Markku Kanervan polku Huuhkajissa on kuljettu pelillisesti, tuloksellisesti ja henkisesti loppuun – "Ei jatkaisi enää missään muussa maassa päävalmentajana"
Niin miellyttävä ja ystävällinen persoona kuin Markku Kanerva onkin, hänen sanoillaan ei valitettavasti ole enää painoarvoa tai uskottavuutta peilaten maajoukkueen tulevaan kehitykseen, kirjoittaa Aition jalkapalloasiantuntija Jari Virtanen.
Tappiosta toiseen käy Huuhkajan tie, ja kerran metsänsä kuningas on enää kohtalostaan hämmentynyt ja surullisen oloinen saaliseläin nopeammilleen, vahvemmilleen sekä paremmin opastetuilleen. Kun pöllö ei osaa itse lentää, saati saalistaa, tarvitsisi se kipeästi vahvaa johtajuutta parvensa vanhimmalta säilyäkseen edes elossa. Tämä yksilö saa analyysia ja prosessia, mutta ne eivät sitä enää pelasta. Ruokaa ei ole tuonut kukaan enää aikoihin.
Missään toisessa maassa Markku Kanerva ei enää jatkaisi jalkapallomaajoukkueen päävalmentajana. Pelillisesti, tuloksellisesti, henkisesti, polku on kuljettu loppuun. Polku, joka oli pitkä, ehkä pidempi kuin sen olisi koskaan pitänyt olla. Loppu ei ole kaunis, ei ainakaan sellainen, jota olisi voinut ennakoida silloin, kun kaikki meni hyvin. Ja kaikki todella meni hyvin, paremmin kuin koskaan. Missään toisessa maassa vanhat meriitit eivät kuitenkaan nekään toimi ikuisesti. Ikuisesti, niin kuin meillä näyttää toimivan.
Nyt ei ole kyse enää edes siitä, toimisiko valmentajan vaihto vai ei. Se on kuuden peräkkäisen Kansojen liiga -tappion sekä oikeastaan kaiken EM-kisojen nähdyn jälkeen ainoa järjellinen tai mahdollinen vaihtoehto.
Se ei tässä tilanteessa ole minkäänlainen riski, huonommaksi tai aneemisemmaksi maajoukkueen toiminta ei voi mennä. Se ei todellakaan ole mikään epäluottamuslause Palloliiton ilmeisen pyhänä hahmona pitämälle Kanervalle, jos sitä jossain pelätään. Se on yksinkertaisesti kilpaurheilun sääntö.
Jos tilanne on tällainen, ei mitään muuta ratkaisua ole olemassa.
”Usko analysoinnin ja prosessin ikuiseen paremman huomisen kajoon on loppunut.”
Tässä ei ole oikeastaan kyse enää edes Kanervasta. Tässä on kyse siitä, onko suomalainen jalkapallokulttuuri ja varsinkin sen lippulaiva ja sitä johtava liitto itseään tai yhteisöään kunnioittava toimija.
Näkeekö se tilanteen, kuuleeko se tilanteen vai aistiiko se ainoastaan sen, mikä sopii sille itselleen?
Jonkinlainen arvo ja kunnioitus pitäisi urheilulajien aatelisella olla myös Suomessa ja sen johtajien soisi käyttäytyvän tuon vastuun mukaisesti. Toistan itseäni, missään muussa maassa jalkapallon A-maajoukkueen ei annettaisi rypeä tavalla, jolla tämän pohjoisen maailmankolkan kansaa tällä hetkellä kiusataan.
Pikavoittoja ei ole luvassa, tapahtui valmennuksessa tai liitossa mitä tahansa. Tuloksellisesti suunta voi pysyä hyvinkin samana, oli penkin päässä kuka tahansa. Kuitenkin se kaikki muu, mitä joukkue tekemisellään ulospäin viestii, millaisen suunnitelman se kohti tulevaisuutta antaa, se on se pohja mille nyt pitää alkaa rakentaa. Uskottavuus on ehkä se sana, luottamus siihen, että mennään kohti parempaa.
Tai mennään ainakin kohti muutosta.
Niin miellyttävä ja ystävällinen persoona kuin Markku Kanerva onkin, hänen sanoillaan ei valitettavasti ole enää painoarvoa tai uskottavuutta peilaten maajoukkueen tulevaan kehitykseen. Usko analysoinnin ja prosessin ikuiseen paremman huomisen kajoon on loppunut.
”Missä ovat Suomen Dejan Kulusevski, Alexander Isak ja Viktor Gyökeres? Tällaisella yläkolmikolla lähti Ruotsi lauantaina kaatamaan Slovakiaa Kansojen liigan C-tason ottelussa.”
Ihan yhtä lailla kuin Kanervan kohdalla, suomalaisen jalkapalloyhteisön pitää miettiä sitä materiaalia, jota Palloliiton pelaajakehitys maajoukkueen kulloisellekin päävalmentajalle syöttää. Jos katsotaan vaikka kahta viimeisintä Kansojen liiga -ottelua, ei ole kahta sanaa siitä, etteikö vastustajalla olisi ollut Suomea parempi pelaajamateriaali käytössään.
Sellaiset todella kevyet ”kyllähän meidän yksi heikko Irlanti pitäisi voittaa” -heitot eivät kestä minkäänlaista lähempää tarkastelua totuuspohjaltaan.
Satuin juuri ennen maajoukkueikkunan alkua katsomaan, kuinka esimerkiksi Ipswichissä Englannin Valioliigaa pelaava Sammie Szmodics oli yksi kentän ehdottomista hahmoista joukkueen kaataessa vieraskentällä Tottenhamin. Suomea vastaan osunut Evan Ferguson puolestaan edustaa saman liigan yhtä pelillisesti johtavista seuroista, Brightonia. Isoissa eurooppalaisissa sarjoissa säännöllisesti pelaavia pelaajia oli niin Irlannin kuin Kreikankin joukkueissa huomattavasti Huuhkajia enemmän.
Ei tällainen asia ole päävalmentajasta kiinni, joku kohtuus Kanervankin vastuussa on kaikessa pauhussa oltava.
Missä ovat Suomen Dejan Kulusevski, Alexander Isak ja Viktor Gyökeres? Tällaisella yläkolmikolla lähti Ruotsi lauantaina kaatamaan Slovakiaa Kansojen liigan C-tason ottelussa. Toistan: C-tason!
Jos jalkapalloa yhtään seuraa, edes etäisesti, pystyy vetämään johtopäätöksen, jonka mukaan Veikkausliigasta on melko pitkä matka niille kentille, missä esimerkiksi tuo edellä mainittu aivan käsittämätön hyökkäystrio pelaa.
Tuntuu, että mittasuhteet hämärtyvät ja vääristyvät yllättävänkin helposti. Yhtäkkiä Veikkausliigassa puolustuslinjaa vahvasti johtava Juhani Pikkarainen onkin kansan suurten rivien silmissä Fergusoneja, Harry Kaneja tai Anastasios Bakasetaseja dominoiva ja taskussaan pitävä toppari. Robert Ivanov hävisi oman pääpallonsa Fergusonille 100–0, kun siihen johtaneessa keskityksessä Nikolai Alho menetti oman pelinsä Mikey Johnstonille samoin lukemin.
Näissä tilanteissa ottelut ratkotaan, ja valitettavasti materiaalistaan Suomi ei niihin etuja ole saamassa näillä näkymin jatkossakaan.
”Uskomattomat selitykset vaihtoehtojen puutteesta tai jostain käsittämättömästä riskistä valmentajanvaihdon yhteydessä menevät tästä lähtien suoraan roskakoriin.”
On todella vaikea sanoa, kuka olisi maajoukkueelle tässä tilanteessa paras valmentaja. Se tehtävä on Palloliiton johdolle, ja se on sama tehtävä, missä kyseinen orkesteri jo kerran epäonnistui. Uskomattomat selitykset vaihtoehtojen puutteesta tai jostain käsittämättömästä riskistä valmentajanvaihdon yhteydessä menevät tästä lähtien suoraan roskakoriin.
Suomi, Eurooppa ja maailma on valmentajia täynnä: jalkapallo kun sattuu olemaan planeetan pelatuin peli. Jo kertaalleen mainittu Brighton voisi tässäkin näyttää jonkinlaista suuntaa, seuran onnistuessa mainiosti jälleen edellisessä omassa rekryssään.
31-vuotias saksalainen, Fabian Hürzeler ei varmasti ole ainoa lajissaan, heidät tarvitsee ainoastaan löytää.
Jonkinlaisella rohkealla uteliaisuudella, ennakkoluulottomuudella ja ehkä katseen nostamisella ylös Töölöstä voisi Pikkuhuuhkajia hienosti jalostaneesta Mika Lehkosuosta Huuhkajat saada itselleen uuden parven vanhimman. Sellaisen, joka nostaa Suomen tästä jalkapalloanemiasta myös miesten tasolla.
Ei todennäköisesti säännölliseksi kisakävijäksi, mutta ainakin saalis muuttuisi jälleen saalistajaksi.
