Media pilaa orgiat – Palvelujournalismi haluaa arkipäiväistää seksin ja juuri se vie sen vetovoiman

Toimttaja testaa homosaunan, iltapäivälehti vierailee orgioissa ja Hesari kertoo paikoista, joissa homot ”salaa” cruisailevat eli kohtaavat anonyymin seksin merkeissä. No eivät enää kohtaa salaa, sillä jutun ohessa on karttagrafiikka.

Tällaiset jutut saavat minut kiemurtelemaan.

Minua ei vaivaa se, että ”yksityisestä” tai ”lapsilta kielletystä” aiheesta tehdään journalismia. Sen sijaan ongelma on, ettei tajuta raportoinnin pilaavan kohteensa. Media syleilee kiihottavuuden kuoliaaksi. Se kohdistaa kiinnostuksen valokeilan paikkoihin, joissa viihdytään juuri hämärän vuoksi.

Palvelujournalismi on avointa, suoraa ja valistavaa. Seksuaalisuudesta se kuitenkin tavoittaa vain pienen osan. Seksipositiivisen journalismin tavoite voi olla hyvä, mutta reipas suorasukaisuus vain murjoo seksin olemusta kuoliaaksi.

Kesällä nettiuutisessa kerrottiin suuseksiä opettavasta verkkokurssista. Juttuun haastateltu seksuaaliterapeutti toivotti netin seksikurssit tervetulleiksi. Hänestä oli hyvä, että niiden avulla seksistä tulee aiheena arkipäiväisempi. ”Samalla normalisoituvat erilaiset seksiin liittyvät ilmiöt.” (Kursivoinnit ovat omiani.)

Pysähdytään hetkeksi tähän.

Onko seksin vetovoima todella sen arkipäiväisyydessä? Onko edes ihan arkipäiväistä, että henkilön genitaalit ovat toisen suussa? Eikö se ole pikemminkin hiukan poikkeavaa ja eikö juuri siitä poikkeavuudesta, arkielämän ylittävästä transgressiossa synny merkittävä osa toiminnan kiehtovuutta. Miksi ehdoin tahdoin pilata magia?

Kirjailija Alain De Botton on huomauttanut, miten kiihottavimmat asiat ovat usein niitä, jotka ovat lähellä luotaantyöntäviä, mutta juuri valitun henkilön kanssa niin haluttavia. Useimpien ihmisten kieltä, sukuelimistä puhumattakaan, emme halua suuhumme, mutta rakastetun kohdalla nimenomaan haluamme.

Mitä edes tarkoittaa, että suuseksi normalisoidaan? Kenen mielestä suuseksi on tällä hetkellä epänormaalia? Miksi seksistä puhutaan kuin yhä eläisimme katolisen kirkon pimeässä kellarissa, jossa suihinottajaa lyödään synnillä ja kadotuksella päähän. Oikeastiko suihinoton ympärillä esiintyy epätietoisuutta? Vaeltaako ulkona joukoittain eksyneitä kansalaisia, jotka haluaisivat painaa kielen rakastettunsa haaroväliin, mutta tietämättömyys tai koulutuksen puute estävät nämä ilot?

Minä kun olen kuvittellut, että aika moni seksiä harrastava hoksaa ennemmin tai myöhemmin aivan spontaanisti alkaa testailla, mitkä kaikki ruumiinosat voi panna vastakkain tai sisäkkäin. Että sellainen kokeilu vetää useimpia puoleensa.

Vastustan myös ajatusta, että seksuaalinen toiminta operoisi nimenomaan tiedon ja taitojen tasolla.

Jos minun pitäisi veitsi kurkulla opettaa suuseksiä, neuvoisin, että kannattaa tehdä asioita, joiden tekemisestä saa itse mielihyvää ja etsiä toiminnalleen kohde, joka siitä nauttii. Eikä kannata niin hirveästi pelätä ja ongelmoida kaikkea.

Anna Kontula havainnoi tuoreessa kirjassaan Kadonneen järjen metsästys, miten nykyinen terapiaan nojaava yhteiskunta kohtelee ihmisiä hauraina ja voimattomina. Terapiakansalaisen, kuten Kontula nykyihmistä kuvaa, pitää suunnata katse omaan hyvinvointiin ja omien tunteiden tarkkailuun. Ihmissuhteiden onnistuminen edellyttää jatkuvaa terapeuttista asiantuntemusta. ”Tällainen haavoittuvuudella mässäily johtaa vieraantumiseen ja sirpaloitumiseen”, Kontula kirjoittaa.

On toimintaa, joka kukoistaa hämärässä. Avoimuus ei aina kohota asioita vaan se voi myös latistaa. Kuten Rebecca Solnit kirjoittaa Eksymisen kenttäoppassa: ”Kun asiat kirjoittaa auki, päättyy niiden varjoisa elämä”.

Seksibileisiin ei hakeuduta, koska ilmiö on ”arkipäiväistetty”. Homomiehet ovat vuosikymmeniä osanneet etsiä anonyymia seuraa ilman Hesarin karttoja.

Joka kerta kun iltapäivälehden toimittaja tekee reportaasin orgioista, orgioiden kiinnostavuudesta katoaa viisi prosenttia.