Kansallisarkiston pienen työhuoneen tasolla nuori Mauno Koivisto katsoo valokuvassa kameraan kevyesti profiilista, hymyillen. Otsalle laskeutuu hiuskiehkura. Hänen syntymästään tulee marraskuun 25. päivänä sata vuotta.

Professori, historiantutkija Tapio Bergholm on vilkuillut kuvaa syksystä 2018, koska hän kirjoittaa elämäkertaa Koivistosta.

– Koivisto oli poikkeusyksilö. Se ei silti riitä, sillä Suomessakin on satoja poikkeusyksilöitä. Sattuma, hyvä onni ja hänen kykynsä tarttua tilaisuuksiin ratkaisivat, että hän nousi pääministeriksi ja presidentiksi, Bergholm sanoo.

Bergholm ihailee Koiviston ahkeruutta ja laajaa lukeneisuutta. Hänen ajoittainen tylyytensä, kovuutensa ja ylimielisyytensä puolestaan hämmentävät.

– Koivisto omaksui asioita nopeasti. Ehkä hän siksi vaikutti kovalta ja päättäväiseltä.

Kirjoissaan Kiihkeä Koivisto (2020) ja Kova Koivisto (2023) Bergholm on ehtinyt vuoteen 1970, jolloin Koivisto oli ensi kertaa pääministeri. Jo kesällä 1966 hänestä oli alettu puhua Urho Kekkosen seuraajana. Koivisto tosin kiisti, että presidenttiys kiinnostaisi häntä, ja 1968 ajoi SDP:ta Kekkosen taakse.

– En voi mennä hänen päänsä sisälle, mutta ajattelen, että näin presidenttiys pysyi asiana, johon hän saattoi vastata niin tai näin.

Koiviston suosiota kasvatti se, että hän oli ensimmäinen keskeinen poliitikko, joka asettui isoissa asioissa Kekkosta vastaan. Huhtikuussa 1981 Kekkonen halusi erottaa hänet, mutta Koivisto ilmoitti, että perustuslain mukaan presidentti ei voinut erottaa pääministeriä.

– Tämä teki hänestä anti-Kekkosen ei vain vasemmistolaisten vaan myös monien oikeistolaisten mielissä. Hän vapauttaisi Suomen Kekkosen pitkän vallan paikoitellen surullisesta hännästä.

Koivisto tarjosi myös sankaritarinan noususta satamatyöläisestä tohtoriksi. Se on Bergholmin mukaan osa hänen kansalliseen tajuntaan siirtymistään ja mainettaan. Sitä, että hänestä tuli koko kansan Manu.

– Se oli taitavasti ajateltu ja tiedotettu. Koivisto oli kyllä työskennellyt satamassa, mutta tohtoriksi hän väitteli vakinaisessa virassa olevana ammatinvalinnanohjaajana. Se olisi ollut paljon latteampi tarina.

Osa Koiviston karismasta perustui siihen, että hän sodan käyneenä miehenä korosti olleensa eturintaman taisteluissa rivimiehenä. Bergholmin kirjassa on kuva, jossa pääministeri Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto tervehtivät Kekkosia linnan juhlissa 1968. Koivistolla oli rinnassaan 1950-luvulla saadut talvi- ja jatkosodan ja I divisioonan muistomitalit sekä toisen luokan vapaudenmitali. Ne annettiin rivimiehille.

– Kotikatsomoiden sotaveteraaneille on täytynyt olla tärkeä viesti, että maan pääministeri samastui julkisesti rivimiesten ponnistuksiin ja kärsimyksiin.

Kansanedustaja Koivisto ei ollut koskaan , mutta 1978 hän asettui ehdolle presidentin valitsijamiesvaaleihin. Hän sai Helsingin vaalipiirissä yli 19 000 ääntä, SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri Kalevi Sorsa 10 000 ääntä. Se oli SDP:n sisäinen esivaali presidenttiehdokkaasta.

Bergholmin mukaan Koivisto kesti suosionsa hyvin, mutta joutui myös väistelemään sitä. Hän vietti aikaa omissa oloissaan lukemassa tai Tähtelän-mökillä. Hän puhui julkisissa tilaisuuksissa, mutta ei osallistunut taustakeskusteluihin.

– Oliko se strategiaa vai luonteenpiirre, sitä joudun pohtimaan.

Koiviston suosiota lisäsi se, että hän osasi esiintyä televisiossa.

– Hän ei katsonut suoraan kameraan vaan oli kotoisampi ja miellyttävämpi. Hän katsoi haastattelijaa tai pyöritteli päätään. Hän oli kuin keittiön pöydän ääressä.

Vuonna 1969 Koivisto esiintyi Suomen Kuvalehden kannessa ilman paitaa nostamassa kiveä järvestä itse suunnittelemillaan pihdeillä. Häntä kuvattiin iskulyönnissä Sikariporras-lentopallojoukkueessa.

– Mutta toisin kuin Vladimir Putin vastaavissa kuvissa, Koivisto vaikutti sympaattiselta. Hänen ei tarvinnut machoilla, koska hän oli 190 senttiä pitkä, isokourainen ja komea mies. Tämä on ilmiselvästi yksi hänen suosionsa salaisuuksia.

Koivisto ei rehvastellut vaan korosti mieluummin muiden ansioita.

– Oliko se taktiikkaa, harkintaa vai vaatimattomuutta? Siihen emme enää saa vastausta.

Vasta Sanna Marin on ollut yhtä suosittu demari kuin Koivisto. Bergholm ei halua arvioida Marinia.

– Suosiossa Sanna Marin -ilmiö on hyvin toisenlainen, koska nykyinen teknologia mahdollistaa suoran yhteyden kansalaisiin. Harvalla poliitikolla on Instagramissa miljoona seuraajaa.

Kuten Marinin, myös Koiviston suhde mediaan oli ristiriitainen: 1980-luvulla hän muun muassa kutsui toimittajia sopuleiksi, jotka kaikki juoksevat saman aiheen perässä.

Presidentit Sauli Niinistö ja Koivisto muistuttavat Bergholmin mukaan toisiaan siinä, että he ovat varsinaissuomalaisia.

– He puhuvat varsinaissuomalaisittain vertauskuvin eivätkä jää kiinni siitä, mitä ovat sanoneet.

Bergholmin mukaan vaikeaselkoinen Koivisto on kuitenkin myöhempien aikojen tuote.

– En tavoita nuoresta Koivistosta tuota lainkaan. Hän oli enemmänkin liian avoin ja liian nopeasti kantaaottava kuin hämärän maan profeetta. Hän oli hyvin tarmokas ja dynaaminen, ei hidas ja mumiseva filosofinen hahmo.

Niin Koivisto kuin Niinistö ovat toimineet valtiovarainministereinä ja Koivisto pääministerinä 1968–70 ja 1979–82.

– Koivistosta tuli 1960-luvulla vajaassa kymmenessä vuodessa SDP:n talouspoliittinen ajattelija ja toimija. Hän toivoi Rafael Paasion suostuvan pääministeriksi 1968 ja oli happamana siitä, että joutui itse tehtävään.

Koivisto oli kiinnostunut Venäjästä ja sen kulttuurista ja puhui kieltä. Bergholm toteaa, ettei nykypoliitikoilla ole samanlaista Venäjän-harrastusta, mutta kyllä Sauli Niinistö piti yllä läheisiä suhteita Putiniin tämän ollessa niin pääministerinä kuin presidenttinä helmikuuhun 2022 asti.

– Käsittääkseni Koivisto määritteli presidentiksi tultuaan ulkopoliittisen linjansa: hyvät suhteet naapureihin. Siinä oli kaikki, mitä hän sanoi. Hyvien suhteiden sisältö muuttui olosuhteiden mukaan. Tänään on vaikeaa kuvitella, miten Suomella voisi olla hyvät suhteet kaikkiin naapureihin.

Sitä, mitä Koivisto ajattelisi nyky-Venäjästä, Bergholm ei arvuuttele.

Entisenä pääministerinä Koivisto katsoi presidentin kohtuuttoman suuren vallan kaventavan eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen työtä. Hän halusi parlamentarisoida presidentti-instituution: hallitus toimisi koko vaalikauden ajan.

Viimeisenä koko vaalikauden istui Paavo Lipposen toinen hallitus 1999–2003. Sittemmin pääministeri on eronnut epäluottamuksen takia, kuten Anneli Jäätteenmäki ja Antti Rinne, väsyttyään kuten Matti Vanhanen ja uusiin töihin, kuten Jyrki Katainen. Juha Sipilän hallitus erosi viisi viikkoa ennen eduskuntavaaleja 2019.

– Koiviston merkittävimmästä perinnöstä ei siis ole paljon jäljellä. Se kuvastaa sitä, miten vaikeaa on ohjata tulevaisuutta, ja toisin päin, miten vaikeaa on käyttää hänen oppejaan tässä päivässä.

Kolmatta presidenttikautta Koivisto ei halunnut hakea, vaikka se olisi ollut mahdollista.

– Hän ei ottanut riskiä, että hänen presidenttiyteensä rupeaisi nousemaan samanlaisia piirteitä kuin Kekkoseen.

Tellervo-puoliso oli Koiviston tärkein luotettu.

Tellervo oli Bergholmin mukaan miehensä ajatusten testaaja, kuuntelija, kommentaattori ja ideoiden alas ampuja. Hän luki tämän puheita etukäteen, ja he keskustelivat politiikasta. Kerran Koivisto kertoi puhuneensa jostain asiasta Tellervon kanssa aamukahvilla, ja Kalevi Sorsa sanoi, etteivät heidän puheensa ketään kiinnosta. Tämä loukkasi Koivistoa paljon.

– Varmasti Tellervo myös hillitsi suuresta kansansuosiosta ja vallasta juopumisen mahdollisuuksia. Hän ei käsittääkseni ollut puoliso, joka ehdottomasti ihaillen seurasi miehensä kaikkia saavutuksia.

Kun Kekkonen oli ollut naistenmies, Koivisto edusti perinteisempää perhekäsitystä. Mauno, Tellervo ja Assi-tytär esiintyivät vahvasti yhdessä.

– Mutta Koivistossa oli myös leikkisyyttä ja draaman tajua. Lenita Airistolle hän sanoi kerran Sveitsissä, että nyt tehdään jekku: kävellään käsikynkkää suomalaisten miesten ohi ja katsotaan, miltä heidän naamansa näyttävät.