Kylian Mbappén ja Teemu Selänteen puheet paljastavat suomalaisen urheilun yhteiskunnallisen avuttomuuden

Leikitäänpä ajatusleikki. Mitäpä jos Teemu Selänne olisikin sanonut somepäivityksissään ja erilaisissa lausunnoissaan toisin. Siis jos hän olisi sanonut vaikkapa niin, että ei, se ei ole ongelma, että muutamat ihmiset istuvat silloin tällöin moottoritiellä ja ruuhkauttavat liikenteen – olennaisempi huoli on se, että niin moni suomalainen istuu joka ikinen päivä autoissaan.

Jos hän olisi todennut, että yhteiskuntamme nykyinen riippuvuus yksityisautoilusta on ongelma kansanterveydelle, yksilöiden omalle hyvinvoinnille sekä globaalille ja lokaalille ilmastolle.

Jospa hän olisi todennut, että paras tapa torjua suomalaisen yhteiskunnan kestävyysvajetta ja paikata koko ajan alenevan syntyvyyden ongelmaa on lisätä maahanmuuttoa – ja samalla satsata huomattavasti nykyistä enemmän kotouttamisen tehostamiseen.

Jospa hän olisi päättänyt ottaa vahvasti kantaa sen puolesta, että Suomessa on käynnistettävä kaikki puoluerajat ylittävä kansallinen prosessi, jolla maahan saapuvien uusien suomalaisten mahdollisuuksia päästä kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan helpotetaan.

Jospa hän olisi todennut että kyllä, pihviruoka on hyvää, siitä en juhlahetkinä luovu – mutta arkena meidän kaikkien olisi syytä ruokailla astetta kasvispainotteisemmin.

Ja niin edelleen.

Mitäpä jos?

Tai mitäpä jos edes joku suomalainen urheiluihminen olisi näin lausunut?

Tämä jossittelu on noussut mieleen meneillään olevien jalkapallon EM-kisojen aikana. Ranskan tähtihyökkääjä Kylian Mbappén kisat ovat menneet vaikeiksi nenämurtuman vuoksi, mutta hän on käyttänyt asemaansa muuhunkin kuin näyttävän kasvomaskinsa voivotteluun.

Hän on osoittanut osaavansa käyttää päätänsä muuhunkin kuin puskemiseen.

Mbappé otti kantaa jo ennen Ranskan vaalien ensimmäistä kierrosta sen puolesta, että nyt on kaikkien syytä mennä uurnille. Eikä vain mennä, vaan myös ymmärtää minkälaisten perusarvojen tulevaisuudesta vaalissa oli kyse.

Kun vaalin ensimmäinen kierros meni kuten meni, hän kannusti ranskalaisia menemään toiselle kierrokselle. Eikä vain menemään, vaan äänestämään siten, että Ranska ei siirry äärioikeistolaisempaan suuntaan.

Mbappé sai tuekseen myös muita EM-joukkueen pelaajia.

Eikä asia aiheuttanut Ranskan joukkueen johdolta tai, yllättävää kyllä, edes Euroopan Jalkapalloliitto Uefalta, suurempia vastareaktioita. Pelaajan oikeutta ottaa yhteiskunnallisesti tärkeään aiheeseen kantaa, ei haluttu kiistää.

Ei syntynyt suomalaistyyppistä vääntöä siitä saako urheilua ja politiikkaa sekoittaa toisiinsa, voiko urheilija ottaa maajoukkuepaidassa kantaa yhteiskunnalliseen asiaan. Ei, koska Ranskassa nämä asiat ovat perinne.

Ranskalainen jalkapallo on yhteisönä vahvasti maahanmuuttotaustainen. Kuten on pitkälti koko eurooppalainen jalkapallo.

Urheilu on yleensäkin, mutta erityisesti juuri jalkapallon kohdalla, ja erityisesti juuri ranskalaisen jalkapallon kohdalla, yksi tehokkaimmista arkisista kotouttajista. Se on yksi parhaista väylistä kasvaa maahanmuuttajataustasta sellaiseen yhteiskunnalliseen asemaan ja merkittävyyteen, jossa tulee kuulluksi ja nähdyksi koko yhteiskunnassa.

Tämä mahdollisuus on nostanut ranskalaisen jalkapallon supertähdet asemaan, jossa on suorastaan velvollisuus käyttää omaa asemaansa muuhunkin kuin pallon perässä juoksemiseen ja urheiluautoilla elvistelyyn. Mbappé ja kumppanit toimivat jo Zinedine Zidanen ajoista jatkuneen tradition mukaan. Yhteiskunnallinen vastuu on itsestään selvä huippupelaajan vastuu. Aateluus velvoittaa.

Siksi Mbappé ja kumppanit eivät pidä suutaan kiinni silloin, kun yhteiskunnassa alkaa kasvaa sellaisia voimia, kuin ranskalaisessa yhteiskunnassa – ja koko eurooppalaisuudessa – on viime vuosina alkanut kasvaa.

Se, että Teemu Selänne käyttää samaan aikaan Suomessa omaa asemaansa kuten käyttää, on loppujen lopuksi vain yksityiskohta. Jokaisella yksittäisellä ihmisellä on oikeus ajatella yhteiskunnallisista kysymyksistä kuten hän haluaa, ei siinä mitään.

Toki Selänteenkin kohdalla voi muistuttaa siitä, että aateluus velvoittaa. Jos omaa henkilökohtaista yleisöä on enemmän kuin suurimmalla osalla suomalaismediaa on asiakkaita, on hyvä muistaa, että sananvapauteen kuuluu aina myös sananvastuu. Mitä tahansa ei kannata ihan vaan läpällä möläyttää, vaikka siihen juridisesti oikeus voisi ollakin.

Mutta ei se toki sitä tarkoita, että Selänne ei saisi sanoa niin kuin hän asiat näkee.

Se, että Selänne sanoo mitä sanoo, ei kuitenkaan ole tässä se varsinainen ongelma. Se sen sijaan kertoo jotakin isompaa, että suomalaisesta urheilukulttuurista ei nouse laajempaan julkisuuteen mitään, mikä ottaisi kantaa toiseen suuntaan.

Toistan. Se ei ole ongelma, että Selänne sanoo mitä ajattelee. Se on, että juuri kukaan muu näkyvä urheilutoimija ei sano.

Toki suomalaisessa urheilussa puuhastellaan monenlaista ihmisoikeuskysymysten kanssa. Kuta kuinkin kaikki lajit ilmoittavat olevansa yhdenvertaisuuden kannalla ja rasismia vastaan, ollaan mieluummin avoimen kuin suljetun suomalaisuuden puolella. Moni puhuu luonnon puolesta, Pride on nykyään myös monen urheilijan juttu.

Tässä kaikessa on kuitenkin hieman päälle liimattu maku, kun urheilun ihmiset eivät avoimesti osallistu minkään keskeisen yhteiskunnallisen teeman ympärillä käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Urheilijat eivät osallistu, mutta eivät osallistu urheilujohtajatkaan.

Ja ei. Se, että SuomiAreenalla nyökytellään omassa kuplassa itsestäänselvyyksiä, ei ole vielä minkään sortin kannanottamista.

Toki urheilun vaikeutta puhua mistään yhteiskunnallisesta teemasta selittää se, mikä selittää muutenkin suomalaisten vaikeutta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Suomalaisessa asenneilmastossa ei ole oikein koskaan ymmärretty sanojen ”poliittisuus” ja ”yhteiskunnallisuus” välistä eroa.

Leimaamme hämmentävän helposti kaikki yhteiskunnalliset kannanotot poliittisiksi, suorastaan puoluepoliittisiksi.

Ja niin ollaan todellisuudessa, jossa puhe maahanmuuttajien kotouttamisen tehostamisesta tuo puhujalleen välittömästi vihervasemmistolaisen kiihkoilijan leiman.

Ja siinä, jossa velkaantumiskehityksen katkaisemisen tärkeyden korostaja saa saman tien kuulla olevansa perkeleellinen riistoporvari, joka ilokseen leikkaa heikompiosaisten toimeentulon edellytyksiä.

Aivan kuin porvari ei voisi olla kiinnostunut ilmastosta ja ihmisoikeuksista – tai vihreä tai demari eivät voisi korostaa kansantalouden realismia.

Juuri nyt suomalaisuus ei kuitenkaan kaipaa poliittisia puheenvuoroja, mutta puoluerajat ylittävää yhteiskunnallista puhetta kaivataan aivan erityisesti. Tässä maassa on paljon yhteisiä ongelmia. Niitä pitäisi oppia käsittelemään yhteisinä, ei vain jommankumman poliittisen laidan ongelmina.

Sellaisen puheen tuottajina poliitikot eivät asemansa vuoksi voi koskaan onnistua. Sellaisen puheen tuottamisen vastuu on siksi muulla yhteiskunnasta kiinnostuneella, mutta epäpoliittisella, Suomella.

Juuri siksi juuri nyt olisi erityinen tarve juuri urheilun kaltaisista taustoista tuleville puheenvuoroille. Leijonien, Huuhkajien, Susijengin, olympiajoukkueen ja muiden vastaavien suomalaisille yhteisten asioiden ihmisillä olisi nyt erityinen mahdollisuus sanoa jotakin merkityksellistä.

Miksi sitä mahdollisuutta ei käytetä?

Suomalainen maahanmuuttokeskustelu on mennyt viime vuosina koko ajan kummallisempaan ja epämääräisempään suuntaan. Erilaiset yksittäiset asiat ohjaavat keskustelua liikaa.

Käännytyslaki on totta kai tärkeä aihe, mutta se on sittenkin kysymyksenä vähän eri asia kuin se, miten me suomalaiset suhtaudumme maahanmuuttoon tai maahan jo muuttaneisiin muualta tulleisiin ihmisiin.

Sama koskee myös keskustelua siitä, minkä verran maahanmuuttajia pitäisi maahan ottaa.

Se, miten suomalainen yhteiskunta onnistuu hyödyntämään maahanmuutossa piilevät hyvä mahdollisuudet ja vastaavasti minimoimaan maahanmuuton mukana tulevat ongelmat, ratkeaa pitkälti kotoutuksen onnistumiseen. Siis siihen, miten suomalaisuus kohtaa Suomessa koko ajan väistämättä kasvavan väestönosan, jonka tausta on jossakin muualla kuin suomalaisuudessa.

Maahanmuuttoon liittyvä perusongelma ei ole itärajan takana eikä ylipäänsä maahanmuuton määrissä, vaan kotouttamistoimien laadussa.

Olipa maahanmuuttajia paljon tai vähän, kaikki ratkeaa siihen, miten osaamme tukea maahanmuuttajia kasvamaan osaksi suomalaisuutta – ja miten me kantasuomalaiset osaamme päivittää omaa käsitystämme suomalaisesta identiteetistä aiempaa monipuolisemmaksi ja -arvoisemmaksi.

Tästä asiasta tässä maassa puhutaan kummallisen vähän.

Muuallakin kuin urheilun porukoissa.