Pitäisikö median jättää ihmisten tunteet rauhaan? Ei pidä
Mediaa tavataan usein syyttää tunteilla ratsastajaksi. Mikä jaetuissa tunteissa ja tarinoissa on väärin? Ne auttavat meitä ymmärtämään toisten kokemuksia ja valintoja ja peilaamaan niitä omaan elämäämme? Tarinat tarjoavat myös toivoa, kirjoittaa toimituspäällikkö Samuli Isola.
Mediaa tavataan usein syyttää tunteilla ratsastajaksi. Todisteina sentimentaalisyyllisyydestä nostetaan lehtiin, verkkoon, radioon ja televisioon päätyneitä elämänkohtaloita, selviytymistarinoita ja onnea huokuvia juttuja.
Suurinta syyllisyyttä todistavat ”joka paikassa esillä olevien” julkkisten kertomukset elämästään ja elämänsä käänteistä. Miksi pitäisi olla kiinnostunut siitä, mitä tuollekin etuoikeutetulle on elämässään muka tapahtunut, julistetaan.
Yksi kestopuheenaiheista on tv-ohjelma Vain elämää. Se on kuulemma pelkkää itkua, paisutettuja tarinoita ja artistien kehuja toisilleen. On muusikoita, jotka aina mainitsevat, että hän ei siihen ohjelmaan mene itkemään (kunnes sittenkin menee).
”Mikä jaetuissa tunteissa ja tarinoissa on väärin? Se, että ilo, suru, sairaus tai muu elämänkäänne jaetaan toisille?”
Jaetut tarinat ja tunteet nähdään liian halvaksi keinoksi päästä ihmisten iholle. Pitäisi pysyä asiassa. Sellaisia viestejä saamme joskus myös Apuun, vaikka ne ovat palautteesta pieni vähemmistö.
Mikä jaetuissa tunteissa ja tarinoissa on väärin? Se, että ilo, suru, sairaus tai muu elämänkäänne jaetaan toisille? Jaetut muistot ja kokemukset auttavat meitä ymmärtämään toisten kokemuksia ja valintoja ja peilaamaan niitä omaan elämäämme – millaisia ovat olleet elämäni ja valintani? Tarinat tarjoavat myös toivoa.
Ne kertovat myös siitä Suomesta, joka on empaattinen ja jota kiinnostaa, mitä lähimmäiselle kuuluu.
Sitä Suomea tarvitaan lisää.
