Professori Markku Jokisipilä sai kaksivuotiaana kodin Pirkon ja Rainerin luota Paattisilta. Heistä tuli hänen äitinsä ja isänsä.

Nyt hän on tatuoinut olkavarteensa kunnan vanhan vaakunan.

Lähdimme Paattisille katsomaan, mitä kaikkea koti siellä merkitsi.

Kun lehtikuusi istutettiin, se oli miehen mittainen. Nyt puu kurottaa niin korkealle yksikerroksisten omakotitalojen kattojen ylle, että niska on väännettävä kenoon, jos haluaa nähdä latvan ja sitä koputtelevan tikan.

Isä Rainer arvatenkin katsoi puun paikan ja kaivoi kuopan. Markku Jokisipilä oli auttamassa, niin kuin lapset ovat, ”heiluttamassa lapiota ja työntämässä kottikärryä”. Näin hän muistelee lapsuudenkotinsa edessä Paattisilla, Turun pohjoiskärjessä, parikymmentä kilometriä kaupungin keskustasta.

On yhtä aikaa tuttua ja vierasta. Tuttua on sinapinkeltainen talo, lehtikuusi ja muut istutukset. Mutta vaikka puu on kasvanut, muuten kaikki tuntuu jotenkin kutistuneen ja välimatkat lyhentyneen siitä, mitä ne poikana olivat. Silloin talon vieressä aukesi pelto ja takana puoli kilometriä metsikköä, jossa risteili eri suuntiin vieviä polkuja. Nyt tilalla on pientaloja.

Markku Jokisipilä on Turun yliopiston poliittisen historian professori ja eduskuntatutkimuskeskuksen johtaja. Olemme tulleet Paattisille, josta hän sai pysyvän kodin ja perheen kaksi­vuotiaana.

– Äitini Pirkko oli äärimmäisen sosiaalinen ihminen. Hän olisi jo ajat sitten tullut kysymään, mitä oikein touhuatte, Jokisipilä sanoo, kun olemme aikamme ihmetelleet lehtikuusen edessä.

Ihmisiä ei kuitenkaan näy, ei vanhan kotitalon pihalla eikä kadullakaan. Ehkä talon nykyiset asukkaat ovat töissä tai asioillaan. Kuuluu vain lumen narina jalkojemme alla.

Jokisipilällä ei ole enää tukikohtaa Paattisilla. Molemmat vanhemmat ovat kuolleet ja talo myyty. Oma koti on ollut Turussa, kilometrin säteellä Aurajoesta, yli 30 vuotta.

Silti juuret Paattisilla ovat niin vahvat ja syvälle kaivautuneet, että hiljattain Jokisipilä tatuoi olkavarteensa Paattisten vaakunan. Sen on suunnitellut Ahti Hammar: musta varis veneen keulassa, siivet levällään, ilme sellainen, että ei kannata alkaa ryppyillä.

Jokisipilä on luvannut kertoa, miksi Paattinen on hänelle niin tärkeä. Sitä varten on palattava reilun 50 vuoden taakse – ja tehtävä kierros täällä lapsuudenmaisemissa.