Painan sekuntikelloni käyntiin, kun Pontiac kahtaalle vaaruen ja ryskyen irtoaa laiturista. Sinä hetkenä – kitkan äkisti loppuessa – muuttuu vanhan moottorin kumea, epätahtinen jyskytys vihlovan kimeäksi ja vetopyörät kiepahtavat hurjaan vauhtiin. (Yhäkö sinä painat kaasua, Matti?)

Auto syöksyy kohahtaen mereen etäälle laiturista – 9, kenties 10 metriä – ja sen kyljet peittyvät hetkeksi valkoiseen kuohuun. Näky on samalla kertaa sekä juhlallinen että kammottava – ylevä karkeudessaan. (Piruparka ja hänen valkoiset sormikkaansa.)

Katson Pontiacin taivalta rävähtämättömin silmin, kuin lumoutuneena – katson vaikken tahtoisi katsoa. Ja kello kädessäni mittaa aikaa: tik-tak-tik-tak. Kuohut laskevat ja näemme Pontiacin jälleen. Hitaasti, kuin empien se kääntyy päin syvyyttä ja konepelti lennähtää rämähtäen tuulilasia vasten. Kuin tarumaisen hirviön suunnaton aukeava kita. (Mitä ajattelet nyt sinä ohjauspyöräsi yli kallistunut hahmo, joka halusit mukaasi valkoiset sormikkaat?)

Pontiac kallistuu ja kallistellessaan se liukuu myös avomerta kohti. Nyt on kulunut kahdeksan sekuntia siitä tuokiosta, jolloin se menetti viimeisen kosketuksensa maan turvalliseen kamaraan. Sen mustasta rungosta on näkyvissä enää puolet, mutta tehopyörien liike ei ole vieläkään lakannut. Ne pyörivät – pyörivät – pyörivät kuin tyhjyydestä vauhtia tavoitellen. Ja taivaisiin viittovan pakoputken rosoisesta päästä tuprahtelee sysäyksittäin pikimustaa savua. (YHÄKÖ sinä painat kaasua, Matti?)

Kymmenen sekuntia. Pontiac on nyt pystysuorassa ja veden pinnan yläpuolelle kohoavat vain viuhtovat takapyörät. Kaikki muu on poissa – myös Matti Jämsä. (Mitä nyt tuumailet, pieni poika parka? Katseletko elämääsi lyhytfilminä, niin kuin kaikkien kuoleman silmien edessä seisovien kerrotaan katselevan?)

Neljä sekuntia myöhemmin nielee meri vanhan auton kokonaan. Jäljelle jää vain valkoinen, kupliva porepälvi. Hyökyinä rantaan murtuneet aallot ovat tasaantuneet ja meren pinta on kohta tyyni ja sileä – aivan rauhallinen – nyt, kun seitsemästoista sekunti kokeen alusta on vierinyt ohitsemme.

Niin, pinta on sileä, mutta sen alla liukuu Pontiac päin mustia ja tutkimattomia syvyyksiä. (Voi sinua ja sinun siunattuja valkoisia sormikkaitasi.)

Pontiacin musta runko on todellakin hävinnyt vieden miehen mukanaan. Ja vain hiven vaahtoa on enää kertomassa, missä niin tapahtui. Hiven vaahtoa, johon kymmenien silmäparien tiivis tuijotus herpautumatta kohdistuu. Emme tiedä, mitä tekee Matti Jämsä tällä hetkellä. Kenties hän vain istuu syöksyvyönsä varassa, kasvot pohjaa kohti kääntyneinä, kuolemanpelon kalventamina ja odottaa. Odottaa. (Et kai ENÄÄ paina kaasua, Matti?)

Ilta-aurinko paahtaa odotuksen piinassa hikoavia kasvoja ja tajuan äkisti, kuin kuuloni muun maailman suhteen olisi nyt takautuvasti palautunut ennalleen, että takanani ovat filmikamerat kaiken aikaa surisseet, kiireiset askeleet kopisseet laiturilla ja lausuttu puoliääneen yksinäisiä sanoja. (Vielä siellä on ilmaa, kuulehan? Vai vai onko pelkkää vettä? Miksi et vastaa, kun sinulta kysytään?)

Tik-tak-tik-tak. Kaksikymmentäkolme sekuntia kokeen alusta, kuusi sekuntia siitä, jolloin vesi ahmaisi omansa. Vesi on mustaa ja se kätkee saaliinsa tarkoin. Emme erota Pontiacista enää varjoakaan – vain sammakkomiehen happisäiliön metallinhohtoinen kimallus välähtää katoavan tuokion lähempänä rantaa. Ja sitten sekin on poissa. (Joko olet pohjassa, poika? Avaa sokka, kuuletko! Avaa jo sokka! AVAA SOKKA!)

Kolmekymmentä sekuntia. Laiturilla liikahdellaan vaivautuneina. Kukaan ei tiedä, miten Pontiacin matkan viimeiset vaiheet ovat sujunneet. On vain lupa arvailla. Onko se kenties kääntynyt selin, niin kuin näytti vajoamisen alkaessa? Jos on, ovatko myös ovet juuttuneet kehiköihinsä niin, että niitä on sisästä käsin mahdoton avata?

Mutta silloin puuttuvat sammakkomiehet asioihin. He murtavat ovet ja...

Neljäkymmentä sekuntia. Tik-tak-tik-tak. Ei tapahdu mitään. On kuuma. Sitten on kylmä. Selässäni liikahtelevat väreet, jotka ovat kylmiä. Miksi niiden pitää olla kylmiä? Minun on paha olla. On hirvittävän paha olla. (Tule jo, Matti. Tule helvetissä, Matti! Neljäkymmentäviisi sekuntia.)

Tik-tak-tik-tak. Aurinko paistaa ja kuvastelee itseään meren tyyneen, rauhalliseen, koskemattomaan pintaan. Mutta pinnan alla on hyistä, pimeää ja siellä väijyvät vaarat, joita emme tunne.

Olli Lyytikäinen lipuu veneineen lähellä sitä kohtaa, jonne olemme nähneet Pontiacin kadonneen. Hän katsoo partaan yli silmiään varjostaen. Erottaako hän jotakin elämää alhaalta? Luuleeko hän erottavansa? Neljäkymmentäkahdeksan sekuntia. (Onko jokin hullusti, Matti? Miksi eivät sammakkomiehet tee mitään? Voi, miten minun on paha olla.)

Korviini erottuu sanoja: ...menee jo hiukan liian pitkälle... ...likimain minuutti, luulen minä... ...siellä on kyllä kanki... ... jos on mennyt taju...

Sitten huomaan, mistä paha oloni johtuu, tämä pyörryttävä, tuskallinen, repivä vaiva: olen pidättänyt henkeäni niin kuin itse istuisin vanhan Pontiacin istuimelle vyötettynä tietäen, että sitä on pidätettävä, jos aikoo selvitä elämään. (Voi sinä kurja pentele.)

Tik-tak-tik-tak. Jossakin juostaan. Viisikymmentä sekuntia. Eikö tämä mene jo liian pitkälle? Miksi kukaan kukaan KUKAAN ei tee mitään? Viisikymmentäyksi sekuntia. Silloin – katso– vedet aukeavat ja viksari ponnahtaa pullossa: Matti Jämsän pää ilmaantuu meren pinnalle ja yli kättentaputusten ja hyvähuutojen erotan hänen vinkuen vetävän ilmaa pakahtuviin keuhkoihinsa. (Sinä tulit, kurja, nyt ostan sinulle valkoiset sormikkaat.)

Veikko Ennala

Video, jossa Matti Jämsä ajaa Pontiacin veteen.

Kaikki kierrokset ovat päällä. Moottori ulvoo ja auto syöksyy eteenpäin. Pieni mutka. Vielä on viitisenkymmentä metriä jäljellä. Kuin sumussa erotan rannalla olevan joukon. Neljäkymmentä metriä... hyvä Luoja anna tämän onnistua... kolmekymmentä metriä ja jälleen pieni mutka, viimeinen mutka – loppusuora alkaa. Vain yksi minuutti, Matti, ja sitten on kaikki ohitse. Kestä se. Ole rauhallinen, Matti, rauhallinen, muista.

Kaksikymmentä metriä. Ajan jo lankkujen päällä. Voi taivas miten tuo auton moottori huutaa! Saanko minä nyt tarpeeksi vauhtia? Minun on saatava. Minun on lennettävä mereen!

Auto notkahtaa. Olen saapunut laiturille, vielä muutama metri ja sitten, sitten olen vedessä ja tuntematon matka alkaa... auta minua... älä anna minun hukkua... nyt - nyt vilahti laiturin pää. Matka on alkanut.

Auton nokka jysähtää veteen. Oliko pysähdys äkillinen? En tajunnut sitä. Nyt ollaan meressä, Matti. Mitä on tapahtunut? Konepelti on auki! Se on auki... auki... avaa vyöt Matti! Mitä sinä odotat. AVAA VYÖT! Kohta olet pohjassa, aivan kohta.

Vettä on jo polviin asti. Auto painuu. Kymmenet vesisuihkut työntyvät sisään. Mistä vettä tulee? Sitä tulee joka paikasta, yksin kojetaulustakin. Etulasi on ehjä. Hyvä. Olisin voinut saada lasit kasvoilleni ja se olisi ollut paha.

Vettä on jo polviin. Hyvä luoja, auto nousee pystyyn! Takaosa on jo ilmassa. Menenkö minä sittenkin selälleni? Ei, niin ei saa tapahtua. Vyöt ovat jo auki. Asentoni on aika hankala. Miksi tämän pitää mennä pystyssä, miksi? Saan vielä ilmaa. Mutta en enää kauan. Kohta on lähdettävä. Aivan kohta.

Nyt olen kai kokonaan veden alla? En tiedä, luulen niin. Kyllä, kyllä minä olen jo pinnan alla. Kas niin, poika, nyt malttia. Ota rauhallisesti, mutta, toimi jo helskutissa. Tee jotakin!

Sinun on mentävä auton takaosaan. Olet pahassa asennossa. Makaat ohjauspyörän päällä. Olisi kai pitänyt antaa vöiden olla vielä kiinni? Tai en tiedä. Ei, nyt loppuu ilma.

Auto on jo täynnä vettä. Mutta se liikkuu yhä. Umph. Uhmph. Olen ottanut liian vähän ilmaa. En ole ajatellut. Miten auto on nyt? Ties miten päin. Olen aivan sekaisin. Umph. Nyt hae ovenripa. Olit pohjassa tai et. Kohta, loppuu ilma. Kaikki on yhtä sekamelskaa.

Mitä nyt? Joku penkki on irti! Penkki on irti ja se painaa minut takaosaan. Olen penkin ja takaseinän välissä. HYVÄ LUOJA, MITEN TÄSSÄ KÄY?

Haparoin epätoivoisesti oven kädensijaa. Sellaista ei ole missään. Missä on kädensija? Ilma loppuu juuri. Se loppuu aivan kohta.

Auto liikkuu yhä. Minne asti minä menen? Pohjan pitäisi kuulemma laskea jyrkästi. Kuljen kai rinnettä pitkin, mutta joskus kai pitäisi pohjan tasaantua. Näin minulle vakuuttivat sammakkomiehet.

Nyt, nyt löysin kahvan. Auki. Ovi auki. Kädensija ei käänny. Se ei käänny minnekään. Se on aivan jäykkä. En saa ovea auki. OVI EI AVAUDU! Olen hukassa! Olen ehdottomasti hukassa!

En jaksa enää. On haettava toinen ovi. Toinen ovi: Ehkä se aukeaa. Ovien piti aueta. Kaikkien ovien piti aueta helposti. Nyt auto kääntyy vielä. Se kallistuu, kallistuu jatkuvasti. Mitä nyt tapahtuu? AUTO KAATUU – SE KAATUU VASEMMALLE KYLJELLEEN. Missä ovat sammakkomiehet? Miksi ei kukaan avaa ovia? Missä he ovat? Eivätkö he löydä minua?

Jos ovi ei kohta avaudu, niin peli on pelattu. Tunnen kiusausta lopettaa tuskani ja imaista vettä keuhkoihini. Kyllä kai sammakkomiehet saavat minut pois. Kyllä kai lääkärin laitteet toimivat. Onhan hukkuvia ihmisiä ennenkin pelasteltu tekohengityksellä. Niin on tapahtunut.

Nyt minun on jo tehtävä ratkaisu. Yritänkö vielä? Sinä yrität, Matti, sinun on yritettävä! Ajattele Tuijaa ja Sirpaa ja Oilia. Nouse seisomaan ja työnnä ovi auki.

Auto on pysähtynyt. Liikehtiminen on lakannut. Jaksa vielä joku sekunti. Aivan muutama sekunti. Nyt on auto vettä täynnä ja paine on taantunut. Saat oven auki kunhan vain yrität.

Löydän kuin löydänkin pääni päältä oven kahvan. Miten se on niin korkealla? Nyt sinun on väännettävä ovi auki. Kahva kääntyy, se kääntyy. Nyt työnnä.

Työnnän voimieni takaa. Se on raskas. Kovin raskas ovi. Ovatko voimani ehtyneet. Nyt ovi aukeaa, se aukeaa hitaasti, mutta aukeaa kuitenkin. Nyt se on aivan auki. Hups. Nyt mentiin. ELÄKÖÖN, OVI ON AUKI!

Olen matkalla pinnalle. Vielä pieni hetki, aivan pikkuruinen hetki ja sinä tulet saamaan ilmaa, ihanaa ilmaa, pelastavaa ilmaa.

Keuhkot ovat repeämäisillään. Kuinka voi seitsemän metriä kestää niin kauan, vaikka aivan syöksyn ylöspäin. Nyt valo häämöttää jo. Pinta ei voi olla enää kaukana. On jo aivan valoisaa. Ehkä metri vielä tai pari, sitten on kaikki ohi.

Nyt. Selvä. Peli on voitettu! Lennän hirmuisella voimalla veden pintaan. Kohoan taaksepäin vääntyneessä asennossa puolta ruumista myöten ilmaan. Sitten läiskähdän veteen ja vedän ensimmäiset siemaukset ilmaa.

Olen tukehtumaisillani. Hengitän raivoisasti. Aluksi en näe mitään. Kaikki on harmaata. Sitten alan erottaa jotakin. Näen laiturin. Siellä on ihmisiä. Käännyn katsomaan rannalle. Voi veljet, mikä matka! Ainakin kaksikymmentä metriä, ellei enemmän. Sepäs oli lento se!

– Hyvä, Matti! huutaa joku. Luulen, että se on toimituspäällikön ääni. Talouspäällikkö ja eräs laivaston mies soutavat minua kohden.

– Kyllä me otamme sinut veneeseen, huutaa talouspäällikkö.

Hengitän vielä kiihkeästi. Yritän lähteä uimaan, mutta ensimmäiset liikkeet ovat aivan tehottomia. Käsissä ja jaloissa ei tunnu olevan lainkaan voimaa. Selkäänkin koskee hieman. Nousin pinnalle ihmeellisessä vääntyneessä asennossa. Vähitellen uinti alkaa käydä luontevasti ja ranta lähenee. Kiinteä ja kova maa odottaa.

Laiturilla on paljon ihmisiä.  Minulle huudellaan jotakin, mutta en oikein vielä tajua sanoja. Vielä muutama veto ja sitten olen perillä.

Nyt tuntuu jo maata jalkojen alla. Märkänä ja väsyneenä, mutta kuitenkin onnellisena kompuroin viimeiset metrit vedessä. Pari kertaa olen suistua polvilleni. Avuliaat kädet ojentuvat, minut vedetään laiturille.

– Istu nyt siihen, istu nyt siihen laiturille, hokee toimituspäällikkö. Joka puolelta ojentuu onnittelevia käsiä.

– Hyvin tehty, poika, sanoo Veikko ja on vilpittömästi onnellinen.

- Miten se kävi? Mitä tapahtui? Kävikö se helposti?

Joka puolelta satelee kysymyksiä.

– Viisikymmentäyksi sekuntia, ilmoittaa AK:n edustaja. Hän katsonut ajan kellosta.

– Kesti 17 sekuntia ennen kuin auton perä oli kokonaan vaipunut pinnan alle. Pitkä aika.

Ja minä en tajunnut sitä ollenkaan. Kun saan hengitykseni tasaantumaan, kerron kokemuksistani.

Viisikymmentäyksi sekuntia ei ole pitkä aika. Olen joskus sukeltanut pitkälti toistakin minuuttia, mutta se oli jo poikasena. Nyt ei ollut kunto sama.

Sitä paitsi ovat olosuhteet kokonaan toiset kuin tilanteessa, jossa tietää koska tahansa saavansa ilmaa keuhkoihinsa. Nyt vaikutti vedenalainen elementti ja siihen liittyvä suljetun paikan kammo huomattavasti asiaan. Sitä paitsi luulen, etten hätäännyksissäni vetänyt tarpeeksi ajoissa ja riittävästi ilmaa.

Autossa oli kyllä vielä veden alla jonkin aikaa ilmaa, huolimatta siitä, että auto oli vanha ja täynnä reikiä. Jos kysymyksessä olisi ollut aivan uusi auto, olisi siellä riittänyt hengitettävää vielä pitkäksi ajaksi. Peräosa jää usein kellumaan pystyssä pitkän aikaa ja sinne kertyy niin ollen hengitettävää ilmaa.

Miten on sitten meneteltävä, kun auto vaipuu mereen? Ei mitään muuta kuin on odotettava, kunnes auton liike on pysähtynyt. Näen kohtalon sormen siinä, etten saanut kuljettajanpuoleista takaovea auki, kun sitä yritin. Jos niin olisi käynyt, olisin todennäköisesti jäänyt auton alle, sillä liike ei ollut vielä pysähtynyt.

Toiseksi on odotettava, kunnes auto on täyttynyt vedellä, sillä paine ovia vasten on niin suuri, etteivät ne aukea. On aivan hyödytöntä kuluttaa voimiaan ennen kuin paine on tasaantunut, toisin sanoen auto täyttynyt vedellä.

Vaikka auto oli jo vettä täynnä, tuotti oven avaaminen seitsemän metrin syvyydessä erittäin suuria vaikeuksia. Tosin oven avaaminen tässä tapauksessa oli hieman vaikeampaa, kun auto sattui kääntymään kyljelleen.

Pohjaan meno tapahtuu muuten erittäin pehmeästi, eikä auto kärsi mitään pahempia vaurioita, rungon vääntymisiä ja muita semmoisia juttuja, jotka voisivat vaikeuttaa oven avaamista. Auto menee pohjaan pystyasennossa, jopa hieman selälläänkin, kuten nytkin tapahtui. Valot sammuivat melkein heti.

Ja sitten sammakkomiehen kertoma paukku. Auto oli kuin olikin kääntynyt selälleen. Vasta hieman ennen pohjaa se oli kellahtanut kyljelleen. Auto jäi pohjaan makaamaan nokka rantaan päin. Se oli tehnyt melkoisia kierteitä, mutta tästä kaikesta minä en tajunnut mitään, lukuun ottamatta sitä toteamusta, että auto loppuvaiheessa kääntyi vasemmalle kyljelleen.

Sen voin sanoa, että maltti siinä hommassa helposti menee – sen myönnän – mutta on vain yritettävä hallita hermonsa, sillä kyllä sieltä autosta aina pois pääsee, jos vain on maltillinen ja toimii äsken mainittujen ohjeiden mukaan.

Koe on ohi ja reportteri Jämsä hengissä, vaikka epätoivo valtasi jo toimittajan veden alla.

Muut rannalla ovat samaa mieltä. He keskustelevat tapauksesta vielä pitkään.

Sammakkomiehet kipuavat ylös vedestä. Saarinen on vedenalaisella kamerallaan kuvaillut heitä. Tämä ei kiinnosta minua enää. Kävelen talouspäällikön luokse ja kysyn: – Onks sulla vielä makkaraa? Anna pala. Minun on nälkä.

Mutustelen sitä ja menen vaihtamaan kuivia ylleni. On niin mahdottoman mukava olla. Ei sitä osaa sanoin kuvatakaan.

Aurinko helottaa taivaalla ja tuolla kauempana lepää uljas Suomen Joutsen. On se vaan poikaa elää. On se. Kyllä tämä paha maailma sittenkin vaan on hauska. Oikein helkkarin mukava.

Veikkokin tuossa pyörii ympärilläni, höpöttelee vallan mukavia. Jupisi jotakin hyvin ansaitusta konjakkarista ja ei se pahitteeksi olisikaan. Luulenpa melkein, että, no mutta se on taas luku erikseen se.

– Kuka ostaa hyvän kaaran sopuhintaan vapaasti Porkkalan syväsataman pohjassa? kuuluttaa talouspäällikkö. Elokuvaajat panevat kameroitaan laatikoihin ja lääkäri kiikuttaa instrumenttinsa autoon. Niitä ei tarvittu sittenkään. Jeh. Tupakkakin maistuu ja vanha kunnon kelmi – toimituspäällikkö nimittäin – vaikuttaa varsin mukiinmenevältä ja kelpo mieheltä.

Työ on tehty ja kesäloma edessä. Siellä maalla se eukkokin odottaa. On jo viikon odottanut joten... no niin.

Voi jepuliste, kun on mukavaa!

Matti Jämsä

Juttu on julkaistu Avun numerossa 23/2013. Alun perin juttu julkaistiin Avun numerossa 36/1957.