Kirjan nimi on NO WAR, myös suomenkielisen käännöksen. Nämä sanat, ”ei sotaa”, Marina Ovsjannikova oli kirjoittanut pahvi­arkille, jonka hän kääri tötterölle hihaansa tullessaan työpaikalleen Ostankinon tv-keskukseen Moskovassa maaliskuisena aamuna viime vuonna. Siitä syntyi kansainvälinen haloo, ja kylttiä heilutellut Marina oli hetken ajan koko maailman polttopisteessä.

Kuka hän on? Miksi hän tämän teki? Mitä hänelle käy?

Ostankino oli jo neuvostoaikana propagandan näyteikkuna: useita henkilö­papereiden tarkastuspisteitä ennen pääsyä uutistoimitukseen, monta päällikkö­porrasta lukemassa läpi uutiset ennen niiden julkaisemista, erikseen vielä sensuuri­poliisin edustajat, jatkuvia ohjeistuksia toimittajille siitä, kuinka esimerkiksi ennen ja jälkeen presidentistä kertovia uutisia ei saa olla reportaaseja ikävistä tai negatiivisista asioista.

Kirsikkana kakussa televisioasemalla oli ikioma poliisi­asema.

Tämä oli ykköskanavan uutisten ulkomaantoimittaja Marina Ovsjannikovan työpaikka, tämä kaikkein pyhin oli myös hänen majesteettirikoksensa näyttämö. Iso maa, jollakin napsahtaa väistämättä, ennemmin tai myöhemmin.

Tosielämän sadussa ei ollut pikku­poikaa, joka osoittaa sormella, ettei keisarilla ole vaatteita. Oli valtias, jolle se sanottiin miljoonien edessä parhaaseen katseluaikaan Kremlin omimmalla kanavalla.

Tietokoneen ruudulla näkyy etäyhteyden päässä venäläisittäin huoliteltu, pulppuava 44-vuotias nainen, joka kertoo haastattelussa tarinaansa tuhannetta kertaa, mutta edelleen yhtä innokkaasti.

Marina Ovsjannikova ei itse koe olevansa erityinen sankari, vaikka hän onkin joutunut siihen rooliin totuttelemaan.

Hän pääsi tyttärensä kanssa pakenemaan Toimittajat ilman rajoja -järjestön avustuksella seitsemää eri etappia pitkin Moskovasta länteen viime lokakuussa. Pakomatka sisälsi kömpimistä muta­peltojen poikki raja-aidan piikkilankojen välistä.

Tytär käy nyt koulua heidän nykyisessä asuinpaikassaan Pariisin esikaupungissa ja on saanut myös ukrainalaisia kavereita.

Palaamme yli vuoden taakse ­hetkeen, jossa Ovsjannikova päätti käyttää sananvapauttaan tilanteessa, jossa sitä ei ole. Teksti NO WAR oli ­tarkoitettu länsimaille kertomaan, että venäläisissäkin, jopa tärkeillä ­paikoilla, on sodan vastustajia. Mutta ehkä vielä olennaisempi oli kyltin venäjänkielinen teksti, jossa paljastettiin: täällä teille valehdellaan.

Ovsjannikovan kirja No War (Into) kertoo naisesta, joka osasi kyllä epäillä sitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä työkseen: raportoida Yhdysvaltain ja Euroopan virheistä, heikkouksista ja mädännäisyyksistä, tarttua jokaiseen kansain­välisestä uutisvirrasta esiin pilkahtavaan mahdollisuuteen saattaa länsi huonoon valoon. Tämä oli helppo tajuta niin kauan, kun lähimpien työtoverien kanssa saattoi nauraa vallalle sen selän takana.

Mutta kyltin näyttämisen jälkeen Marina ensin irtisanottiin ja pidätettiin, laskettiin vapaalle jalalle, sitten tuotiin oikeuteen ja tuomittiin sakkoihin. Ensin hän tajusi, että mies joka ilmestyi sinne minne hänkin, oli häntä seuraamassa. Kuten toinen ja kolmaskin, kadulla, autoissa, metrossa.

Vihakampanja sosiaalisessa mediassa, ystävät jotka käänsivät selkänsä hänelle, kaikki tuntui ensin vain yksittäistapauksilta. Hänen asianajajansa väänsi tilanteen rautalangasta: ”Kaikki on Kremlistä johdettu ja mihinkään ei voi luottaa.”

Kun Ovsjannikova ei kuitenkaan joutunut vankilaan, hän pani pystyyn yhden naisen protesteja sekä otti ­vastaan saksalaisen lehtitalon tarjouksen toimia heidän kirjeenvaihtajanaan. Tässä uudessa tehtävässä hän halusi mennä Ukrainaan ja kertoa venäläisille, mitä siellä todella ­tapahtuu.

Kirjassaan Ovsjannikova kertoo, kuinka ukrainalaiset suhtautuivat nuivasti häneen ja pitivät häntä vakoojana. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa uhanalaisena ja uskottavuutensa menettäneenä niin Ukrainassa kuin Venäjälläkin – ja että tämä oli jopa saattanut olla salaisen poliisin tavoitekin sen antaessa hänen touhuta edelleen vapaasti.

Ovsjannikova seuraa kotimaansa tilannetta nyt ulkopuolisena, vaikka yhä monin sitein.

– Monet ystäväni kokevat olevansa Putinin panttivankeja. Jos haluat elää ja tulla jotenkin toimeen, ainoa vaihtoehto on olla panematta vastaan. Pitäisi lähteä maanpakoon, se ei ole helppoa.

Moskovan ja Pietarin korkeasti koulutettua ja nuorempaa väkeä on lähtenytkin sadoin tuhansin Venäjältä itään, länteen ja etelään. Mutta propagandakoneisto ­tietää, että isolle osalle kansasta nykymenokin riittää.

– Tavalliset ihmiset Venäjällä eivät ole kiinnostuneita monipuolisista tiedonlähteistä. He käyttävät Yandexia hakukoneena ja kääntävät ykköskanavan uutiset päälle, koska se on vaivatonta.

Nuoremmat ovat kiinnostuneempia käyttämään salattuja verkkoyhteyksiä kuten VPN-yhteyttä, joka on melkeinpä välttämätöntä, jos haluaa saada riippumatonta tietoa. Lisäksi sosiaalinen media Telegram toimii vielä kontrollikoneiston ulottumattomissa. Vaikeinta on perheissä, joissa keskusteluyhteys lasten ja vanhempien, miehen ja vaimon, veljen ja sisaren välillä on katkennut. Kuilu valtaapitäviin uskovien ja siihen uskonsa menettäneiden välillä kasvaa joka päivä.

Eikä se ole suinkaan Ovsjannikovallekaan tuntematonta. Hän kuvaa jo kirjassaan, kuinka hänen ex-miehensä, toimittaja hänkin, omistautui propagandan teolle ja onnistui puhumaan myös heidän 17-vuotiaan poikansa Kirilin ympäri.

– Äitini ja poikani eivät puhu minulle, he syyttävät minua maanpetturuudesta. Mutta uskon, että kun Putinin valta on mennyttä, niin he ymmärtävät, että minä puhuin totta.

Ovsjannikova uskoo, että valta vaihtuu, jos ja kun Ukraina voittaa sodan. Aseapu ­Ukrainalle ja lisää talous­pakotteita Venäjälle, on hänen neuvonsa lännelle.

Jos on epäluottamus suuri kansalaisten kesken, on se Venäjällä koko yhteis­kunnan läpitunkeva ominaisuus – ja armeijan, jonka sotilaat eivät luota upseereihinsa ja upseerit eivät luota saamaansa tilannekuvaan. Sellaisen armeijan on ­vaikeata voittaa sotaa.

Epäluottamus koneiston sarana­kohdissa tihkuu läpi myös Ovsjannikovan kirjassa: eräänkin kerran kun häntä oltiin viemässä kuulusteluihin, poliisiauton päällikkö kuiskasi hänelle:

– Olkaa huoleti, Marina Vladimirovna! Me olemme teidän puolellanne!

Kun kysyn lopuksi, muistuttaako Venäjä 2023 enemmän Brežnevin aikaa, jolloin sentään kokoonnuttiin kotien keittiöihin päivittelemään tilannetta, vai Stalinin aikaa, jolloin lapset ilmiantoivat vanhempiaan ja joka rasahdusta pelättiin, Ovsjannikova ei hetkeäkään epäröi vastaustaan.

– Sodan alkamisen jälkeen tilanne on kiristynyt ja Putin on pannut ihmiset ­pelkäämään. Kuten Stalinin aikana, kuka tahansa voi antaa kenet tahansa ilmi.

Tunnetko olevasi nyt turvassa?

– Minulla on ollut turvamiehiä ympärilläni nyt vuoden ajan ja elämässäni on tarkat säännöt. Mutta ystäväni ovat varoittaneet, että kannattaa olla tarkkana teen juomisesta, Putinhan on myrkyttänyt jo monta vihollistaan.

En ole aivan varma, oliko tässä pilkettä silmässä mukana. Mutta rohkeuden puutteesta Ovsjannikovaa ei voi syyttää kukaan. Arki on kuitenkin peruuttamattomasti muuttunut.

– Taloani ja sen puutarhaa kaipaan, se oli silmäteräni. Olin nähnyt paljon vaivaa sen eteen. Ranskassa yritän löytää töitä. Byrokratia on hirmuista. Minulla ei vieläkään ole sairasvakuutusta tai passia, enkä saa edes pankkitiliä tai luottokorttia.

Ranska on maa, joka synnytti byrokratian, mutta Venäjän tsaarit jalostivat sen kukoistukseensa.

Demokratian kohtalo vaikuttaa juuri nyt kovin, kovin toisenlaiselta.