Image

Me ei olla enää me


Poliittinen mielikuvitus on nahistunut. Saisiko sen takaisin, jos ajattelisimme enemmän meitä ja vähemmän itseämme?
Kuvat Sakke Soini

Maailma on valmis, ja sen näkee, kun katsoo Eduskuntatalon portailta suoraan eteen. Siinä se kaarteilee: Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi.

Kirjasto, josta ovat kirjoittaneet The New York Times ja The Economist.

Kirjasto, joka lainattiin tyhjäksi kirjoista. Kirjasto, jossa Suomi antaa kansalaisilleen mahdollisuuden tehdä lähes mitä tahansa. Kirjasto, jonka pyöröovi meni rikki, sillä niin moni ihminen halusi jonottaa sinne.

Oodi on Suomen 100-vuotislahja itselleen. Valo kulttuurivihamielisessä pimeydessä.

Yleensä tosin on ajateltu, että mikäli päivänsankarille on vaikea keksiä lahjaa, kannattaa antaa rahaa. Sille on tarvetta.

Suomen 50-vuotispaketista löytyneellä Sitralla on nyt satojen miljoonien omaisuus, joka juhlistaa itsenäisyyttä edistämällä Suomen ”osaajuutta”.

Viime vuonna saimme maailman kenties hienoimman kirjaston, vaan onko se sivistyksen vai mielikuvituksettomuuden voitto?

Kirjasto, satavuotislahjaksi. Olisihan meillä ollut tämä kestävyysvaje ja kaikkea. Miltä Suomestakin nyt tuntuu?

Harry Salmenniemen vuonna 2017 ilmestyneessä novellissa Krematorio maailma on iloton, mutta realistisella twistillä. Kaikki ”tekevät masentavaa työtä, jonka avulla he pysyvät juuri ja juuri hengissä”. Ulkomailla luodut kontaktit ”eivät ole minkään arvoisia, vaikka niin on luultu”.

Onneksi sille on vaihtoehto: krematorio, siirtola, utopia. Vain juna- ja venematkan päässä. Marmoriset tornit kuin itämaisessa temppelissä. Polttotöitä tekijöille.

Paikalle saapuvat ensikertalaiset eivät osaa hillitä innostustaan. He taputtavat taukoamatta käsiään ja pyörittelevät päitään epä­uskoisina. Krematorio on saaressa, sillä se kuuluu asiaan. Thomas More kirjoitti 1500-luvulla Utopia-teoksensa juuri kuunsirpin muotoisesta Abraxan saaresta.

Salmenniemen Krematorio on syystäkin modernimpi utopiakuvaus. Viime vuosina moni on sanonut, että elämme utopiatonta aikaa. Historian lopussa poliittinen mielikuvitus on kadonnut, minkä jälkeen sitä on stimuloitava väkisin. Olisi edes krematorio. Olisi edes polttotöitä. Luksuskommunismi tai muuta naurettavan kuuloista ja siksi vaaratonta. Mitä vain.

Salmenniemen novelli pohjautuu Sulo M. Hytösen Uni-nimiseen utopiaromaaniin vuodelta 1906. Romaanissa Satamatyöläisten liitto hallitsee Suomea ja saa aikaan kahdeksan tunnin työajan ja mahdollisuuden lomaan. Saaressa ei ole krematoriota vaan lepokoti.

”Sulo M. Hytösen tekstissä olevat pointit on toteutuneet, mutta silti kukaan ei tunne elävänsä utopiassa”, Salmenniemi sanoo.

”Pikemminkin on tunne, että lähivuosikymmeninä asiat ovat huonontuneet ihan pirusti.”

Salmenniemi istuu Kiasman kahvilassa ja naureskelee epäuskoisesti Oodissa tarjoiltavan brunssin hinnalle. Sellainen koko kansan kirjasto sitten. Köyhät menkööt ompelu­huoneeseen syömään lankaa.

”Ollaan niin fiiloissa sitä, että on epäkaupallista tilaa. Sitten siellä näkee freelancereita tekemässä MacBook sylissä duuniprojektia ja maksamassa kahvista. Mikä siinä on enää epäkaupallista?” Salmenniemi kysyy.

”Epäkaupallista kirjastossa on, että joku lukee hiljaa Rikhardinkadulla Schlegeliä eikä saa siitä työhönsä, opintoihinsa tai projekteihinsa mitään. Se vain lukee.”

Salmenniemi asettaa utopialleen pari reunaehtoa. Hiilineutraalius sisältyy selittämättäkin. Hänen utopiansa ei tietenkään ole Rajat kiinni -tyyppien utopia. Eikä yksikään utopia voi ratkaista vauvaperheen unenlaatua tai hammassärkyjä.

Salmenniemen utopian lähtökohta on, että yhteiskunnassa huonoimmassa asemassa olevien tilanne paranisi radikaalisti. Heillä pitäisi olla mahdollisuus elää mielekästä elämää ja käydä paikoissa, joissa varakkaatkin käyvät. Vähäosaisia ei pitäisi jättää eriytymään lähiöihinsä, mitä tapahtuu jo pienemmissäkin kaupungeissa. Arjen rasitusten tulisi olla kaikille tasapuolisen minimaalisia, ”beisikeimpien” asioiden todella halpoja.

Hyvinvointivaltion pohjaa tuskin saadaan koskaan paikattua, mutta vuotojen pitäisi koskea alimman 15 tai 20 prosentin sijaan muutamia promilleja, Salmenniemi sanoo.

”Konkreettisen kannalta: mulla on itselläni aika paljon kokemusta siitä, että olen ollut tosi köyhä. Muistan, kuinka paljon vituttaa, ettei pysty osallistumaan mihinkään. Ei ole mitään paikkaa, mihin mennä kahville tai syömään. Onko köyhällä museokortti?”

Kun Salmenniemi opiskeli Italiassa, rahaa oli yhtä vähän ellei vähemmän, mutta tunne oli erilainen. Roomassa oli ilmaisia konsertteja koko ajan, kirkoissa järkyttävä määrä taidetta.

”Vaikka olet kuinka köyhä, pääset katsomaan Caravaggiota rauhassa”, Salmenniemi sanoo.

”Meidän pitäisi saada vaikka helvetin halpoja, hyviä lounaita tänne Helsingin keskustaan. Italiassa jossain Bolognassa on ruokaloita, joista saa erittäin hyvää pastaa helvetin halvalla. Menet isoon ravintolasaliin, jossa on 300 ihmistä syömässä sitä kahta pastaa ja yhtä secondoa. Rikkaita ja köyhiä sekaisin.”

Siis kuin kouluruokaloissa?

”Joo, mutta kouluruoka on pahaa.”

Tämän lisäksi Salmenniemestä olisi tietenkin mukavaa, jos utopiaan vedettäisiin tyhjiöputki, jolla ampua tuoreita oliiveja. Sekä viinihana suoraan Toscanasta. (Utopiassa alkoholia tosin käytettäisiin maksimissaan kolme viinilasia kerrallaan.)

Kun lähtökohdat olisivat kunnossa, voitaisiin miettiä Salmen­niemen ”jaarlillisempaa” utopiaa. Olisi järkevä keksiä, ”mitä helvettiä me tehdään täällä”. Maailman kun soisi olevan jotain muutakin kuin ”selviämistä budjetista toiseen”. Jotta seuraaville sukupolville ei jätettäisi vain muovipillejä, kulttuurinen ja syvempi ajattelu tarvitsisi kunnianpalautuksen, Salmenniemi sanoo ja listaa toiveensa.

Suomen pitäisi saada ”ei törkeän, mutta hivenen arrogantti” suomalainen sivistysohjelma. Kansallinen sivistysprojekti, joka ei olisi rasistinen tai pysähtyisi Suomen rajoihin. Valtavasti rahaa tieteeseen ja taiteeseen ja niiden popularisointiin, sillä muuten Suomesta tulee ”kaikkein vähiten merkittävä satelliitti Yhdysvalloille”.

”Mä haikailen sitä, että joku alkaa visioida, että Ateneum on häpeällisen pieni. Täytyy rakentaa uusi, isompi ja hienompi, johon saadaan kaikki kokoelmat esille. Kaikilla muilla mailla on kunnon taidemuseot pääkaupunkien keskustoissa. Ateneum voi olla pieni sivutila vaihtuville näyttelyille. Samoin tämä Kiasma on aika pieni.”

Henkistä mallia voisi katsoa vaikka Kiinasta, jossa toki on miljardi ihmistä ja hervoton talouskasvu, mutta silti valtiojohtoinen pyrkimys saada esimerkiksi kaikki länsimainen filosofia omalle kielelle.

Suomessa täytyisi vaalia kieltä. Kääntää aikamme merkittävin maailmankirjallisuus, edes se, mikä siellä Kiinassa on tärkeintä juuri nyt. Ja huolehtia, että olisi vaikka neljä ammattimaista kirjallisuuslehteä, jotka keskustelevat siitä.

Nyt Salmenniemi saa itse vuodessa enemmän apurahaa kuin maan merkittävin runouslehti Tuli & Savu.

”Joskus luulin, että valtiossa on kyse siitä, että se verottaa kansalaisiaan ja yrittää niillä rahoilla ohjata kansalaisiaan johonkin yleishyödylliseen”, Salmenniemi sanoo.

”Nyt jo kansalliseen itsesäälimisvaistoon kuuluvat asiat alkavat kuulostaa utopialta. Meidän projektit on sellaisia, että Helsinkiin rakennetaan lastensairaala. Aletaanko me kohta fiilistellä jotain vitun siltaa? Sitä, että perusinfra toimii? Me fetisoidaan sitä, koska uskotaan, ettei mikään enää toimi. Silloin on ihmeellistä, että on sairaala.”

”Mä kuulostan vastuuttomalta kusipäältä, kun sanon noin, vaikka olen vain 35-vuotias perheenisä, joka haluaisi isomman museon. Siinäkin on huvittava klangi, että kehtaan vaatia vitun hyvää ruokaa köyhille.”

Kysymys yhteisistä asioista on kadonnut, Salmenniemi sanoo. Individualisaatio on omituisessa asennossa. Hänen kotikaupunginosassaan Jyväskylässä lähes jokaisen omakotitalon pihassa on oma trampoliini, kun yhteiset leikkikentät lahoavat.

”Jos me pystyttäisiin kulttuurisesti ajattelemaan kollektiivisemmin, kaikilla ei tarvitsisi olla omaa trampoliinia pihassa.”

Yhdysvaltalainen aatehistorioitsija Mark Lilla on kirjoittanut, että Yhdysvaltain lähihistoria on jaettavissa kahteen aikakauteen. Rooseveltiläinen aikakausi oli se, jolloin sekä demokraatit että republikaanit kokivat toimivansa yhteisten tavoitteiden puolesta.

Oli solidaarisuutta, mahdollisuuksien tasa-arvoa ja yhteisiä velvollisuuksia. 1980-luvun alkupuolelta lähtien vallalla on ollut reaganilainen aikakausi, jota leimaa alati yltyvä individualismi.

Oikeisto jättää ihmiset oman onnensa nojaan, eikä suitsi voitontavoittelua, mutta on tehnyt vasemmistosta kaltaisensa. Sille on vain yksilöitä erilaisine ominaisuuksineen ja omine henkilö­kohtaisine kokemuksineen, jotka ympäristön sitten pitäisi huomioida. Poliittisesta ymmärryksestä on tullut ymmärrystä omasta identiteetistä, Lilla kirjoittaa.

Analyysi on helppo laajentaa Yhdysvalloista koko maailmaan. Suomessa syksyllä julkaistussa laajassa identiteetti­tutkimuksessa lähes kolmannes alle 30-vuotiaista oli sitä mieltä, että heille pyhää ovat heidän omat mielipiteensä.

Me ei olla enää me, vaan minä, minä ja minä.

Mark Zuckerberg rakensi Facebookista utooppista yhteisöä, jossa lopulta siinäkin on kyse vain yksilöstä ja hänen dopamiini­annoksiensa ylläpitämisestä.

Yhteisöpuhe on täyttänyt kulttuurin ja yhteiskunnan, mutta julkilausuttu yhteisöllisyys – hashtagilla tai ilman – on aina merkki siitä, ettei mitään yhteisöä ole.

Ihmiset saapuvat massanähtävyyksien luo kääriytymään itseensä.

Ja katsokaa vaikka yhteisöllisiä kaupunkitapahtumia: tarjoillaanko niissä muuta kuin selfieitä, 16 euron vegaanisia halloumileipiä ja muita harkittuja kulutusvalintoja.

Ilmiölle on sanakin: toivon privatisoituminen. Kun utopioita ei ole, eikä niitä saada yhdessä kehitettyä, ratkaisu on kääriytyä itseensä. Toivo laitetaan henkilökohtaisiin projekteihin, ovat ne sitten ahdistukseksi käärittyä huomionkipeyttä tai totaalisia elämänmuutoksia.

Amos Rexin suunnitelleen arkkitehti Asmo Jaaksin mukaan huippuonnistuminen on se, kun nähtävyydeksi muodostuu jono rakennukseen eikä rakennus itse. Silloin yhteisö on hetken jotain jargonia aidompaa.

Kirjailija, professori emerita Merete Mazzarella haluaa hänkin puhua Oodista. Hänestä se ei ole niinkään kirjasto, vaan kansalaisten koti. Lisäksi se on hyvinvointivaltiota esittävä patsas kiinalaisten ihmeteltäväksi – ja sellaisenaan ihan hyvä ajatus. Siitähän me suomalaiset olemme tunnettuja.

”Se, että Suomi on moderni hyvinvointivaltio, on asia, josta meidän kannattaisi olla ylpeitä ja jota vaalia. Varsinkin, kun se on nyt pahastikin uhattuna”, Mazzarella sanoo.

”Utopiassa tulisi olla jotain vanhan ajan kansallisvaltiosta, jonka arvostus pitäisi palauttaa. Se on kuitenkin luonut demokratiamme, peruskoulumme, terveydenhuoltomme, hyvinvointivaltiomme.”

Kansallisvaltiossa on pohjimmiltaan kyse vain pyrkimyksestä yhteiseen käsitykseen jostain yhteisestä. Yhteiskunnan polarisaatio taas on sen vastakohta ja Mazzarellan huolenaihe. Hän kertoo vastikään lukeneensa brittitoimittaja David Goodhartin kirjan Road to Somewhere ja jääneensä pyörittelemään sen ajatuksia viikkokausiksi.

Kirja on tunnettu paljon siteeratusta jaosta somewhere-ihmisiin ja anywhere-ihmisiin. Niihin, joiden identiteetti on sitoutunut johonkin tiettyyn paikkaan ja kosmopoliitteihin, joiden ei.

”Globaalissa maailmassa anywheret eivät tarvitse enää some­wherejä. He samaistuvat lähinnä muihin anywhere-ihmisiin ja toivovat ja odottavat somewhere-ihmisten muuttuvan samanlaisiksi”, Mazzarella sanoo. ”Se on tarpeettoman ylimielistä.”

Mazzarella antaa esimerkin: Goodhartin kirjassa kerrotaan Theresa Mayn opetusministeristä, joka kertoi puheessaan halunneensa pikkutytöstä asti pois sietämättömästä ja pienestä kotikaupungistaan yliopistoon ja tärkeisin tehtäviin. Maailmaan, jonka hän oli aina tiennyt paremmaksi. Tuo kaupunki oli 120 000 asukkaan Rotherham. Ministeristä sen taakse jättäminen oli ainoa normaali.

”Hän oli oppinut ajattelemaan, ettei siellä voi elää hyvää elämää. Hän oli täysin tietämätön muunlaisesta elämästä kuin siitä, jonka oli valinnut itse.”

Vastuu yhteiskunnan tulevaisuudesta on nimenomaan anywhere-­ihmisillä, sillä heillä on valta. Se taas on saanut heidät katsomaan muita alaspäin vailla yritystäkään ymmärtää saati kysyä mitään. Mutta pitäisi, jo vaikka ilmastonmuutoksen vuoksi.

Samalla, kun ilmastoahdistuksessa vellomisesta on tullut yksilön identiteetin rakennusosa, tarvittaisiin puhetta ilmastoahdistusahdistuksesta. Mitä elitistisemmäksi symboliksi ilmastonmuutos muuttuu, sitä vaikeampi sen tärkeyttä on perustella niille, jotka kokevat kaikessa muussakin tulleensa näiden ylimielisten elitistien hylkäämiksi.

Bensiiniveron nostamisesta suivaantuneet keltaliivit ovat tästä hyvä esimerkki.

Mazzarella kysyi Elämän tarkoitus -esseekokoelmassaan, ajattelemmeko nykyään enemmän tunteita kuin oikeudenmukaisuutta. Hänen mukaansa ”rituaaliset nöyryytykset kun ovat aitoja riittejä siinä mielessä, että ne vahvistavat yhteisiä normeja ja yhteisön kollektiivisuutta” – eli myös polarisaatiota.

”Anywheret ovat kiinnostuneempia asioista, joilla todellisuutta kuvataan kuin todellisuudesta itsestään. Se ei saa olla kaikkein tärkein asia! Jos ihmiset kokevat tulevansa ulossuljetuksi puhe­tavoista, mitään keskustelua ei voi olla, ja seuraa vain katkeroitumista”, Mazzarella sanoo.

”En usko identiteettipolitiikkaan, koska se johtaa yhteiskunnan jakautumiseen entistä pienempiin ryhmiin. Tarvitaan jotain, joka rikkoo tämän sen sijaan, että jokainen etsii tarkempaa ja tarkempaa identiteettiä ja vaatii ympäristöltä sen huomioimista.”

Kuinka sitten voitaisiin luoda kansallisvaltio, joka ei sulkisi ketään ulos, vaan loisi tervettä nationalismia – kuten vaikka Oodi?

”Ongelma on, että jos haluat uskoa yhteisöön, sinun on uskottava siihen myös silloin, kun se ei sovi omiin mieltymyksiisi. Nyky-­yhteiskunta on niin individualistinen, että haluamme yhteisömme omien mieltymystemme mukaisena.”

”Siksi kaikilla puolueilla on ihan samanlaiset sloganit – paitsi perussuomalaisilla.”

Mazzarella kaipaa paluuta perusasioihin. 1960-luvun jälkeen ajatus kansalliskirjallisuudesta on ollut mahdoton, mutta ehkä olisi aika mennä eteenpäin.

”Luin J. M. Coetzeen teosta Huonon vuoden päiväkirja. Siinä hän kirjoittaa, kuinka hän oli konsertissa, jossa esitettiin Sibeliuksen viides sinfonia. Esityksen lopussa hän oli lähes kyyneliin liikuttunut ja alkoi pohtia, kuinka ylpeitä suomalaisten on oltava siitä sinfoniasta.”

Mutta ani harva suomalainen edes tunnistaa Sibeliuksen viidennen sinfonian Sibeliukseksi saati osaa antaa sille järjestysnumeron. Kansalliskulttuuria on vuosien ajan ollut lähinnä Tuntemattoman sotilaan palvominen vääristä syistä. Siksi meidän tulisi lukea uudelleen kaanonia, Topeliusta, Runebergia ja Snellmania, kaikkea sitä, jonka pohjalta suomalaisuus on keksitty. Ei pyhittäen, vaan keskustelumateriaaliksi. Etsiä sieltä ylpeydenaiheita, tulla jälleen suomalaisiksi, joille paras maa on Suomi eikä Berliini.

”Olen aina ajatellut Topeliuksen Maamme kirjaa erittäin hyvänä esimerkkinä. Kuinka hän puhuu rakkaudesta omaan maahan. Tämä on meidän maamme, jossa olemme syntyneet ja kasvaneet. Hän sanoo hyvin kauniisti, että toisilla ihmisillä on omat maansa, joita he rakastavat samalla tavalla, mutta eri syistä”, Mazzarella sanoo.

”Jos kaikki toteuttaisivat tällaista ajatusta, meillä olisi varsin kaunis maailma.”

Ovatko nämäkään nyt rohkeita avauksia? Köyhille rahaa, iso kansallismuseo ja kansallisvaltio­ajattelun henkiinherätys.

Ehkä ne eivät ole. Ne ovat totuudellisia utopioita, eivät samanlaisia kuin vaikka Moren saari.

Demokratia utopiana -kirjan juuri julkaissut yliopiston­lehtori Teppo Eskelinen sanoo, että Neuvosto­liitossa oli todella vähän mitään hyvää, mutta jos jotain, se tarjosi meille lännessä näkymän siihen, että täysin erilainen yhteiskunta­järjestys on olemassa. Liki kolmeenkymmeneen vuoteen tätä ei ole enää ollut. Neuvosto­liitto hajosi. Historia loppui. Maailma tuli valmiiksi.

Eletään brittiläisen Mark Fisherin kuvaamassa kapitalistisessa realismissa, yhden yhteiskuntatotuuden maailmassa. Sitä Suomessakin kannattavat kaikki vakavasti otettavat puolueet oikealta vasemmalle, erilaisin säädöin vain.

”On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu”, on tämän yhden totuuden maailman slogan.

Kun tätä on yritetty haastaa, vaikkapa tutkijat Nick Srnicek ja Alex Williams kirjassaan Inventing the Future: Postcapitalism and Life Without Work tai samoja aatoksia suomeksi virittävä Pontus Purokuru täysautomatisoituine avaruushomoluksuskommunismeineen, loppu­tulos on ollut lähellä Karl Marxin paheksumaa utopiasosialismia, hyväntahtoista haihattelua ja stereotyyppifantasiaa kapitalismin lopusta: rikkaat kyykkyyn, työt roboteille ja kaikkea hyvää eli ilmaista rahaa kaikille.

Ajatuspaja Magmassa toimiva poliittisen historian dosentti Mikko Majander sanoo, että Francis Fukuyaman vuonna 1989 arvioima historian loppu on verrattavissa siihen, kuinka postmodernismin väitetään tuoneen mukanaan suurten kertomusten kuoleman. Historian loppu taas sisälsi ajatuksen lineaarisen ja inklusiivisen edistysuskon voimasta, joka alkaa viimeistään nyt hiipua. Sen näkee, kun katsoo Euroopan vakaimpiin valtioihin ja mallitalouksiin Ruotsiin ja Saksaan, joissa kesti kuukausia saada hallitus kasaan. Sen näkee, kun katsoo Itä-Euroopan illiberaalien demokratioiden syntyä.

EU:kin oli utopia, joka tuotti pettymyksen. Edustuksellisen demokratian välittävät instituutiot, kuten parlamentit, ovat heikoilla, koska vaaleissa ei painoteta ehdokkaan arvostelukykyä vaan äänestäjälle tärkeitä yksittäispäätöksiä. Äänestämiseen suhtaudutaan henkilökohtaisena ”transaktiona”, johon ei kuulu lojaliteettia neljän vuoden ajaksi. Ensi vuosikymmenen alussa autokraattiset maat tuottavat suuremman osan maailman talouskasvusta kuin niin kutsutut läntiset demokratiat.

”Mä sanoisin, että pitkä politiikan 1900-luku on nyt loppunut.”

Silti Majanderista utopiat eivät ole kadonneet mihinkään. Ihminen on neuvokas eläin, joka keksii uusia teknologioita, joiden varaan se voi piirtää uudet utopiansa. Tähän pohjasi Karl Marxin ajattelu, tähän pohjasivat ydinenergian varaan hahmotellut utopiat ja seuraavaksi odotettu robottien vallankumous, jonka odotetaan vapauttavan ihmisen työstä – nykyisen työnpuolustajavasemmiston kauhuksi.

”Ongelmapuoli on, että se hajottaa loputkin meidän 1900-luvun poliittisen yhteisön jutuista. Teknologia vapauttaa meidät ajasta, paikasta ja solidaarisuussitoumuksista toisiamme kohtaan. Samalla se tuottaa ihan uskomattomia tulonjaollisia ongelmia”, Majander sanoo.

Samaan aikaan hänestä juuri perustulo ja ilmainen raha on muodostunut meidän aikamme keskeiseksi poliittiseksi utopiaksi. Utooppinen se on jo siksi, että se tarjoaa suuntaviivoja, joita kohti mennä, vaikka täydellisen vastikkeeton järjestelmä on niin kaukainen, ettei edes yksikään Suomen puolue vaadi sellaista.

”Siinä on ajatus ihmisen suuresta potentiaalista, joka vapautetaan. Se on minusta hyvä lähtökohta pohtia hyvää yhteiskuntaa”, Majander sanoo.

Toisaalta hänen mukaansa voi arvioida, että pohjoismaiset sosiaali­turvajärjestelmät ovat olleet jo nyt eräänlaisia perustuloja, joita vain hallitaan byrokraattisesti. Toisaalta perustuloa voi pitää hyvinvointivaltiomallin seuraavana kehitystasona.

”Perustulossa on ihmiskuvaulottuvuus, joka on aika känslig. Siitä on vaikea puhua. Ei ole poliittisesti korrektia olla uskomatta, että ihminen elää täyteen potentiaaliinsa, jos vain saa mahdollisuuden. On ikävä sanoa sellainen taloussana kuin kannustinvaikutus. Mutta halutaan tai ei, kuten kotihoidontuella, joka on kaksipiippuinen etuisuus, myös perustulollakin on koko yhteiskuntaan vaikuttavia ohjaavia vaikutuksia”, Majander sanoo.

Kun The Economist -lehti kirjoitti helmikuun lopulla Yhdysvaltain ”demokraattisista sosialisteista”, se ei malttanut olla huomauttamatta, kuinka täsmällisesti toiveet työstä vapautumisesta sopivat Adam Smithin ja John Stuart Millin yksilökeskeiseen ja liberaaliin eetokseen. New York Magazine taas kuvasi, kuinka uusi sosialismi on kollektiivisuuden sijaan vain uudenlainen trendikäs identiteetti, josta tehdä osa henkilökohtaista projektia.

Ilmaisen rahan haluamiselle on siis selvät syyt. Perustulo on myös individualistinen utopia, ja Mark Lillan kuvaaman reaganilaisen aikakauden lopputulema. Siksi monet oikeistolaiset ovatkin mieltyneet siihen. Hyvinvointivaltioajatuksessa taas on ajatus vastikkeellisuudesta: jokaisen on osallistuttava yhteisen kakun leipomiseen. Anywhere-ihmisten on vastattava myös somewhere-ihmisistä. Siksi Pohjoismaiden veroasteet ovat maailman korkeimpia.

”Jos siirrytään puhtaaseen perustuloon, säilyykö tämä kohtalonyhteys?” Majander kysyy.

Jälleen ollaan saman kysymyksen äärellä: kuinka kääntyä minästä meihin? Sekä poliittisen järjestelmän kriisi että kansallispopulismin nousu ovat Majanderista saman kehityksen seurauksia, eivät syitä.

”Tämän nykyisen kehityksen rinnalla, sanotaan sitä vaikka globaali­kapitalismiksi, poliittinen integraatio on ollut toivottoman hidasta ja pudonnut kelkasta sen vastavoimana. Kaikesta erinomaisuudesta on entistä vaikeampi kerätä yhteisesti jaettavaa pottia”, Majander sanoo.

”Vaikka olisi halua, meillä ei ole instituutioita siihen. Se vähäkin yritys, että Euroopassa ajateltiin EU:n toimivan siinä skabassa mukana, on karissut huimasti 10 vuoden aikana. Eihän se pysty tekemään sitä Euroopan tasolla saati globaalilla tasolla lainkaan.”

Oletetaan tilanne, että eläisimme sosialidemokraattisessa utopiassa. Millainen se olisi? Antti Rinteen pekonipasta on utopistinen ruoka, mutta muuten pelkkä ajatuskin vanhentaa kymmeniä vuosia hetkessä. Tai kokoomuslainen utopia? Asuttaisivatko sitä homo economicukset, joiden vapaus ja vastuu olisi sopivan mittaroitavissa?

Vaihtoehtoja ei todellakaan ole, kuten Margaret Thatcher ikimuistoisesti lausui. Vain kansallispopulistit ovat niitä, joilla on visio tulevaisuudesta, poliittinen tiekartta sinne ja selvä viesti, kenen ehdoilla se tehdään.

Korealais-amerikkalainen esseisti Wesley Yang on kirjoittanut, että mahdottomiin toiveisiin sisältyy aina autoritäärisyyden vaade. Historialla on tarjota tästä lukuisia esimerkkejä.

Utopiakirjan kirjoittanut Teppo Eskelinen johtaa Yangin ajatuksen filosofi Karl Popperiin. 1950-luvun lopussa Popper esitti utopia­kritiikkinsä, jonka mukaan utopiat olivat yhteiskunnan pohja­piirroksia, joita sitten alettaisiin insinöörimäisesti toteuttamaan.

”Se on edelleen hyvin dominantti ajattelutapa, josta on vaikea päästää irti”, Eskelinen sanoo.

”Utopia voisi olla kritiikin työkalu, tapa näyttää, mikä yhteiskunnassa on epätoivottavaa. Työstä kieltäytymisen utopiat ovat provosoiva esimerkki tällaisesta.”

Kolmas vaihtoehto on, etteivät utopiat olisi tiekarttoja vaan kompasseja. Puolueillakin voisi silloin olla omat selkeät näkemyksensä maailmasta, jota kohti mennä. Sotien jälkeen näin olikin pitkään: tarjolla oli lukuisia maailmoja. Nykyiset vaateet, kuten hyvinvointi­valtion takaisin vaatiminen, ovat samanlaista käpertymistä kuin kansallismielisyys, utopian sijaan retropia, kuten sosiologi Zygmunt Bauman kirjoittaa. Poliittisen mielikuvituksen vaaliminen on tärkeää, sillä muuten ei osata tai uskalleta vaatia muuta kuin koulutusleikkauksien perumista. Varjobudjetti on kaunis ajatus ja järkevä keskustelunavaus, mutta vakavamielinen ja tylsä.

Ja millainen maailma, sellaiset nuorisopoliitikot ja lapset.

”Lukion filosofianopettajat sanovat, että toisenlaisen maailman kuvittelu on muuttunut hankalammaksi. Ennen antoi tehtävän junnuille, keksikää oma maailma. Sieltä tuli kaikkea hauskaa ja levotonta. Enää ei tule mitään”, Eskelinen sanoo.

”Toinen heidän huomionsa on, että mielipiteet ja arvot ovat oman itsen jatkeita. Ja se, että on oma, tekee siitä suojeltavan. On henkilökohtainen loukkaus vaatia perustelemaan mielipiteitä tai altistamaan niitä kritiikille. Ei se ihme ole, sitä näkee julkisessa keskustelussakin. Poliitikot sanovat mielipiteitä ja reagoivat vasta-argumentteihin, että heillä on oikeus mielipiteisiin.”

Parhaan mahdollisen maailman viimeistely jää kirjallisuudentutkija Maïmouna Jagne-Soreaun harteille. Hän on kirjoittanut siitä, kuinka olisi aika siirtyä postnationalistiseen maailmaan, siihen nykyistä avoimempaan kansallisvaltioon, jota tämän jutun haastateltavat ovat eri tavoin kaivanneet.

”Olen optimistinen, mutta pragmaatikko. Pidän valtion ajatuksesta. Se on välttämätön ja tekee asioista helpompia identiteettien ja hallinnon tasolla. Kirjoitan juuri esseetä, jossa vertaan valtion tarvetta ajan konseptiin. Aika on vain kuviteltu asia, joka on päätetty jakaa 12 tunnin jaksoihin, kuten Einstein sanoi. Emme pysty enää ajattelemaan ilman sitä, mutta tajuamme, että se on keksitty.”

Sen sijaan kansallisvaltion ajatuksesta luopuminen on elitististä. Maailmankansalaisuus ja juurettomuus on valkoinen etuoikeus, Jagne-Soreau sanoo. Asema, johon pääsee vasta, jos on tarpeeksi turvatussa asemassa oman valtionsa sisällä.

”Väitöskirja-aineistossani olen törmännyt siihen, että niille Pohjois­maissa kasvaneille, joilta kysytään jatkuvasti, mistä sä oikeasti olet, on tärkeintä toistaa, että he ovat suomalaisia ja rakastavat saunaa ja kossua. On ihan eri narratiivi joutua vakuuttelemaan, että kuuluu tänne kuin julistautua kosmopoliitiksi”, Jagne-Soreau sanoo.

”Jo siksikin tarvitsisimme uudet raamit kansallisvaltiolle.”

Tai, ehkä ne voisivat olla vanhat raamit ja löydettävissä Merete Mazzarellan ehdottamista klassikoista. Maamme kirjassa Zacharias Topelius kirjoitti ”tässä maassa asuvan erisukuista ja erikielistä kansaa”.

Heitä yhdistävä tekijä oli suomalainen kansallisaate. Itsenäistymisen ja viimeistään sotien jälkeen ajatus pääsi unohtumaan, tilalle tulivat rodullis-kulttuuriset tekijät, joiden pohjalta alettiin vetää rajoja sille, ketkä kelpaavat suomalaisiksi.

Historiantutkija Miika Tervosen mukaan sotienjälkeinen Suomi ei ollut enää yhtä kansainvälinen kuin se Suomi, joka oli 1800-luvulla suuren imperiumin osa.

”Minusta postnationalismi on parempi kuin transnationalismi tai internationalismi, jotka liittyvät essentialistiseen ajatukseen valtiosta. Valtio on lähtökohtaisesti kuviteltu, joten sitä voi virittää sen verran, että kaikki pääsevät siihen mukaan”, Jagne-Soreau sanoo.

Virittäminen voisi hänestä olla sitä, että mietittäisiin arvoja, vaikka kunniaa ja häpeää, uudelleen. Ei tehtäisi enää yhtään samanlaista Tuntematonta sotilasta. Huomattaisiin, kuinka samankaltaisia ulossuljetuksi tulemisen kokemuksia maahanmuuttajilla ja ääri­oikeistossa saattaa olla.

”Koska tutkin identiteettejä, en voi tarjota muita ratkaisuja kuin keskustelun.”

Mutta ei, Jagne-Soreau sanoo, ei hän kykene silti ajattelemaan valtiota utopiana. Utopiat ja politiikka toimivat toisiaan vastaan. Poliittiset utopiat ovat hänen mielestään itsekkäitä ja vaarallisia.

”Utopiani on, että kaikki olisivat onnellisia.”

Kuinka siihen päästäisiin?

”Kuuntele, kuuntele paremmin ja opettele kuuntelemaan. Kuuntele ja ymmärrä, ettei kaikessa ole aina kyse sinusta.”

Aika yksinkertaista.

”Tietenkin, pidän yksinkertaisista asioista. Miksi keksiä vaikeita asioita, jotka eivät toimi?”

Julkaistu: 4.4.2019