuntija olisi voinut ennustaa.

Oulunkylässä painettiin ympäripyöreää päivää pitkin kevättalvea, jotta Mustapekka Areena saataisiin liigakelpoiseksi. Näin tapahtui valtavan urakan valmistuessa aivan liiga-avauksen kynnyksellä. Seura ei tullut Veikkausliigaan selviytymään, vaan se rakensi uuden urheilutoimenjohtajansa Jarkko Jokirannan johdolla joukkueen, joka oli yhdistelmä kiinnostavia nuoria pelaajia ja kokeneita, erittäin kovan CV:n tekijöitä Jukka Raitalan ja Juhani Ojalan johdolla. Myöhemmin kauden aikana ryhmään liittyivät muun muassa Roman Eremenko ja Tim Väyrynen.

Vaikka Gnistanin alkukausi oli tuloksellisesti takkuinen, ihasteli jalkapallo-Suomi Oulunkylän yhteisöllistä, suorastaan hurmoksellista menoa. Kesäkuussa isoveli HJK tuli kylään ja Mustapekka Areenalla oli yli 3000 katsojaa – ottelussa, jonka taukotiloista pystyi bongaamaan valtavan määrän suomalaisen jalkapallon ja viihdemaailman tähtinimiä. Se kertoi paljon.

Heinäkuussa maailma musteni Mustapekka Areenan pääkatsomorakennuksen tuhoutuessa täysin öisessä tulipalossa. Menetys oli valtava tiiviille yhteisölle, joka kuitenkin osoitti voimansa ja yhdessä koko suomalaisen jalkapalloväen saumattomalla tuella joukkue jatkoi liigakauttaan – ja millä tavalla! Se eteni pitkään voittoputkeen ja lopulta hyvin lähelle Mestaruussarjaa päätyen lopulta Haastajasarjan kautta europudotuspeleihin.

Tragedia oli valtava, mutta Gnistan ei kaatunut. Se vaikuttaa tulleen Veikkausliigaan jäädäkseen.

Raatin kesäteatteri esittää: kreikkalainen farssi

Kotoisaan Veikkausliigaan saatiin keskellä kesää melkoinen ripaus kreikkalaista johtamiskulttuuria, mikä saattoi olla popcorn-ostoksille suunnanneille draaman ystäville hieno asia, mutta suomifutiksesta syvästi välittäville tuskin se sitä oli.

Kreikkalainen Konstantinos Bratsos saapui toki jo valmiiksi sekaisin olevan AC Oulun peräsimeen kesäkuussa. Kauteen AC Oulu oli lähtenyt virityksellä, jossa Tuomas Silvennoinen oli oikeasti päävalmentaja, mutta tarvittavan lisenssin puuttuessa mies totteli virallista nimitystä pelillisen prosessin johtaja Uefa Pro -valmentaja Rauno Ojasen esittäessä päävalmentajaa. Tulokset olivat heikkoja, ja mono heilahti koko valmennustiimille.

Uuden päävalmentaja Bratsosin aika Oulussa kesti 12 ottelua, joista kolmessa viimeisessä valmentamassaan hän sai eriasteisista suunsoittoepisodeista punaiset kortit. Jo elokuun alun Ilves-ottelun jälkeen mies ilmoitti nostavansa kytkintä omasta aloitteestaan. Seuran hallitus ei kuitenkaan hyväksynyt eroanomusta, minkä johdosta Veikkausliigan seuraajat saivat – tai joutuivat – katsomaan sekoilua vielä kuukauden päivät.

Bratsosin pesti oli yksi surkuhupaisimmista, joita suomifutis on viime vuosina todistanut, mutta syyttävä sormi ei voi kohdistua vain kreikkalaiseen. Iso epäonnistuja tässä näytelmässä oli myös AC Oulun johtoporras urheilutoimenjohtaja Markus Heikkisen vetämänä. Ex-huuhkajapelaaja reflektoinee päätöksentekoaan tulevaisuudessa varmasti eri tavalla.

Rimpuilu loppui Lahdessa – mitä seuraavaksi?

Lahdessa toteutui skenaario, jota moni oli pelännyt jo pidempään: FC Lahti tippui Veikkausliigasta. Se tapahtui Lahteen nähden materiaaliltaan totaalisen altavastaajan, mutta henkiseltä vireystilaltaan täysin ylivertaisen FF Jaron kustannuksella.

Useampi viime kausi on ollut mastokaupungissa tuskainen ja putoaminen olisi voinut aivan hyvin tulla jo aiemmin. 13 peräkkäistä Veikkausliiga-kautta on kunnioitettava saavutus, mutta se tällä hetkellä seurassa tuskin lämmittää. Yleisökeskiarvo kolkolla hiihtostadionilla oli liigassakin vain hieman yli 2000 katsojaa – mitä se tulee olemaan Ykkösliigassa? FC Lahdella on oma, erittäin uskollinen fanijoukkonsa, mutta muutaman kymmenen hengen die hard -osasto ei seuran taloutta pystyssä pidä.

Kiinnostaako miesten edustusjalkapallo riittävällä volyymillä lahtelaisia satunnaiskatsojia? Edessä ovat kovat ajat.

Suomalaisen miesfutiksen musta aukko: Jyväskylä

Vaikka Lahdessa on vaikeaa, mennään Päijänteen pohjoispäässä vielä täysin eri syvyyksiin.

Sanotaan se avoimen suoraan: tämä nosto on minulle hyvin henkilökohtainen. Olinhan mukana JJK:n edustusjoukkueen valmennustiimissä kaudet 2022-23 ja sitä ennen työskentelin toistakymmentä vuotta alueen juniorivalmennuksessa eri tehtävissä. Ainakaan täyttä vastuuvapautta ei siis minullekaan nykytilanteesta myönnetä.

Jyväskylä on asukasluvultaan Suomen seitsemänneksi suurin kaupunki, lähes 150 000 ihmisen koko ajan kasvava keskus – vieläpä tunnettu isosta ja vireästä opiskelijapopulaatiostaan. Kaupungista löytyvät myös maan ainoa yliopiston liikuntatieteellinen tiedekunta sekä yksi Suomen huippu-urheilun kehittämisen kärkiyksiköistä, KIHU.

Näihin faktoihin peilaten miesten edustusjalkapallon nykytilanne on aivan karmea. Sellainen, jonka ajattelisi löytyvän 20 000–30 000 asukkaan pikkukaupungista. Miesten lippulaiva JJK putosi Ykkösestä vuoden 2023 päätteeksi kolmannelle sarjatasolle, jossa se ajautui syksyksi 2024 sen alempaan loppusarjaan. Päättyneellä kaudella Suomen miesten sarjapyramidin loppusijoituksissa sen edellä oli täten 28 joukkuetta.

Fakta on hurja: Jyväskylän korkeimmalle sijoittunut miesjoukkue oli siis maamme 29. paras.

Toinen viime kauden Ykkösessä – kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla – pelannut joukkue, FC Vaajakoski jäi koko sarjan ylivoimaiseksi jumboksi voittaen kauden 27 ottelustaan kaksi. Se jatkaa ensi kaudella maamme neljänneksi korkeimmalla sarjatasolla.

Katseet kohdistuvat kuitenkin JJK:hon. Jyväskylässä nähdään ensi kaudella siis kolmannen sarjatason lippulaiva, jonka iskukyky on tässä vaiheessa vielä täysin kysymysmerkki.

Seurajohto ilmoitti viime keväänä kunnianhimoisesta strategiasta Veikkausliiga- ja jopa europaikkoineen tuleville vuosille, mutta mitään konkreettista edes kolmannelta sarjatasolta nousun suhteen ei näy. Edustusjoukkue elää kädestä suuhun ja pelaa ensi kauden evakossa jääpallosta tutulla Viitaniemen kentällä Harjun yleisurheilustadionin ollessa remontissa.

Onkin surullisella tavalla Jyväskylän tilannetta kuvaavaa, että talvikauden suurin keskisuomalaispöhinä on ollut Kolmosessa (maan viidenneksi korkein sarjataso!), jonka äänekoskelais-suolahtelainen HuimaUrho on haalinut riveihinsä lukuisia JJK:n ja FCV:n nuoria tai parhaassa iässään olevia ex-pelaajia. Veikkausliigassa pitkälle yli 50 ottelua pelannut, vasta 22-vuotias Pyry Lampinen puolestaan liittyi saman sarjatason FC Blackbirdiin.

Jyväskylän edustusjalkapallon maine onkin tällä hetkellä viime kaudeksi Kansalliseen liigaan nousseen ja sarjapaikkansa siellä hienosti säilyttäneen Jyväskylän Pallokerhon varassa.

Pikkukylän pitkäaikainen ihme

Lähes täydellinen vastakohta Jyväskylän asukasluvun ja miesten edustusjalkapallon menestyksen yhteydelle on IFK Mariehamn. Ahvenanmaan pääkaupungissa on noin 12 000 asukasta ja Grönvitt on pelannut Veikkausliigassa vuodesta 2005 asti. Yhtäjaksoisesti 20 kauden ajan.

Vaikka IFK:n taustalta löytyy rahoittajia Anders Wiklöfin johdolla, on saavutus täysin posketon tuon kokoluokan markkina-alueella.

Matalan profiilin kivikovaa jälkeä idässä

“Jippo ei putoa koskaan”, kuului yksi suomifutiksen myyttisistä sanonnoista vielä jokunen vuosi sitten. Sillä viitattiin pienillä resursseilla operoineen joensuulaisseuran houdinimaisiin temppuihin säilyä samalla alasarjatasolla vuodesta toiseen.

Sittemmin Jippo todella on pudonnut käyden 2010-luvulla pari kautta aina Kolmosessa asti. Viime vuosista valtaosa kului Kakkosessa, vanhan sarjajärjestelmän kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Kaudella 2023 yhdellä Kakkosen 36 joukkueesta oli mahdollisuus hypätä ikään kuin yhden sarjatason yli Ykkösliigaan, toiseksi korkeimmalle sarjatasolle (Kakkosesta tuli neljänneksi korkein taso vuodelle 2024). Pelaamalla Jippo ei tuota paikkaa aivan saavuttanut, mutta lopulta se tuli kabinettien kautta Hongan ja HIFK:n edustusjoukkueiden kaaduttua.

Jippo pelasi toiseksi korkeimmalla sarjatasolla yhden vuoden, 2021 ja se putosi suoraan takaisin Kakkoseen. Sitä edellinen kausi samalla tasolla oli 2014. Tämä ja tuore kabinettinousu huomioiden moni sijoitti joukkueen uuden Ykkösliigan putoamiskamppailuun.

Mitä vielä! Joensuulaisryhmä pelasi kauden alusta loppuun kuin hurmiossa vasta 32-vuotiaan päävalmentajansa Mikko Hallikaisen johdolla hätyytellen jopa Veikkausliigan nousukarsintapaikkaa. Se jäi siitä lopulta vaivaiset kaksi pistettä sijoittuen kolmanneksi jättäen taakseen peräti yhdeksällä pisteellä täysin eri suuruusluokan Turun Palloseuran.

Jippo oli kenties koko suomifutisvuoden kirkkain komeetta lähtökohtiinsa nähden. Se sai urotekoihinsa nähden suorastaan hävyttömän vähän palstatilaa – ehkei kaukana idässä sijaitsevan Joensuun jalkapalloilua nähdä riittävän mediaseksikkäänä. Ehkä pitäisi.

Suomalaisvalmentajilla kysyntää ulkomailla

Vuoden 2024 aikana nähtiin useita suomalaisvalmentajien rekrytointeja koviin ulkomaisiin valmennuspesteihin. Suomesta ei edelleenkään kävellä avoimiin pesteihin ulkomailla, mutta kaikkien saatavilla olevan data- ja videovirran myötä välimatka Eurooppaan on jossain määrin lyhentynyt.

Kovimpiin paikkoihin tiensä löysivät Skotlannin Valioliigan St.Johnstonen Simo Valakari ja Ruotsin Allsvenskanin suurseura Djurgårdenin Jani Honkavaara – molemmat päävalmentajiksi. Lähes vuoden päivät työttömänä ollut Toni Koskela nimettiin juuri joulun alla Ruotsin kakkostason Superettaniin pudonneen Kalmar FF:n uudeksi käskyttäjäksi.

Huomattavasti pienemmällä mediahuomiolla kuitattiin heinäkuussa Superettaniin siirtyneen Erol Atesin GIF Sundsvall -päävalmentajuus. Nuori suomalais-turkkilainen onnistui vaikeassa paikassa säilyttäen seuran sarjapaikan Ruotsin kakkostasolla.

Kaikkein kovatasoisimmissa ympäristöissä tällä hetkellä toimivat suomalaisvalmentajat löytyvät kuitenkin Hollannista eivätkä he ole päävalmentajia. Jyri Nieminen toimii Mestarien liigaa pelaavan Feyenoordin maalivahtivalmentajana ja Jarkko Tuomisto vastaavassa tehtävässä toisessa maan suurseurassa, legendaarisessa Ajaxissa.

Vaikka Martti Kuuselan ajoista on tultu pitkä tie, voi kaikkia yllä lueteltuja tekijöitä pitää edelleenkin suomalaisen valmennuskulttuurin tienraivaajina.