Image

Meidän vuoro



Meidän vuoro

Teatteriin on tullut uusi sukupolvi,joka ei pidä itseään sukupolvena. Kokosimme saman pöydän ääreen nuoret teatteritekijät. Heidän mielestään teatterissa ei tarvitse viihtyä.
Teksti Kaisa Saario
Kuvat Aino Huovio

Heimo Harju on suuria ikäluokkia, maamme kivijalkaa. Rakennusalan diplomi-insinööri ja politiikan konkari viettää vaimonsa kanssa eläkepäiviään Ranskassa, mutta tajuaa, että hänen täytyy palata. Myllerretty Suomi tarvitsee häntä. Perillä selviää, että omat nelikymppiset lapset eivät pursuakaan kiitollisuutta. Terapiasukupolvi haluaa kaataa kivijalan, jonka varaan rakennettu yhteiskunta huojuu samaa tahtia heidän mielenterveytensä kanssa. Kahden sukupolven kohtaaminen on kolari.

Juha Jokelan vuosi sitten kantaesitetty Patriarkka oli Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä.

Samalla se oli juhlanäytelmä sille, minkä kahden sukupolven näkemyksiä Suomen teatterilavoilla on totuttu näkemään.

Vaikka olisi niitä muitakin.

 

Ravintola Sävelessä Helsingin Hakaniemessä istuvat ohjaaja Anni Klein, näytelmäkirjailija ja dramaturgi Emilia Pöyhönen, Ylioppilasteatterin johdossa kolmivuotiskautensa vastikään päättänyt Ossi Koskelainen sekä Teatteri Vanha Jukon taiteellinen johtaja Jussi Sorjanen.

He kuuluvat teatterisukupolveen, josta on vaikea saada otetta, mutta jonka harteille suomalaisen teatterin tulevaisuutta väistämättä vielä sovitellaan. Vuonna 1986 syntynyt Sorjanen on porukan kuopus, vuonna 1980 syntynyt Koskelainen vanhin. Nelikko on paikalla Imagen pyynnöstä: halusimme kuulla, millaisia aiheita heidän sukupolviteatterinsa käsittelisi ja millä tavoin.

Tästä sukupolvesta on puhuttu pitkään, ja yhtä kauan sukupolvi-sanan eteen on soviteltu erilaisia etuliitteitä. Y. Milleniaali. Netti. VIP. Minä-minä. He eivät ole suurten ikäluokkien lapsia, joiden lapsuudenkodissa työnjaon tasa-arvosta ei vielä puhuttu. He ovat kolmikymppisiä, jotka ovat tehneet koko tähänastisen uransa työkentällä, joka on mennyt nopeasti sirpaleiksi. Nelikosta vain Sorjanen on vakituisessa työpaikassa, joten sanan sukupolvi eteen on helppo sovittaa vielä yksi määre, pätkätyö.

Ei ole yhteistä kokemusta sodasta tai Neuvostoliiton kaatumisesta, on Occupy-liike ja Tahdon 2013.

Kun Emilia Pöyhönen puhuu, hän piirtää käsillään ilmaan ympyröitä. Pitkä rivi rannekoruja kilisee. Pöyhönen on nopea ja ehdoton: jos keskustelukumppanien argumentit huojuvat, hän ei arkaile haastaa. Nelikosta juuri hänen päälleen on jo soviteltu yhteiskuntakriittisen näytelmäkirjailijan viittaa. Pöyhösen Teatteri Takomoon tekemä Leipäjonoballadi otti kantaa tuloeroihin, Kotkan kaupunginteatterille kirjoitettu Tsaarin kakarat puolestaan kertoi venäläisyyden ja suomalaisuuden kohtaamisista.

Ehdottomasti tämän päivän aiheita, mutta eivät kai sentään vain y-sukupolven omaisuutta. Mikä sitten olisi?

PÖYHÖNEN: “Ajattelen, että paljon sukupolvea merkittävämpää on esimerkiksi tulotaso. Ajatellaan vaikka lamaa. Olen kasvanut vielä tavallaan maassa, jossa on sosiaaliturva, koska se ajettiin laman aikaan alas. Koen kuuluvani sukupolveen, joka on nähnyt hyvinvointiyhteiskunnan tuhon.”

SORJANEN: ”Kyllä kyllä. Sehän on romutettu jo silloin, kun olen tullut ikään kuin tietoseksi siitä, mutta olen silti kasvanut siihen sosiaaliturvan ja hyvinvoinnin ideaan.”

KLEIN: ”Työ on hajonnut: voit liikkua tosi eri konteksteissa, voit tehdä kaupunginteatteriin, mutta sitten sä voit tehdä ihan vapaan produktion johonkin metsään yhdelle katsojalle. Ei ole vaan et ’no, mä sitoudun nyt tähän yhteen teatteriin 25 vuodeks’, vaan voin olla tuolla ja sit voin olla täällä ja sitten mulla on tämä ryhmä jossa mä teen. Mä voin toimia myös dramaturgina tai esiintyjänä tai jonkunlaisena koollekutsujana. Mun ei tarvii olla autoritäärinen ohjaaja toteuttaakseni ammattiani.”

SORJANEN: ”Me ei olla samalla tavalla poliittinen sukupolvi kuin me haluamme nähdä suuret ikäluokat, ne on tosiaan kerääntyny yhteen. Me ollaan poliittinen sukupolvi, mut me ollaan sitä sirpaleina ja myös toisistamme tietämättä, poliittisia yksilöitä, poliittisia pieniä ryhmittymiä. Ne meidän poliittiset intressit on spesifimpiä – Jasper Pääkkösen ympärille on kerääntyny tää lohisysteemi, ne on tän tyyppisiä kysymyksiä: ihmisoikeuskysymyksiä, sukupuolten välistä tasa-arvoa, seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa, näitä asioita. Suurin osa mitä mä hahmotan meidän esityksiks käsittelee sitä, että on vaikeaa. Että on vaikeaa elää tässä yhteiskunnassa, on vaikee hyväksyä se normi, on vaikee jotenki olla osa sitä.”

KOSKELAINEN: ”Hirveen vähän tulee kuitenkaan vastaan sellasta pirstaloituneisuutta kommentoivaa, isoo jengii yhdistävää teosta. Enemmän mulle tulee onnellisuus mieleen, et jengi kelaa miten olla onnellinen täällä.”

SORJANEN: ”Tuli mieleen et onks aikasemmin käsitelty jotain sellast et ideologinen yksilö vastaan hankala yhteiskunta ja nyt se on ehkä kääntyny jotenki toisin päin?”

KLEIN: ”Hankala yksilö vastaan ideologinen yhteiskunta?”

SORJANEN: ”Niin, tai emmä tiedä onko se niin. Siis tällanen lipunkantajatyyppinen, ibsenmäinen hahmo on ollu aikasemmin keskiössä, joka yrittää muuttaa maailmaa.”

KOSKELAINEN: ”Ja nyt on enemmän itseensä käpertyny, hauras henkilö.”

SORJANEN: ”Hauras henkilö, jonka pitäisi kasvaa yhteiskunnan normeihin.”

KOSKELAINEN: ”En muista, että olisi kirjotettu käsi ojossa taistelevia marttyyrihahmoja niin hirveesti.”

PÖYHÖNEN: ”Eiks noit oo tosi paljon? Eiks noit oo tosi paljon? Mun mielestä on ihan hirveesti! Mä nään just tämän alkoholisoituvan mieshahmon sellaisena.”

SORJANEN: ”Mut onkse leimallisesti meidän sukupolven?”

Sorjasen kysymyksessä olisi vastaus mukana, mutta leimojen lyöminen on tässä seurassa vaarallista puuhaa. Keskustelun äänenvoimakkuus kasvaa, yhä harvemmin kukaan saa puhua loppuun keskeytyksettä. Taiteilijat haluavat olla ajattomia – eivät etuliitteellisiä, etu- tai jälkikäteen niputettuja sukupolviedustajia, eikä nelikko ole tästä poikkeus.

Mutta silti.

Ongelmiensa kanssa painiva ja miehuuteensa eksyvä mieshahmo jos jokin on tätä nelikkoa edeltävän sukupolven näytelmien ruumiillistuma, stereotyyppinen vertauskuva terapiasukupolven suuntaukselle, jonka huippuna on helppo pitää Paavo Westerbergin, Samuli Edelmannin, Vilma Melasniemen, Laura Malmivaaran, Juho Milonoffin ja kumppaneiden taannoista Akseli Ensemblea. Myös Mika Myllyahon Paniikki, Kaaos, Harmonia -trilogia käsitteli henkilökohtaisella tasolla elämisen hankaluutta ja elämän peruskysymyksiä: työtä, omaa identiteettiä, intohimoja.

Ketkä olivatkaan se minä-minä-sukupolvi?

Ylioppilasteatterin Valtuusto-trilogia. Ryhmäteatterin Eduskunta ja Eduskunta II sekä Jatkuvaa kasvua. Kansallisteatterin Neljäs tie ja parin vuoden takainen Täällä pohjantähden alla 2011. Listaa olisi helppo jatkaa, mutta olennainen välittyy jo: itsetutkiskelu on vaihtunut yhteiskunnallisuudeksi kotimaisissa kantaesityksissä.

Kun yhteiskunnallisesta teatterista on tullut suosittua, moni on halunnut hypätä kyytiin. Ravintolapöydässä istuu nelikko, joka on tästä erityisen tietoinen. Siispä keppi edellä muurahaispesään: eikö teatterin yhteiskunnallisuus jää kovin usein pelkäksi pintaraapaisuksi?

PÖYHÖNEN: ”Mä olen tätä paljon pohtinut ja tullut siihen tulokseen, että poliittisuus on tosi paljon myös tulkinnan ominaisuus. Käytän lopputyössäni termiä ilmipoliittinen teatteri, jota olen itsekin välillä yrittänyt tehdä, joka on just näitä jotka suoraan käsittelee politiikkaa. Siinä on kauhean paljon ongelmia yleisön kannalta, on hyvä ihminen, kun on käynyt katsomassa ja voi sitten mennä kotiin elämään sitä samaa elämää. Meidän teatterikeskustelusta puuttuu kyky löytää yhteiskuntapoliittista tai vaikka kapitalismikriittistä näkökulmaa teoksissa, joissa se ei ole se sortuva köyhä työntekijä, vaan joihin se sisältyy jollain muulla tavalla.”

KLEIN: ”Mä olen niin kyllästynyt siihen, että kerrotaan köyhän kansalaisen arjesta, jossa kännissä oleva yksinhuoltaja raahaa Alepan muovikassia ja kertoo kurjuudestaan – sitä on ihan tolkuttomasti. Se on niin sormella osottelevan ilmipoliittista, että välillä kaipaan esityksiä jotka olis vaikka tosi elitistisiä."

SORJANEN: ”Kyllähän niitä tehdään.”

KLEIN: ”Poliittisuus ei oo välttämättä siinä aiheessa, et sen ei oo pakko käsitellä sitä yhteiskunnallista epäkohtaa vaan sen poliittisuus voi olla myös esimerkiks siinä, miten se on tehty tai miten käytetään tilaa.”

KOSKELAINEN: “Tai aikaa.”

SORJANEN: “Niin. Et jos sen ajattelee enemmän tekona, yhteiskunnallisena tekona.”

KOSKELAINEN: ”Mun mielestä se epämukavuus on kadonnut suomalaisesta teatterista viime vuosina. Esityssuhteet on hirveen kilttejä. Pop on myös tehny tietyn sulavuuden meidän ikäluokan duuneihin.”

PÖYHÖNEN: ”Onhan hyvät esitykset harvassa. Ja tekstit samoin. Enkä mä ainakaan ajattele, että se että tulee epämukava olo on merkki siitä, että se esitys on hyvä.”

KOSKELAINEN: ”Mä näen, että provokaatio on jotain kiinnostavaa epämukavuutta tai semmosta, joka tuo jonkun syvällisemmän inhimillisen tunteen esitykseen.”

KLEIN: ”Paljon enemmän oon kokenut katsojana ihan tahatonta epämukavuutta, joka tulee vaan siitä, että se esitys on paskaa. Kuin semmoista epämukavuutta, jota käytettäisiin tietoisesti esityksellisenä keinona.”

SORJANEN: ”Käytännön esimerkki: Kun Kahdeksaa surmanluotia esitettiin, miesten vessasta löyty poikkeuksetta joka esityksen jälkeen yks tai kaks viinapulloa. Jengi tuli katsomaan sitä niin, että otetaan aina kun Pasikin ottaa. Vaikka sen piti tietysti kääntyä ihan toisin päin. Mielenkiintoinen ilmiö.”

KOSKELAINEN: ”Mut eiks toi oo ihan kaunista, jos jengillä on joku suhde siihen esitykseen? Kyllä mä oisin ihan onnellinen noista pulloista.”

Tässä neljän hengen esityksessä ei taida ole väliaikaa. Kaikkein vähiten sitä olisivat vaatimassa keskustelijat, he ovat vasta päässeet vauhtiin. Tarjoilija haluaisi korjata Koskelaisen tofuburgerin jämät pois, mutta turhaan.

Otetaan vielä yksi sukupolvileima: nelikko on sitä viimeistä ikäluokkaa, joka on varttunut ilman kännyköitä, ilman internetiä ja Facebookia. Pöyhösen kotona ei ole internetiä, hän haluaa kirjoitusrauhan. Sorjanen ei ole Facebookissa, mutta hänen mielestään iPhone liitti hänet ensimmäistä kertaa johonkin sukupolveen, teki hänestä modernimman.

Koskelaisen kaudella perustettiin verkkoon Ylioppilasteatterin Tietotoimisto. Sivuston mukaan se on ”autonominen tiedotusväline, yksi Ylioppilasteatterin näyttämöistä sekä esitystaidetta ja radikaalia filosofiaa yhdistelevä nettiperformanssi”. Klein on tajunnut ystävänsä teini-ikäistä lasta seuratessaan, etteivät 2000-luvulla syntyneet enää tee radikaalia eroa virtuaalimaailman ja todellisen maailman välillä.

Pitäisikö teatterin sitten tehdä? Mikä ylipäätään on teatterin suhde nykyhetkeen?

KOSKELAINEN: ”Me yritettiin sitä tietotoimiston kautta YT:llä, laajentaa sitä diskurssia siihen, että netti ei ole pelkkä mainosfoorumi. Niin koin pääseväni lähemmäs sitä, miten teatteri voi kommunikoida nykymaailmassa. Luulen, et me ollaan välitilassa, nykyteatterin keinot on ehkä rantautunu silloin kun me ollaan oltu jossain vaiheessa opintoja, jokainen on hurahtanu ja ottanu sen jollain tavalla huomioon ja miettii, mikä on oma suhde näihin perinteisiin.”

KLEIN: ”Korjatkaa jos mä oon väärässä, mut mun käsityksen mukaan se nykyteatteri-termi rantautu sinne teatterikouluun joskus 2000-luvun alkupuolella. Puhekielessä sillä tarkotetaan usein kaikkea nykyään tehtävää teatteria. Tässä on se ongelma, että kun sillä sanalla tarkoitetaan kaikkea, se ei tarkoita enää oikeen mitään.”

KOSKELAINEN: ”Mä koen et mun opetus Teakissa on ollu aika oldschoolmaista suhteessa teijän vuosikurssiin, tai et se on parin vuoden säteellä myös muuttunu paljon nykyaikaa etsivämmäksi se koulutus. Mä koen et mä olin kyllä ihan jossain Stanislavskin helmoissa pyörivää koulutusjaksoa vielä ennen proffien ja lehtorien vaihtumista. Plus et nykyteatterin koulutusohjelma on tullu silloin ku mä oon ollu maisterivaiheessa ja lopetellu koulua. Et se mihin mä oon kytkeytyny koulutuksen puolesta teatterina on ollu hyvinkin epäseksikästä mun mielestä melkeen kautta linjan. Ja sit kaikki nää nykyaikapohdinnat on tullu ihan sen jälkeen niinku vaan kentän kautta.”

KLEIN: ”Mä mietin sitä ihan samaa et tavallaan tosi paljon määrittää myös – itse asiassa enemmän ku se et ootsä syntyny kaheksankytluvulla vai seiskytluvulla – et millon sä oot opiskellu, et kuka siel on ollu opettamassa ja mitä siel on opetettu siel koulussa. Emmi ja Ossi on samaa vuosikurssia, mä oon vuotta alempana, mutta siinä oli semmonen murroskohta meidän kurssien välissä tavallaan, missä siellä vaihtui proffat ja muut.”

PÖYHÖNEN: ”Mä opiskelin sillon vuoden Berliinissä ja tulin sit takasin, se on muuttunu se koulutus ilman muuta.”

KOSKELAINEN: ”Paitsi et sä tulit ihan eri maisemaan siinä vaiheessa.”

PÖYHÖNEN: “Se oli täysin erilainen, aivan, mikä oli siis hyvä, mut meidän aika oli tosi kaoottista monella tavalla. Mä jäin pohtimaan tota että onks se esityksen ajassa oleminen kiinni siitä – nyt mä karrikoin – et onks seillä suoraa dokumenttimateriaalia, tai onks siellä videota vai ei. Mä koen sellasen hirveen hankalan ja vahvan juovan nimenomaan tässä mitä sä sanot, et on perinteinen teatteri ja nykyteatteri. Mun yks kollega just sano, että hän ei ymmärrä ollenkaan tätä et miten joku voi julistaututa nykyteatterin koulutusohjelmaksi teatterikoulussa – mitä se kaikki muu sitten on? Teatteria voi uudistaa niin kauheen monin keinoin. Mä pohdin tätä nykyteatterin käsitettä – mä tietysti katson kirjailijan näkökulmasta – että Suomessa se on erilainen kuin muualla Euroopassa, täällä usein ajatellaan että nykyteatteri on esimerkiks jotain muuta kuin tekstilähtöistä. Just vaikka Saksassa ne suuret uudistajat, vaikka René Pollesch, on uudistanu nimenomaan tekstin kautta. Mä koen et Suomessa on erityisen vahva leiriyttämisajattelu, joka liittyy tähän kaupunginteatterin ja vapaan kentän eroihin ja meidän vahvaan kaupunginteatteriperinteeseen.”

KOSKELAINEN: ”Eihän sitä voi ajaa hautaan sitä teosta vaik se ois ollu työväennäyttämön kesäfarssi, se on nykyisyydessä tapahtuvaa toimintaa.”

PÖYHÖNEN: ”Mä koen tän nykyteatteri-termin hankalana, yleisenä. Postdraamallinen teatteri, se ois tietysti yks mahdollinen termi…”

KOSKELAINEN: ”Se on sit enemmän muotokysymys. Ehkä mä ajattelen nykyteatterista et tääl tapahtuu kaikkii asioita atomisesti eri puolilla ja kaikki vaikuttaa kaikkeen, et—”

KLEIN: ”Niin mä aattelen et se postdramaattinen on vaan yks hahmottamistapa, se on aina suhteessa siihen draamaan. Nykyteatteri on musta sikäli parempi termi, et mä nään sen sijaitsevan jossain draaman ja esitystaiteen välissä, jolloin se on auki kummankin tradition suuntaan.”

KOSKELAINEN: ”Mun mielestä vois ihan hyvin ajatella, että tekisi pelkästään nettiin esityksiä. Forwardaa foorumi sinne, jossa se on kaikkien nähtävillä koko ajan. Ja mennä siitä siihen kysymykseen, vaatiiko teatteri sen lihallisen olemisen. Olen miettinyt paljon, et miksei teatteri eriydy erilaisiin alagenreihin, tuntuu että sitä hahmotetaan yleisesti vain teatterina samaan aikaan, kun musiikki ja kuvataide ja tanssikin on kymmenien genrejen hallitsemaa.”

PÖYHÖNEN: ”Tulee myös vääriä odotuksia. Tullaan katsomaan esimerkiksi perinteistä draamaa ja sen sijaan, että pysyttäisiin uteliaina että mitä tää on, ei saada mitä on tilattu.”

SORJANEN: ”Minkä takia ei ole tehty esimerkiksi länkkäriä tai jotain sellaista action- tai Bond-tyylistä? Mua kiinnostaa, miksi isot teatterit ei lähde kokeilemaan popkuvaston kautta. Spektaakkeli on tyylilaji, jota ei ole kauheesti kehitetty Suomen isoilla näyttämöillä.”

PÖYHÖNEN: ”Se on kallista, se on kuule iso riski jos se ei oo Disney.”

SORJANEN: ”Mua kiinnostaa ihan tosi paljon, että miten löytää sellaisia aiheita ja esityksiä, jotka oikeasti täyttäisi noiden isojen talojen katsomot, edes muutaman kerran. Tietyssä mielessä mua kiinnostaa hyvinkin paljon toimia laitoskentällä. Siellä on alkanut tapahtua, en näe nyt syytä niin rajulle vastakkainasettelulle laitosteatterin ja vapaan kentän välillä. Nuorten pitäis mennä sinne ja tehdä. Laittaa vaikka ihan työsopimuksista lähtien koko paletti uusiksi, käyttää sitä koneistoa uudella tavalla.”

KLEIN: ”Se on varmaan ainoo tapa miten ne säilyy.”

SORJANEN: ”Nimenomaan, kohta meillä on autiotaloja ja se on pelottavaa. Koska se on syntyny myöski sukupolvitekona. Ja silleen se on menestyny.”

PÖYHÖNEN: ”Siinä perinteessä on paljon kaunista, mutta siinä on myös paljon sellaista, mikä on mennyt happamaksi, tavallaan se laitoskenttä on rakennettu Suomeen jota ei enää oo.”

SORJANEN: Mulla oli tosi pitkään kuva teatterista homeisena luolana, jossa ei käsitellä yhtään mitään. Sitten pari esitystä muutti mun käsityksen, sen jälkeen niitä on tietysti ollut useampia. Ei kiinnostanut siis yhtään ja se perustui ihan siihen, mitä käytiin yläasteella tai lukiossa katsomassa. Ne oli niin hirveitä juttuja, ne karkotti. Teatteri sai synonyymin valhe. Sitten näiden muutaman esityksen kautta se alkoi saada synonyymin totuus, tai totuudellisuus.”

Näytös pöydän ääressä on loppumaisillaan. Sunnuntai-ilta vaihtuu pian arjeksi ja teatteripuheen on jälleen vaihduttava teoiksi. Annetaan Jussi Sorjasen silti ensin laskea esirippu. Hänen mielestään teatterin on katsottava sukupolvien yli.

”Nykyteatterin ongelma on mielestäni tämä: löydetäänkö aiheita, löydetäänkö asioita, jotka sukupolvesta, sukupuolesta ja sosiaaliekonomisesta luokasta tai kansalaisuudesta riippumatta vetävät puoleensa, jotka koetaan että ’tossa se on, mitä meidän tulisi käsitellä’.”

Anni Klein, 31, on helsinkiläinen teatteriohjaaja. Hän valmistui Teakista vuonna 2009. Klein on ohjannut muun muassa Kansallisteatterissa pari vuotta sitten esitetyn Maamme-näytelmän sekä Teatteri Viiruksessa nähdyn Play Alter Nativen. Vaihdettuaan nimensä Ojasesta Kleiniksi hänen ja Heidi Soidinsalon (ent. Lind) nimenmuutoksista kertova esitys Heidi Klein nähtiin Baltic Circle -festivaaleilla syksyllä 2012. Marraskuun lopulla Teatteri Takomossa ensi-iltansa saa Kleinin tähdittämän työryhmän CMMN SNS PRJCT, jossa teatteri muuttuu kaupankäynniksi yleisön ja esiintyjien välillä.

Ossi Koskelainen, 33, toimi vuosina 2010–2013 Ylioppilasteatterin taiteellisena johtajana. Oulusta kotoisin oleva Koskelainen valmistui Teakista vuonna 2008. Koskelaisen johtaman nelihenkisen juntan voimin Ylioppilasteatterilla nähtiin yhteistyöprojekteja, ”viihdepaukkuja”, monitaiteellisia performansseja, taiteellista showpainiliigaa ja uuden ajan näytelmiä. Koskelaisen omia ohjauksia olivat muun muassa Retreat (2010) ja L.A. (2013). Koskelainen on myös kirjoittanut näytelmätekstejä sekä virtuaalilavastettuna oopperana toteutetun libreton Ihmiskunnan rakastajat (2009).

Jussi Sorjanen, 27, on lahtelaisen Teatteri Vanha Jukon taiteellinen johtaja. Heinolasta kotoisin oleva Sorjanen ehti opiskella teatterin ja draaman tutkimusta Tampereen yliopistossa kaksi vuotta, ennen kuin hän siirtyi Lahteen Jukon johtoon vuonna 2010. Sorjanen on ohjannut Jukossa muun muassa Tšehovin Kirsikkapuiston (2010) sekä Korjaamo Teatterin kanssa yhteistyönä syntyneen, Timo K. Mukan romaaniin perustuneen lappilaistarinan Maa on syntinen laulu (2011). Sorjanen myös näytteli pääosaa vuonna 2010 huomiota herättäneessä, Teatteri Rujon Mannerheim – eli lapsistasi ei mitään -teoksessa. Vanha Juko on vastikään aloittanut vuoden yhteistyöprojektin Teatteri Telakan ja virolaisen Rakveren Teatterin kanssa, jonka tiimoilta Jukossa nähtiin syyskuussa ensi-iltansa saanut Kullervo.

Emilia Pöyhönen, 31, on helsinkiläinen näytelmäkirjailija ja dramaturgi. Teakista vuonna 2008 valmistunut Pöyhönen on opiskellut lisäksi näytelmäkirjallisuutta Berliinissä sekä sosiologiaa Helsingin yliopistossa. Pöyhönen on toiminut dramaturgina Ylessä, Radioteatterissa ja KOM-teatterissa. Pöyhönen toimi kolmen vuoden ajan kotikirjailijana Kotkan kaupunginteatterissa, jonne hänen dramatisointinsa Henrik Ibsenin Hedda Gablerista valmistui yhdessä Hilkka-Liisa Iivanaisen kanssa syksyllä 2012. Leipäjonoballadin (2008) ja Tsaarin kakaroiden (2011) lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa Valitut – triptyykin (2006), Ylioppilasteatterissa esitetyn Kuokkavieraat-näytelmän (2007) sekä viime keväänä Kansallisteatterin ja Teatteri 2.0:n yhdessä tuottaman Kuka tahansa meistä -dokumentin.

Kaisa Saario on y-sukupolveen kuuluva helsinkiläinen kirjoittaja

Aino Huovio on helsinkiläinen valokuvaaja, joka kieltäytyi lapsena prinsessa Ruususen roolista. 

 204 | Marraskuu 2013

Julkaistu: 23.10.2013