Puheenaiheet
Apu

Matti Jämsä: Autolla mereen, osa 1/2

Matti Jämsä: Autolla mereen, osa 1/2

Pelastautumiskoe. Miten päästään pois veteen uppoavasta ajopelistä? Julkaistu Avun numerossa 35/1957. Teksti Matti Jämsä ja Veikko Ennala, kuvat U. A. Saarinen
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Autoklubin, Taljan (Tapaturmantorjuntayhdistyksen Liikennejaosto), laivaston ja filmiväen edustajien ja tarkkailijoiden läsnäollessa ajoi toimittaja Matti Jämsä Pontiac-merkkisen henkilöauton tarkoitusta varten rakennetulta laiturilta mereen.

Jotta tämä ehdontahtoinen onnettomuus vastaisi mahdollisimman paljon todellisen onnettomuuden olosuhteita, ja kokeen tulokset niin muodoin olisivat yleispäteviä, ei Jämsällä ollut mukanaan happilaitteita tai muita suojavälineitä lukuun ottamatta syöksyvyötä, jolla hänet oli kiinnitetty ohjaajan paikalle.

Vauhdinoton jälkeen auto irtosi laiturista noin 60 kilometrin tuntinopeudella, lennähti mereen kymmenkunnan metrin päähän ja painui sitten pystyasennossa (moottori alaspäin) hiljaa näkyvistä. Kadottuaan pinnan alle kääntyi vaunu vielä, putosi pohjaan 7 metrin syvyyteen katto edellä ja kääntyi sen jälkeen vasemmalle kyljelleen.

Toimittaja Jämsä toimi tilanteessa niin kuin todellisenkin onnettomuuden tapahtuessa on ehdottomasti toimittava. Hän odotti, kunnes auto lakkasi liikkumasta, irrotti turvallisuusvyönsä sokan ja – sen jälkeen, kun auto oli täyttynyt vedellä ja ulkopuolinen paine niin ollen lakannut vaikuttamasta – avasi oven palaten pintaan 51 sekuntia sen jälkeen, kun auto oli laiturista irronnut.

Näiden 51 sekunnin aikana hän havainnoi seuraavaa:

1) Auto ei suinkaan täyty vedellä silmänräpäyksessä, vaan sisällä riittää hengityskelpoista ilmaa – eri tekijöistä riippuen – jopa parinkymmenen sekunnin ajan.

2) Ovea ei ole pyrittävä avaamaan ennen kuin auto on täyttynyt, koska ulkopuolisen veden paine teettää turhaa työtä; ovi aukeaa helposti paine-eron tasaannuttua.

3) On pysyteltävä rauhallisena, turha hätäily vain kuluttaa muutoinkin vähäisiä happivaroja.

4) Mikäli ilma suinkin riittää, ei ole avattava ovea ennen kuin auto on lakannut liikahtelemasta, koska (kuten Jämsä itse oli kokemaisillaan) ulospyrkijä on vaarassa joutua järvenpohjan ja vaunun väliseen puristukseen.

5) Oven auettua tempautuu ihminen puolittain itsestään ulos ja sitä tietä takaisin pinnalle.

6) Missään tapauksessa ei pidä antaa periksi ennen aikojaan ja hätääntyneenä imaista vettä, sillä tiukan paikan tullen ihminen kuin ihminen kyllä pystyy pidättämään hengitystään 1–1,5 minuuttia.

Koska koe oli vaarallinen, oli paikalla lääkäri sekä kolme sammakkomiestä, näistä yksi palokunnan ja kaksi laivaston. Niin ikään toimitti laivasto täydelliset tekohengityslaitteet sekä erilaisia teräaseita siltä varalta, että auton ovet merenpohjassa olisi avattava väkivaltaisesti ulkoapäin sammakkomiesten toimesta.

Viimeksi mainitut laskeutuivat mereen hyvissä ajoin ennen auton syöksymistä lähelle oletettua putoamiskohtaa. Heidän apuaan ei toimittaja Jämsä kuitenkaan tarvinnut.

Lisäksi oli tapausta todistamassa lukuisia valokuvaajia – myös veden alla toimivia sekä pari uutis- ja lyhytfilmimiestä.

Lausumme tässä yhteydessä parhaat kiitokset laivaston, AK :n ja Taljan edustajille, joilta APU-lehti koetta järjestellessään sai kaikkea mahdollista tukea ja asiantuntevaa apua.

Mainittakoon, että tarkoitusta varten rakennettu laiturikin oli laivaston käsialaa, kokeemme suorituspaikka kun oli etsittävä aina Porkkalasta asti Helsingin poliisilaitoksen kieltäydyttyä niukkasanaisesti antamasta lupaa sen suorittamiseen kaupungin alueella. Ilmeisesti tällä taholla ei täysin käsitetty hankkeen kauaskantoista, vakavaa ja tarpeellistakin taustaa: kysymyksessä oli ihmishengen pelastukseen liittyvä kokeilu, jonka tulokset asiantuntevien ja arvovaltaisten instanssien lausuman mukaan ovat todella huomion arvoisia.

Päivä on ollut sietämättömän kuuma. Syistä, jotka ovat moninaiset – järjestelyjä, järjestelyjä ja jälleen järjestelyjä – on saattomme saapunut Porkkalaan jo pari tuntia ennen itse kokeen alkua. Se alkaa vasta nyt, ehtoopuolella, kellon osoittaessa 15:ttä ja helteen kiduttaessa pahimmillaan.

Saattomme, niin. Meitä on paljon filmiväkeä, kuvaajia, erilaisten kokeesta kiinnostuneiden järjestöjen edustajia, AVUN omaa henkilökuntaa, laivaston väkeä - en tiedä, keitä kaikki ovatkaan. Ja tietysti myös Jämsä, joka jälleen kerran kokeilee kohtalon pitkämielisyyttä.

Minun tehtäväkseni on uskottu kuvata ulkopuolisen näkemystä kokeen kulusta. En tee sitä ensi kertaa: puolitoista vuotta sitten olin paikalla, jossa Matti Jämsä ajoi autonsa romuksi rotkoon. Nyt hän ajaa sen mereen.

Ja niin ovatkin kaikki vanhat elementit tulleet läpikäydyiksi: maan povi, tuli, ilma ja vesi. Laiturilla, jonka reunalla istun, hälistään ja tungeksitaan.

Valmisteluja on monenlaisia. Tuossa kokeilee lääkäri hengenpelastusvälineistöä. Kenties niitäkin tarvitaan, milloinkaan ei voi ennakolta olla varma. Kameroita asetellaan lähellä sitä paikkaa, jonne laskutikut ovat ilmoittaneet vanhan Pontiacin pu-toavan sen jälkeen, kun se vauhdissa on irronnut laiturista.

Matti Jämsä on kiskonut ylleen valkoisen suojapuvun ja pahoittelee, ettei hänellä ole mukanaan myös valkoisia sormikkaita. Se olisi näyttävämpää, hän sanoo.

Tuumin hiljaisessa mielessäni, että hän pysyy itselleen ja osalleen uskollisena loppuun asti. Kenties hänet on kerran haudattavakin tarkalleen etikettien mukaan, lasiarkkuun sijoitettuna.

Käytettävissämme ei valitettavasti ole tilastoa kaikista niistä sanokaamme parin viime vuosikymmenen aikana sattuneista onnettomuustapauksista, joiden jokaisen kulku on ollut tämä: auto on vajonnut

vesien syvyyksiin ja sisällä olleet henkilöt kokeneet hukkumiskuoleman.

Missään tapauksessa uhrien lukumäärä ei ole vähäinen, sillä vesistörikkaassa maassamme on mainitunlaatuisille onnettomuuksille runsaasti edellytyksiä, jäätyneitä järvenselkiä kun yleisesti käytetään talviteinä autoliikenteessäkin.

Oman lukunsa muodostavat taas lossit, joilta niiltäkin surullisen usein on erilaisia moottoriajoneuvoja milloin mistäkin syystä suistunut pohjaan.

Ei tarvita ylen elinvoimaista mielikuvitusta kyetäkseen tajuamaan, miten kauhistuttava tilanne autossa olijoille esimerkiksi juuri jäiden talvitiellä äkisti murtuessa on: kylmä, kostea ja syvä pimeys, ja näitä ulkoisia kauhutekijöitä vielä täydentää sisällä autossa syntyvä paniikki, pahin kaikista.

Nimenomaan pahin. Sillä niin toivottomalta kun kaikki onnettomuuden jo peruuttamattomasti tapahduttua saattaa tuntuakin, eivät ihmisuhrit kuitenkaan läheskään kaikissa tapauksissa ole välttämättömiä.

Mikäli auton mukana veteen vajonneet todellakin toimivat rauhallisesti ja maltilla, ottaen huomioon ne näkökohdat, joista jäljempänä lähemmin, voivat he hengissä palata takaisin pinnalle huomattavan uhanalaisistakin syvyyksistä. Tämän osoitti sangen vakuuttavalla tavalla se koe, jonka APU-lehti heinäkuun lopulla järjesti Porkkalan Obbnäsissa.

Kello 15.10 alkaa kaikki olla valmista, koko suurten järjestelyjen monitahoinen keitos.

Jämsä asettuu Pontiaciinsa, joka on pysäköity mereen päin viettävälle rinteelle, sadankunnan metrin päähän laiturista. Siinä on vauhdinottopaikka, siitä lähdetään. Syöksyvyöt kiinnitetään, ja Jämsä painaa suojalasit silmilleen.

Puristan hänen kouraansa: hei sitten. Vähän sanoja, vähän eleitä, mutta myötäeläminen on sitäkin väkevämpää.

Palaan laiturin reunalle odottamaan. Näen lehtemme toimituspäällikkö Myllymäen nostavan oikean kätensä. Se on lähtömerkki.

Monikymmenpäisessä katsojajoukossa syntyy hiljaisuus. Sitten kuulemme Pon-tiacin parahtavan käyntiin. Muutama kiukkuinen kaasupolkimen painallus, vaihde kääntyy narahtaen. Lähtö on tapahtunut.

Päät kääntyvät katsomaan. Sieltä tulee Matti Jämsä jyristen. Pöly nousee pyörteinä tukahduttavan kuumaan, autereiseen ilmaan. Pontiac kääntyy pahasti heilahdellen laiturille, ja sen vauhti kasvaa raivokkaasti.

Enkä ymmärrä, miksi ajattelen valkoisia sormikkaita nyt, kun vaunu tavoittaa laiturin pään ja lennähtää ilmaan viileän, syvän ja liikkumattoman merenpinnan yläpuolelle. Filmikamerat ovat jo aloittaneet surinansa.

Matti Jämsä: Levikkipäällikkö Heimolan kädet vapisevat, kun hän kiinnittää syöksyvyöni. Sitten hän tarjoaa minulle savukkeen. Hän välttää katsettani.

– No niin, sanoo hän.

– No niin, sanon minä. Sitten ei kumpikaan puhu mitään.

Kello on 15.14. Pienet hikikarpalot kihoilevat otsallani. Tupakka maistuu pahalle. Vedän pari imaisua ja heitän savukkeen maahan. Painan starttipoljinta. Moottori hurahtaa käyntiin. Odotamme. Vielä ei ole annettu mitään merkkiä.

Joukko elokuvaajia pyörii laiturilla. Näen toimituspäällikön jakelevan ohjeitaan. Laituria vastapäätä on kallio. Viitisenkymmentä laivaston poikaa istuu siellä. He tähyilevät autoa. Hekin odottavat merkkiä.

Heimola pureskelee huuliaan, ja minä ulvotan pari kertaa täysiä kierroksia. Moottori pelaa. Saanko tarpeeksi vauhtia ennen laituria ja meren ohjaa? Kyyryssä oleva Ennala seuraa tilanteen kehitystä.

Minun on päästävä irti laiturista! Muuten... niin, muuten voi käydä niin että auton perä ottaa laituriin kiinni, ja silloin auto kaatuu selälleen. Ja se ei olisi hyvä. Ei ollenkaan hyvä. Voisi näet käydä, että katto painuisi sisään eikä ovia saataisi auki. Kukaties vielä ikkunatkin painuisivat pohjamutaan. Se olisi viimeinen virsi se.

Nyt nousee toimituspäällikön käsi. Veikko juoksee paikalle. Hän puristaa kättäni. Hänenkin suunsa mutruilee oudosti.

– Matti, sanoo hän.

Yritän hymyillä vastaan. Hän nostaa peukkuaan ja lähtee juoksemaan Heimolan kanssa rantaan. Suljen oven ja tarkastan vielä, että kaikki ikkunat ovat kiinni. Kiinni ovat.

Sytytän valot ja lasken suojalasit silmille ja irrotan kytkintä. Vaihde on kakkosessa. Sydän jyskyttää haljetakseen. Nyt kytkin on ylhäällä ja vaunu lähtee liikkeelle. Polkaisen kaasun pohjaan ja auto ampaisee ulvoen eteenpäin.

Taivas tietäköön, mikä minut tähänkin leikkiin sai. Idea oli vanha. Asiaa harkittiin jo silloin, kun ajoin auton monttuun ja kokeilin turvallisuusvöitä pari vuotta sitten.

Asia jäi kuitenkin hautumaan, ja kun sitten viime talvena sattui niin monta surullista onnettomuutta, joissa ihmiset hukkuivat autoonsa niiden vaipuessa jäiden alle, alettiin suunnitelmaa harkita vakavasti ja koe päätettiin suorittaa.

Miten auto käyttäytyy vedessä? Miten se jää pohjaan? Kuinka kauan sen kestää painua pohjaan? Miten auto täyttyy vedellä ja ennen kaikkea: miten sieltä päästään pois?

Nämä olivat kysymyksiä, jotka vaativat vastauksen. Joitakin kokemuksia on kyllä olemassa, mutta ne olivat hataria. Ne harvat, jotka olivat päässeet pelastautumaan eivät olleet itsekään oikein tajunneet, mitä ja miten kaikki oli oikeastaan käynyt.

Tiesin, että yritys ei ollut vaaroja vailla. Itse asiassa koe oli hyvinkin vaarallinen, mutta kaikesta huolimatta tulimme toimituksessa siihen tulokseen, että nämä ensi-arvoisen tärkeät tiedot ja kokemukset oli hankittava. Siksi olikin ensin harkittava, minkälaisiin varotoimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ettei pääsisi syntymään uutta onnettomuutta. Ettei kavala meri jälleen vaatisi uhria.

Otimme yhteyden tohtori Jorma Tarkkaseen, joka oli yhtä mieltä siitä, että koe oli tosiaan vaarallinen. Niinpä hän vaati, että paikalle oli hankittava myös laite, jolla voitaisiin poistaa keuhkoihin mahdollisesti tunkeutunut vesi. Lisäksi oli saatava koje, jolla voitiin tarvittaessa pumpata keuhkoihin ilmaa. Tällaiset ajanmukaiset ja mainiot laitteet lupasi Instrumentarium lainata käyttöömme.

Mutta tämä ei vielä riittänyt. Paikalle oli hankittava sammakkomiehiä, jotka puuttuisivat tapahtumien kulkuun, mikäli minulle sattuisi jotakin tapahtumaan. Sovimme kahden palokuntaan kuuluvan sammakkomiehen kanssa asiasta, ja he lupautuivat lähtemään mukaan. Miesten nimet ovat Unto Kilpeläinen ja Eino Räsänen.

Alun pitäen aloimme etsiä sopivaa laituria, jollainen löytyikin Pohjoisrannasta. Satamaviranomaiset antoivat meille luvan käyttää laituria, mikäli poliisi tulisi seuraamaan tapausta. Poliisilaitos kielsi kuitenkin koko yrityksen, joten meidän oli keksittävä toinen ratkaisu.

Se löytyi Porkkalasta, tarkemmin sanoen Obbnäsistä, joka on laivaston aluetta. Laivasto suhtautui kiitettävän myötämielisesti suunnitelmiimme. Hekin ymmärsivät kokeemme tähdellisen tarkoituksen. Luvattiinpa meille vielä pari laivaston sammakkomiestäkin.

Asia oli siis sitä myöten selvä. Vapaaehtoiset laivaston pojat rakensivat varta vasten mainion laiturin. Suunnitelma alkoi kehittyä, ja tapahtumapäiväksi määrättiin 29. heinäkuuta.

Nyt on sitten heinäkuun 29. päivä. Sanomattakin on selvää, että olen viime päivinä kärsinyt Tantaloksen tuskia. Mutta mitäpä niistä. Onhan selvää, että ihminen on hermostunut, kun kysymyksessä on oma henki.

Tuntuu koko lailla keljulta, kun tohtori Tarkkanen panee laitteitaan kuntoon. Hän keskustelee toimituspäällikkömme kanssa, joka on jo tunnin hermostuttanut minua tiukkaamalla, että tiedänkö minä nyt varmasti, miten minun on meneteltävä. Hän haluaa olla varma siitä, ettei mitään jätetä sattuman varaan. Mikä on tietenkin aivan oikein.

Tulimme rantaan jo kello kahdeltatoista, jotta minulla olisi aikaa kaikessa rauhassa keskittyä yritykseen. Mutta odottaminen hermostuttaa minua. Olen harhaillut pitkin rantaa. Kaikilta olen saanut osanottavia sanoja, joskin heidän uteliaat katseensa kiusaavat hieman.

Läheiselle kalliolle on kivunnut viitisenkymmentä laivaston miestä. Läsnä on myös Suomen Joutsenen päällikkö, yliluutnantti F. Bergholm sekä joukko muita upseereita. Yliluutnantti Bergholm on muuten hoitanut suurenmoisesti järjestelyjä.

AK:n ja Taljan miehet ovat niin ikään jo paikalla. AK:n miehet ovat neuvoneet minua panemaan valot päälle, jotta saataisiin tietää, miten kauan ne vedessä voivat palaa. Tällä on kai siinä mielessä merkitys, että sameaan veteen uponnut auto voitaisiin helpommin löytää.

Olen muuten antanut maalauttaa auton, oviin lukon puolelle valkeat raidat, jotta ovet voitaisiin tarvittaessa murtaa auki oikealta puolelta. Toivottavasti niin ei tarvitse menetellä, sillä silloin minun on turvauduttava tekohengitykseen ja silloin... no mitäpä tästä.

Koetan karkoittaa ikävät ajatukset ja yritän mutustella makkaraa. Se ei kuitenkaan onnistu, ja kalat saavat ruokaa. Olen yrittänyt tupakoida, mutta sekin maistuu oudon karvaalta. Olen vetäissyt vain muutaman haiun ja sitten viskannut savukkeen mereen. Kuitenkin sytytän melkein välittömästi uuden.

Elokuvaajat katselevat sopivia kuvakulmia, ja Saarinen laukoilee jo kameraansa minkä ehtii. Filmikamerakin surahtaa silloin tällöin käyntiin.

ODOTUSTA

Puolustuslaitoksen sammakkomiehet, ylimatruusi Erkki Robertsson ja alikersantti Pekka Porki, eivät vielä ole tulleet. He saapuvat kello 15. Koe tapahtuu välittömästi sen jälkeen. Aikaa on siis vielä pari tuntia.

Sammakkomiehet Kilpeläinen ja Räsänen tarkastelevat varusteitaan. Veikko Ennala pyörii hermostuneena ympärilläni ja nyökyttää murheellisena päätään.

– Kuule, jätä tämän jälkeen nämä temput, sanoo hän vakavana.

– Niinpä kai pitäisi jättää, vastaan.

– Toivoton mies, toteaa hän siihen naurahtaen ja katselee taivaalla purjehtivia pilviä.

Päivä on tosiaan suosiollinen. Pariin otteeseen näytti tosin siltä, että rupeaisi satamaan, mutta nyt ei siitä enää ole pelkoa. Puitteet onnistuneelle kuvaukselle ovat mainiot. Koe kuvataan myös veden alla, mutta Saarinen väittää, ettei kuvista todennäköisesti tule mitään. Mikä on varsin mahdollista, sillä seitsemässä metrissä on jo pimeää ja vesi on sameaa. Seitsemän metriä on muuten melkoinen syvyys, ja paine on jo sellainen, etteivät ovet aukea ennen kuin auto on täyttynyt vedellä.

Nyt kello lähentelee viittätoista. Puolustuslaitoksen miehet saapuvat juuri. Paikalle tuli myös pari autoa, joissa on minulle outoja ihmisiä. Ovat kai puolustuslaitoksen väkeä. Pari naisenpuoltakin näkyy ilmaantuneen jostakin kalliolle.

– On asiallista, että kaikki sivulliset siirtyvät kuvauslaiturilta, jotta kuvaajat voivat esteettömästi työskennellä, huutaa toimituspäällikkö Myllymäki.

Hän katselee minua miettivästi leukaansa sivellen ja jatkaa:

– No niin, Matti, kai sinun on syytä valmistautua.

Virnistän jotakin hymyntapaista. Saarinen on ottanut minusta muutaman kuvan, kun kokeilin vöiden pituutta. Nämä turvallisuusvyöt ovat muuten aivan välttämättömät AK :n edustajien mielestä.

He ovat täysin oikeassa, sillä auton syöksyessä tulee vastus olemaan melkoinen. Eräs insinööri väitti minulle, että jos ajan viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla veteen ja teen muutaman metrin ilmalennon, on vastus aivan sama kuin jos täräyttäisin päin seinää.

Menen vaihtamaan valkoiset haalarit ylleni, mistä Ennalan Veikko saa aiheen huomauttaa: – Pitääkö sitä yrittää olla niin tavattoman tyylikäs tällaisessa jutussa.

– Katsos, se antaa itsevarmuutta, letkautan hänelle.

Levikkipäällikkö Heimola peruuttaa auton lähtöpaikalle. Toimituspäällikkö Myllymäki kysyy vielä kerran: - Oletko nyt täysin kunnossa, poika? Muista nyt, älä yritä pois autosta ennen kuin sen liikehtiminen vedessä on täysin pysähtynyt. Ole varovainen ja lykkyä pyttyyn.

H-HETKI ON KOITTANUT

Kello on 15.10. Kaikki on valmiina. Lääkäri hymyilee rohkaisevasti instrumenttiensa ääressä. Veikko taputtaa minua olalle. Sammakkomiehet asettuvat heille määrättyihin asemiin, ja elokuvaajat kyyristyvät kameroidensa taakse. Saarinen pyörii ympärilläni ja laukoo ehtimiseen kameraansa. Lähden kulkemaan kymmenien silmäparien ristitulessa kohti autoa. H-hetki on koittanut, ja ratkaiseva koe voi alkaa. Tapausta on valmisteltu kauan, mutta vain minuutin saa kaikki kestää. Vain yhden minuutin, ei muuta. Kun tämä aika on kulunut umpeen eikä minua ole kuulunut pinnalle, on jokin mennyt hullusti. Ja niin ei saa tapahtua, ei, hoen itselleni.

Siellä se sininen Pontiac on. Siellä se on. Odottaa minua ja meren pohjaa.

Levikkipäällikkö Heimolan kädet vapisevat kun hän kiinnittää syöksyvyöni. Sitten hän tarjoaa minulle tupakan. Hän välttää katsettani...

Veikko juoksee paikalle. Hänenkin suunsa mutruilee oudosti.

– Matti, sanoo hän. Yritän hymyillä vastaan. Hän nostaa vielä peukkuaan ja lähtee juoksemaan Heimolan kanssa rantaan.

Suljen oven ja tarkastan vielä, että kaikki ikkunat ovat kiinni. Kiinni ovat. Sytytän, valot, lasken suojalasit silmille ja irroitan kytkintä. Vaihde on kakkosessa. Sydän jyskyttää haljetakseen.

Nyt kytkin on ylhäällä ja vaunu lähtee liikkeelle. Polkaisen kaasun pohjaan, ja auto ampaisee ulvoen eteenpäin. Matti – tämä on sitten menoa...

Löydät jutun toisen osan täältä.

Matti Jämsän seikkailut jatkuvat Avun nettisivuilla.

Julkaistu: 23.5.2013