Apu

Markku Aro: Olen parantumaton romantikko

2


Markku Aro: Olen parantumaton romantikko

Neljäs kerta toden sanoo, uskoo Markku Aro neljännessä avioliitossaan. Hän on yhä romantikko - ja kova ihastumaan. Keikkoja laulaja tekee yhä 15 kuussa.
Teksti Johanna Liukkonen
Kuvat Petri Mulari

Markku Arolle auto on tärkeä työväline.

68 409 kilometriä. Trippimittarin lukema välähtää kojelautaan. Reilu vuosi sitten mittari näytti nollaa.  – Alle sadantuhannen kilsan pitää kuitenkin jäädä, että saa vielä asiallisen vaihtorahan, hän toteaa, kiertää rannettaan ja sähkönsinisen BMW:n moottori jyrähtää käyntiin. Tällaista on iskelmätähti Markku Aron elämä. Tanssilavojen rakastetuimpiin kuuluva kiintotähti viettää suurimman osan työtunneistaan muutaman neliön kokoisessa nahkaverhoillussa yksiössään.

Normaalina työpäivänä Aro hyppää auton rattiin omakotitalonsa pihalla Nokialla ja huristaa illan konserttipaikalle hyvissä ajoin ennen keikan alkua. Monesti bändi kipuaa lavalle vasta puolenyön jälkeen. Se tarkoittaa, että 67-vuotias Aro pääsee lähtemään monen tunnin kotimatkalle aamun jo sarastaessa. Keikkoja kertyy hänen arvionsa mukaan noin 15 kappaletta kuussa. Hän istuu tuona aikana ohjaajan paikalla keskimäärin 75 tuntia – konttorityöläisen kahden viikon työtuntien verran. – En viitsi niitä hirveästi laskea. Tulee vaan paha mieli. On niin helvetisti töitä, Aro huokaa sovittaessaan parkkilipuketta puomilaitteeseen. Miten sitä jaksaa? – En tiedä. Olen vanhan liiton miehiä. Kyllä töitä pitää tehdä ja elanto pitää ansaita. Jotenkin sitä olen vaan pysynyt aina tolpillani. Tai ainakin melkein aina.

Reilu kymmenen vuotta sitten Aro alkoi ihmetellä pistelyä oikeassa lonkassaan. Muutaman kuukauden päästä jalkaa jomotti jo niin, ettei hän saanut enää öisin unta. Liikkumisesta tuli lähes mahdotonta. Ongelma ratkaistiin pinnoiteleikkauksella, jossa Aron lonkkaan asennettiin rautatitaanikuppi. Sitä ennen hän ehti viilettää puolentoista vuoden ajan pitkin Suomea pelkkien kipulääkkeiden voimalla. Kaasujalkaa kivisti silti vietävästi, Aro myöntää. – Tästä ajamisesta se lonkka oli kulunutkin. Ehkä myös geeneillä oli osuutta asiaan. Äidiltä on leikattu molemmat lonkat.

Loppuvuodesta 2012 iskivät sydänoireet. Rinnan alla muljahteli ja kylmä hiki nousi otsalle pienestäkin ponnistelusta, mutta Aro ei jättänyt keikkailua. Lopulta olo äityi niin huonoksi, että hänen oli hakeuduttava Tampereen Sydänsairaalaan. Tutkimuksia tehtiin viiden päivän ajan – mitään ei kuitenkaan löydetty. Aro itse epäilee kärsineensä burnoutista. Olitko masentunut? – En. En oikein masennu, vaikka jalka lähtisi irti. Entä pelästyttikö tapaus? Ei ihmeemmin, hän hymähtää. Keikkarytmi pysyi yhtä kovana kuin aikaisemminkin. Työnarkomaaniksi hän ei tunnustaudu, vaikka tuntee jo muutaman viikon lomailun jälkeen olonsa lähes sietämättömäksi: keikoille olisi päästävä takaisin. Luuletko, että osaat lopettaa koskaan? – Siinä on aika hyvä kysymys. Toivottavasti osaisin sillä tavalla, että olisin vielä hyvässä kunnossa ja saisin nauttia vapaa-ajastakin. Golfista ja muusta.

Markku Aron ura käynnistyi tasan 50 vuotta sitten. Tuolloin, keväällä 1967 18-vuotias Markku Puputti saapui Helsinkiin levy-yhtiö Finnlevyn koe-esiintymiseen. Hänet ohjattiin kuuluisan tuotantopäällikkö Toivo Kärjen sotkuiseen toimistoon. – Jah! Kehittyvä mies. Tehdään sopimus, ilmoitti Kärki tarpeeksi kuultuaan. Muutama ehto hänellä kuitenkin oli. Ensinnäkin Puputin oli muutettava Helsinkiin ja otettava laulutunteja. Lisäksi hänen oli vaihdettava nimensä. Valinnan suoritti lopulta sanoittaja Tuula Valkama muutaman minuutin puhelinluetteloa selattuaan. Näin Puputti vaihtui Aroksi.

Ensimmäinen single Käyn uudelleen eiliseen ilmestyi syksyllä 1968. Juha Vainion sanoittama kappale oli valtava menestys ja nousi saman tien listojen kärkeen. Tästähän homma lähtee vasta käyntiin, Aro aavisteli. Oikeassa hän oli. Tuikkivasilmäinen nuorimies hurmasi katsojat reippaalla olemuksellaan ja valkoisella hammasrivillään. Varsinkin tytöt olivat lääpällään. – Kirkuivat ja vetivät lahkeesta. Välillä eivät pysyneet vaatteetkaan päällä, Aro sanoo ja naurahtaa. Lensikö pikkuhousuja lavalle? – En ainakaan muista. Toisaalta ei niitä olisi voinut riisuakaan, kun konserteissa oli niin kova tungos. Tuli lisää hittejä: Hyvännäköinen, Jestas sentään ja Etsin kunnes löydän sun. Vuonna 1971 Aro esiintyi Euroviisujen kansainvälisessä finaalissa Dublinissa laululla Tie uuteen päivään ja sijoittui kahdeksanneksi. Aro oli huipulla. Hänestä oli tullut yksi maan suurimmista nuorisoidoleista. Oman aikansa Robin ja Isac Elliot. Seksisymboliksikin häntä nimitettiin. Se imarteli ujon nokialaispojan mieltä.

Samoihin aikoihin hän yritti elää normaalia nuoren perheenisän elämää. Aro oli avioitunut Finnlevyissä sihteerinä työskennelleen Annukka Järvisen kanssa ja liittoon syntyi kaksi poikaa. Mutta ei häntä silti paljon kotona näkynyt. Keikkatahti oli ”niin hirveä”, Aro muistelee. Harmittaako, näin jälkikäteen? – Kyllä se harmittaa. Mutta silloin oli pakko tehdä jokin valinta. Olin kuitenkin perheen ainut elättäjä. Asuntovelat ja muut oli hoidettava. Eivät pojat ole koskaan syyttäneet, ettei isä ollut koskaan kotona. Mutta kyllä minä sen vaistoan vieläkin. Että menemisestään saa maksaa. Hän sanoo, että tällaisia ajatuksia hänelle tulee edelleen välillä mieleen. Niitä hän sitten pyörittelee mielessään varsinkin autoa ajaessaan. Silloin on aikaa ajatella – sekä kivoja että vähemmän kivoja muistoja.

Vähemmän kivoihin muistoihin kuuluvat avioerot. Niitä Arolle on kertynyt peräti kolme kappaletta. Niistä hän syyttää suurelta osalta itseään.  Sanotaan, että tilaisuus tekee varkaan. Näin hänenkin kohdallaan kävi, Aro myöntää.  Kun asiat olivat kotona rempallaan, hairahduksia sattui helposti. Eikä hänen varsinaisesti seuraa tarvinnut etsiä. Keikoilla naiset hakeutuivat kuin itsestään salskean laulajatähden kylkeen. Hän sanoo, ettei tuolloin kyennyt olemaan uskollinen kumppaneilleen, vaikka tietysti olisi pitänyt. Olisivatko avioliittosi kestäneet ilman laulajanuraasi? – Olisivat. Aivan varmasti. Suututtaako? – No, peruutuspeiliin en viitsi katsoa. Ei se siitä murehtimalla miksikään muutu. Ymmärrän kyllä, minkälainen huithapeli olen ollut. Mutta tehty mikä tehty ja otetaan opiksi mitä voidaan. Aro myöntää, että jokaisen liiton päättäminen on ollut iso henkinen kynnys. Hänen silmäkulmansa kostuvat. – Kyllä kaikki ovat olleet erittäin raskaita. Eikä se ole tullut yhtään helpommaksi. Avioerossa menee aina jotain vähän rikki sieltä sisältä. Vaikka se lehti kääntyisi hyvin, niin aina on sellainen fiilis, että… Sitä voisi verrata siihen, kuin astioita särkyisi sisällä.

Eroistaan ja särkymisistä huolimatta hän sanoo olevansa yhä parantumaton romantikko. Uskoaan rakkauteen hän ei ole menettänyt synkimmälläkään hetkellä. – Ihmisen pitää elää ja tuntea täysillä. Vaikka välillä pitää painaa jarruakin. Se on mielestäni tämän elämän isoja tarkoituksia, hän pohtii. Samaan hengenvetoon hän myöntää emotionaalisuuden olleen hänen Akilleen kantapäänsä. Hän on ollut liikaa tunteen vietävissä. Toisaalta onnettomaan liittoonkaan jääminen ei ole hänestä oikea ratkaisu. – En ymmärrä sellaista. Siinä tuhlaa elinvuosiaan ja kaikkien muiden ihmisten tunteita. Se on paljon tuhoisampaa kuin eroaminen. Sellaista elämää en toivo kenellekään.

2000-luvun alussa, kolmannen avioeronsa jälkeen, hän kokeili hetken aikaa myös sinkkumiehen elämää. Sekin sopi hänelle ”ihan ok”. Sai tehdä mitä lystäsi. Jos totta puhutaan, epäterveelliseltä elämäntyyliltä se hänen puheidensa perusteella kuulostaa. – Jos eläisin yksin, ruokavalio olisi sitä sun tätä. Koko ajan pizzaa ja sellaista. Ja menisi varmaan punaviiniä aika paljon enemmän. Pullo kevyesti ja snapsia palaisi vielä siinä sivussa. Parisuhteessa on siis turvallisempaa? – Nimenomaan. En tiedä, olisinko hengissäkään. Ihan totta!

Nyt vasemmassa nimettömässä kimmeltää taas. Aro avioitui nykyisen puolisonsa kanssa viitisen vuotta sitten. Takana oli monen vuoden seurustelusuhde. ”Markku Aro nappasi 25 vuotta nuoremman”, revittelivät iltapäivälehdet. Mutta Aro ei välitä. Hän sanoo olevansa nykyisin onnellisempi kuin ehkä koskaan. Voisi kai sanoa, että hänen kohdallaan neljäs kerta toden sanoi. – Vaikka olin taas niin vannottanut itselleni, etten enää yhteenkään kelkkaan lähde, hän sanoo. Mutta hänhän on – kuten itse sanoo – parantumaton romantikko. Monet karvaat pettymyksetkään eivät ole tehneet hänestä kyynistä. Avioliitto merkitsee hänelle yhä paljon. – Se on samalla hieno asia ja vaikea asia. Silloin kun asiat ovat hyvin ja ihmiset sopivat toisilleen, toisesta saa aina voimaa. Itselleni se merkitsee päivittäistä rakkautta ja turvallisuutta. Sellaista yhteen pelaamista ”meidän” hyväksi. Kuinka herkästi ihastut nykyisin? Aro nauraa makeasti kysymykselle. – No, kerran päivässä voisi ihastua johonkin asiaan. Mutta jos kysyt naisista, niin kyllä minä aika herkästi ihastun. Mutta jätän sen ihastumisen nykyään oman onnensa nojaan. Annan vain silmän levätä. ●

Teksti: Ville Hartikainen, kuvat Petri Mulari

Lue myös:

Mitä olen oppinut: Markku Aro

Julkaistu: 12.3.2017