Maria Teikari vastaan Sture Fjäder – eli kamppailu vallasta etujärjestö Akavassa

Esitellään kulissit.

Akava on vuonna 1950 perustettu korkeakoulutettujen työmarkkinakeskusjärjestö. Siihen kuuluu opettajia, ekonomeja, insinöörejä, tutkijoita, johtajia. Yhdellä sanalla: asiantuntijoita.

Jäseniä on yli 600 000. Vähän yli puolet naisia, vähän alle puolet miehiä, neljä viidesosaa korkeakoulutettuja. Keskipalkka yli neljätuhatta euroa.

Se siitä. Sen enempää tässä näytelmässä ei ole kyse Akavasta.

Esitellään osapuolet.

Sture Fjäder, 62 vuotta. Hankolaissyntyinen ekonomi, nuoruudessaan RKP:läinen ja sittemmin kokoomuslainen.

Fjäder on johtanut Akavaa vuodesta 2011. Nelivuotiskauden, yksivuotiskauden ja jälleen nelivuotiskauden.

Tänä keväänä piti olla vaali, jossa uusi puheenjohtaja valittaisiin nelivuotiskaudeksi, mutta koronavirus siirsi liittokokouksen elokuulle.

Tyypillinen kuvailu Fjäderistä: itsevaltias. Puhuu mitä sattuu. Pitää koko keskusjärjestöä otteessaan. Mahtiliiton, opettajien OAJ:n, puheenjohtaja Olli Luukkainen auttaa. Kahdestaan he ovat liian suuria kaadettaviksi.

Kenties siksi tähänkään puheenjohtajavaaliin ei meinannut tulla vastaehdokkaita. Fjäderin valtakauden aikana hänet on haastanut vain diplomi-insinöörejä, arkkitehtejä ja muita, öh, tekniikan akateemisia edustavan Tekniikan akateemisten sittemmin eläköitynyt toiminnanjohtaja, taloustieteilijä Heikki Kauppi.

Kunnes huhtikuun lopussa tuli tiedote. Yhteiskunta-alan korkeakoulutetuilla ja Tieteentekijöillä oli oma ehdokas.

Maria Teikari, 33 vuotta. Porilaissyntyinen hallintotieteiden maisteri. Skarpin maineessa. Hyvin verkottunut uuden työelämän asiantuntija, työelämäkeskustelun edelläkävijä, visionäärinen johtaja, tiedote kertoi. Sitä ei, että myös sosialidemokraatti, mikä sekin olisi poikkeus. Akavan puheenjohtajuus on ollut pitkään kokoomuslainen tai korkeintaan sitoutumattomalle annettu tehtävä.

Teikari toimii Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen eli Ykan palvelujohtajana. Sillä on 12 000 jäsentä, alle kymmenesosa OAJ:n jäsenmäärästä. Tieteentekijät on noin puolet Ykaa pienempi.

Mutta ainakaan Fjäderiä ei valittaisi ilman vaalia.

”Käyks sulle, että mäkin nauhotan tän”, Maria Teikari sanoo.

”Ei sillä, etten luottaisi suhun, mutta mielenkiinnosta. Tällaisista tilanteista harvemmin muistaa mitään jälkikäteen.”

Teikari puhuu poria, muttei liikaa. Artikulaatio on neliömäistä, mutta konsonantit ovat kuten pitääkin, sanat usein kokonaisia ja muutkin painotukset normaaleja. Tai tiät kai, mitä tässä tarkoitetaan.

Teikari on levittänyt mustan trenssinsä Lastenlehdon puiston nurmelle Helsingin Kampissa, istuutunut sen päälle ja juo light-kolaa, koska jos helatorstaina kahvin löytäminen Helsingin keskustasta on hankalahkoa, niin teetä vasta onkin mahdoton löytää.

Teikarista tuli omien sanojensa mukaan puheenjohtajaehdokas siten, että joulun alla Akavassa pyöri ”huhu, ei tieto”, että Fjäderin jatko olisi ollut jo enemmän tai vähemmän sovittu. Oli ”usual suspecteja”, jotka huhun vuoksi yksi toisensa jälkeen totesivat, etteivät lähde kisaan.

Hänen oma liittonsa eli Yka oli jo aiemmin kysynyt, entä sinä. Nyt asiasta tuli jälleen akuutti.

Maaliskuussa Ykan hallituksen kokouksessa Teikari ilmoitti lähtevänsä ehdolle.

”Mun nimeä oli pyöritelty. Sanoin, että okei, mä olen käytettävissä tähän.”

One for the team?

Teikari pitää pienen tauon ja vastaa.

”Kyllähän, kun tästä asiasta on keskusteltu, monet ovat ihmetelleet, että ootpa rohkea. Mä oon sanonut, että ehkä se on tää mun porilainen jääräpäisyys, joka täällä taustalla vaikuttaa”, hän sanoo.

Oleellisinta on se, että nyt ainakin saadaan vaali ja päästään käymään keskustelu, jota Teikarista ei kymmeneen vuoteen ole käyty. Keskustelu siitä, millaisia asioita Akavan puheenjohtajan tulisi edustaa ja vielä enemmän siitä, edustaako Sture Fjäder niitä. Päätöstä vaikeutti, että nyt kulttuuri on ollut Teikarista sellainen, että kaikki eivät katso haastamista hyvällä, mutta sellaista johtaminen joskus on.

Porilainen, jääräpäinen, työläistaustainen, Teikari toistaa usein. Hänelle ei ole ongelma vaihtaa haastattelun aikana retkotusasentoon. Olemus on reteä, voisi sanoa. Huumorintajuinen, mutta tavalla, jolla usein peitetään huumorintajuttomuutta. Poliitikoista samankaltainen voisi olla vasemmiston ex-ministeri Merja Kyllönen.

Reteäksi markkinoitiin myös Teikarin osaksi kirjoittamaa Työelämän kapinalliset -työelämäopasta, joka on saanut esipuheensa mukaan inspiraationsa ”vitutuksesta”, joka taas johtui paljolti siitä, miten naisia kohdellaan työelämässä. Kirjassa todetaan lukuisin tavoin, että tietotyö on erilaista kuin tehdastyö. Se on niin kapinallinen, että siinä mainitaan ”perse”.

Työelämän kapinalliset oli Otavan julkaisema Ompeluseuran sivutuotos. Ompeluseura taas on Teikarin ja Milla Halmeen vuonna 2014 perustama Facebook-ryhmä, jossa naiset saattavat jakaa työelämäkokemuksiaan ja purkaa sitä vitutustaan. Ryhmä on kasvanut kymmenientuhansien ihmisten kokoiseksi ja saanut lukuisia alaryhmiä.

Lean in, Facebookin operatiivinen johtaja Sheryl Sandberg saarnasi noihin aikoihin, ja jakkupukunaiset ympäri maailman seurasivat. Patriarkaatti murenee, kunhan pelataan sen kovilla säännöillä. Tila kannattaa ottaa, eteenpäin mennä, bullshittiä ei kuunnella. Mutta jos nojaa liikaa, pääseekö enää ylös?

Akavassa Teikari haluaisi lisätä avoimuutta ja yhdenvertaisuutta, terävöittää hallituksen asemaa.

”Oon aina ollut luonteeltani sellainen, että kun löydän epäkohdan, tartun siihen”, hän sanoo.

”Akavan sivuilla lukee, että hallitus ohjaa käytännön työtä. Mutta eihän hallituksen pitäisi tehdä sitä, vaan toimiston pitäisi ohjata ja vastata hallitukselle. Hallituksen tehtävä on olla strateginen suunnannäyttäjä.”

Nyt hallitusta ja toimistoa johtaa tietenkin Sture Fjäder.

Ja sitten on tämä ”uusi työelämä”, buzzword, josta Teikari puhuu mielellään ja paljon.

”Tunnen sen haasteita, ja mulla on johtamisen metodologia hyvin hallussa”, hän sanoo.

”Johtamisessa on ollut ajatus, että johtoon valitaan paras asiantuntija. On kokelas–kisälli–mestari-polku, josta paras asiantuntija valitaan johtajaksi. Se kun on ollut aika homogeeninen näkemys ja kuva siitä, kuka voi johtaa.”

Teikarin uudessa työelämässä johtajuus voisi olla vaikka palveluammatti, joka ”mahdollistaa” työntekijöille asioita. Uudessa työelämässä myös työelämäkokemukset eriytyvät. Digitaalisuutta ei osata hyödyntää luontevasti. Työn uudet muodot, itsensätyöllistäminen, sivutoiminen yrittäminen ja muu, ovat hitaassa mutta varmassa kasvussa. Nuoret naiset työskentelevät muita useammin määräaikaisissa työsuhteissa. Liittojen ja työpaikkojen välinen ”rajapinta” ei ole kunnossa.

”Haluan korostaa, että uusi työelämä ei oo orwellilainen tapa sanoa, että kaikkia sattuu ja kaikkien pitää luopua jostakin. Mun retoriikassa se vastaa sitä, että voidaksemme vastata kompleksisemman maailman ja toimintaympäristön haasteisiin meidän metodien tulee vastata niitä.”

Kompleksinen. Toimintaympäristö. Haasteet. Johtajan puhetta.

Maria Teikarilla on johtajan identiteetti. Tai siis: hänelle on tärkeä korostaa, ettei hän ole poliitikko. Akavan puheenjohtajuudessa hänelle on kyse johtajuudesta, ”ainakaan puoluepoliittinen” paikka se ei ole.

”Mun polku ei missään nimessä oo poliitikon polku, def no, mä oon ammattijohtaja”, Teikari keskeyttää.

”Mun rooli on olla työrukkanen, jos en kulisseissa niin omieni keskellä. Mä en oo ikinä tähdännyt politiikkaan.”

Reitti on silti kovin tutun kuuloinen ja piirit pienet.

Lukiossa Teikari oli opiskelijakunnan hallituksen puheenjohtaja mutta ei tiennyt, mihin jatkaisi opiskelemaan. Tampereen yliopistoon hallintotieteisiin, opinto-ohjaaja sanoi, siellä ainakin keksii sitten, mitä haluaa.

Yliopistossa hän liittyi demareihin (”Mä oon sosialidemokraatti”, hän sanoo teatraalisen painokkaasti), pääsi varaedaattoriksi ylioppilaskunnan edustajistoon. Töissä hän on ollut Tampereen kaupungilla, Suomen ylioppilaskuntien liitossa, Keskolla ja sittemmin ammattiliitto Pardiassa ja nyt Ykassa. Myös hänen aviopuolisonsa on demareiden kulissivaikuttaja.

Vain partio puuttuu, mutta Teikari onkin duunariperheestä.

”Ei se niin kummallista oo. Ihmiset, jotka on kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista, hakeutuu sen tyyppisiin yhteenliittymiin”, Teikari sanoo. ”Sä meet tiettyä polkua, saat onnistumisen kokemuksia. Se vahvistaa sitä identiteettiä.”

Tietty polku ei oikein katso enää puoluetta. Samalla tavalla kuin miehet tutkitusti rekrytoivat miehiä ja reserviupseerikoulun käyneet pitävät reserviupseerikoulua suuressa arvossa, nuorena ”yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta” kiinnostuneet kasaavat itselleen suunnilleen samanlaisia cv:itä.

Opiskelijapoliitikkokoulun käynyt arvostaa tietenkin toista samanlaista. Järjestönuori ei varmasti ajattele, että järjestöhommista innostuakseen olisi oltava sukupolvensa johtava tylsimys.

Toisista tulee ministerien avustajia, säkenöivimmät pääsevät politiikkaan omillaan. Kolmannet menevät järjestöihin, kuten Teikari.

Usein he tuoksahtavat LinkedIniltä ja puhuvat kohteliaasti kuin viestintäkonsultit, koska nykyään niin tekevät sekä poliitikot että johtajat. Ehkä sitä kutsutaan ammattimaistumiseksi. Vanha rakenne murtuu, mutta tilalle syntyy uusi.

”Varsinkin Suomessa, jossa polkuja ei oo kauhean paljoa, ei voi ollakaan kauhean montaa erilaista tarinaa”, Teikari sanoo.

”Mutta tässäpä muutama pointti: kaivataanko ylipäänsä lisää diversiteettiä vallan positioihin ja yhteiskunnallisiin aktiviteetteihin? Kyllä. Oispa paljon erilaisia taustoja.”

Teikari tuntuu haluavan irtisanoutua koko kuviosta. Ei mitään järjestötyrkkyilyä saati broilerismia. Hän ei ole kiinnostunut ”verkostoitumisesta”, vaikka kirjansa siihen opettaa ja verkostoituja hän on jo ehdokkuustiedotteenkin mukaan.

Systemaattisia uramuuveja hän ei arvioi tehneensä mutta on tietenkin kiinnostunut ”osaamisensa kehittämisestä”. Elements of AI -tekoälykurssista on merkintä LinkedInissä. Ompeluseurakin oli alkujaan vastine toisiaan nostaville miesverkostoille.

Akavan puheenjohtajavaalissa on kyse linjoista, substanssista ja kaikesta vakavasta. Henkilöt eivät riitele, vaan asiat, Teikari muistuttaa.

”Kuten Studio Julmahuvi meille opettaa.”

Mutta silloin strategikko usuttaa asiat henkilöitä vastaan. Siksi Teikarin ei tarvitse mainita Fjäderiä tai tämän sammakoita tai muuta kalabaliikkia. Riittää, kun kampanjoi rivien välissä ja nostaa esiin ne asiat, joita Fjäder ei ainakaan ole.

”Muistuta, että palaan tähän”, Teikari sanoo usein.

Vaikkapa siihen pitäisi palata, kuinka itseohjautuvuutta ei opeteta kuin korkeintaan piiloagendana korkeakouluissa.

”Ei mitään selfhelpiä vaan työelämätaitoja”, Teikari huudahtaa.

Haastattelu kestää kaksi tuntia, mutta Teikari ei mainitse oma-aloitteisesti sanallakaan paikallista sopimista, ei työaikalakia. Ei stereotyyppisimpiä ay-asioita.

Sen sijaan hän on huolissaan siitä, pidetäänkö ammattiyhdistysliikettä elitistisenä ja kalliina – ainakin nuorten jäsenten määrä on laskenut.

Yli puolet jäsenistöstä on naisia, miesten keskipalkka selvästi suurempi, mutta palkkatasa-arvoa ei silti pidetä yhtään tarpeeksi esillä.

”Sen pitäisi olla itsestäänselvää.”

Ammattiyhdistysliike on laajemmin epäonnistunut puhumaan yhdenvertaisuudesta. Eikä Suomessa osata johtaa, vaikka johtaminen on aika yksinkertaista: kehua ihmisiä ja kuulla heidän huoliaan. Eikä Akavan johto ole muun järjestön näköinen.

Keväällä Teikarin tukijoukot kasvoivat hyvin naisvaltaisella ­sosiaalialan korkeakoulutettujen järjestöllä Talentialla. Se ilmaisi jo kaksi vuotta sitten epäluottamuksensa Fjäderiä kohtaan: Fjäderin politiikka ei tue naisvaltaista ja pienipalkkaista alaa, perustelu kuului. Muiden liittojen kantoja odotellaan. Osa on pyytänyt Teikarin ja Fjäderin keskustelemaan, osa tuntee Teikarin arvion mukaan Fjäderin ja hänen mielipiteensä niin hyvin, että Teikari voi tulla esitelmöimään itsekseen.

Teikari on kirjaimellisesti vastaehdokas, ja zeitgeistin voisi ajatella olevan Teikarin puolella. Fjäder on juuri sellainen jyrä, jonka ikää, sukupuolta ja statusta on helppo osoitella sormella – ainakin nuorten ja akateemisten keskuudessa.

Kun Suomen hallitus sai talvella naisviisikon johtoonsa, riemulla ei ollut rajoja. Kansainvälisten lehtien kiinnostus oli valtavaa. Ministereiden etunimistä painettiin T-paitoja. Tältäkin valta voi näyttää.

Myös Akavan puheenjohtajavaali näyttää ikä- ja sukupuolikysymykseltä, kävelee kuin ikä- ja sukupuolikysymys, kaakattaa kuin ikä- ja sukupuolikysymys, mutta Maria Teikari sanoo, että hän ei halua identifioitua demarina, naisena tai nuorena. Hän on ”ammattijohtaja”.

”Ylipäänsä työelämässä on hirveän harvoin positioita, joissa iällä tai sukupuolella on merkitystä. Jos on, niin sitä kutsutaan yleensä syrjinnäksi”, hän sanoo.

Mutta samaan aikaan pitäisi puhua representaatioista, sillä Teikarista ihmiset eivät ymmärrä mahdollisuuksiaan, elleivät he näe samanlaisia ihmisiä ”vallan positioissa” tai kuule samastuttavista uratarinoista.

”Ajatella, että me käydään Akavassa keskustelua siitä, ettei oo koskaan ollut naispuheenjohtajaa. Mun valinta olisi suuri yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoteko, mutta mä olen myös tosi etuoikeutettu suomalaisessa yhteiskunnassa. Mä oon kuitenkin valkoihoinen ja toimintakykyinen etc.”

Entä onko hän sitten sukupolvensa edustaja?

”Miten määritellään sukupolvi?” Teikari aloittaa.

Seuraavana päivänä Sture Fjäderin vaaleansininen kauluspaita mätsää Akava-talon neuvotteluhuoneen verhoihin ja sohvatyynyihin, kun Fjäder sanoo suoraan, että hän ei kyllä ole sukupolvensa edustaja.

”Mä en oo mikään ylläpitäjä, mä oon rakentaja, mä haluan uudistaa, tehdä toisin, kyseenalaistaa. Työnimellä radikaali. Niin mä oon ollut nää kymmenen vuotta”, Fjäder kertoo burgundinpunaisissa housuissaan.

Fjäderillä on maine puheliaana pomona, hölösuunakin. Ja nytkin suu käy, käy, käy, eksyy sivupoluille, ja käy vielä vähän, kunnes: ”sori mä puhun paljon.”

Niin on käynyt aiemminkin.

Viime vuosikymmenen puolivälissä Facebookissa toimi Akavakapina-niminen ryhmä, jonka kuvauksessa Fjäderiä syytettiin sukupolvisodan lietsomisesta hänen puolustettuaan julkisesti Ruotsin irtisanomismallia, jossa viimeksi tullut saa lähteä ensiksi.

Kesällä 2017 Fjäder twiittasi, että Sipilän hallituksen sote-uudistus on vietävä maaliin ja valinnanvapaus toteutettava kokoomuksen halujen mukaisesti. Omat suuttuivat taas. Fjäder kuittasi reaktion 50–60 vasemmistoliiton puolueaktiivin hyökkäykseksi.

Sittemmin hän oli Ylen haastattelussa valmis maksamaan kouluttamattomille maahanmuuttajille matalampaa palkkaa – olihan talousnobelisti Bengt Holmström juuri peräänkuuluttanut Suomeen joustavampia työmarkkinoita. Se oli Talentialle viimeinen pisara, ja jopa OAJ ärähti. Lopulta Fjäder pyysi anteeksi.

Erityisesti niillä nuorehkoilla akavalaisilla, joilla on perinnetietoisuutta lähteä ay-liikkeeseen (Teikaria tukevilla järjestöillä siis), Fjäderissä on ollut paljon sulateltavaa, koska hänen ajatellaan olevan valmis sopeutumaan työntekijän kannalta joustavampaan eli huonompaan työelämään. Pääoman puolella, kuten 70-lukulaisittain sanottaisiin.

Akavastakin hän puhuu toimitusjohtajamaisesti. On omistaja, tuote, asiakkaita ja markkinatalouden lait.

”Sori, että puhun bisneksestä, mutta tässä on melko samat lainalaisuudet kuin muualla. On asiakkaita, jotka on järjestöt. Niin jos hinta, tuote, sisältö ja mielikuvat ei oo kunnossa, niin asiakas ei enää osta.”

Mutta nyt tuote on ollut kunnossa, jäsenmäärässä se näkyy, kuulemma. Fjäderin aikana jäsenmäärä on kasvanut kymmenisen prosenttia, erityisesti kiitos STTK:sta Akavaan siirtyneiden järjestöjen, mutta viime vuodet se on pysynyt suunnilleen ennallaan.

Fjäder sanoo, että hänellä on ollut puheenjohtaja-aikanaan kaksi tavoitetta: yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja medianäkyvyys. Vaikeasti mitattavia määreitä, mutta vaikuttavuudessa on ”onnistuttu” ja medianäkyvyyskin on ollut ”ihan eri luokkaa”.

Onko kaikki julkisuus siis hyvää julkisuutta?

”Mun puheethan on olleet Akavan hallituksen puheita. Se johtuu varmaan mun profiilista, joka on korkea. Mutta jos sä haluat sun viestin läpi, sun täytyy puhua se suoraan”, Fjäder sanoo. (Akavan hallituksessa istuu hieman yli kolmannes jäsenliitoista.)

”Jos mä sanon näin, että jos sadasta esiintymisestä yksi nousee sisäiseen keskusteluun, kaikki unohtaa ne muut 99.”

Fjäder sanoo haluavansa vielä yhden kauden, koska hän ei ole vielä ehtinyt toteuttaa kaikkea haluamaansa. Haastajan tuleminen on hänelle ”ihan okei”. Pitkään ehti näyttää siltä, ettei ketään tulisi, koronavirus siirsi liittokokouksen loppukesään, ja vasta sitten Teikari ilmoittautui.

Periaatteessa liitot voisivat esittää kilpailuun lisääkin ehdokkaita aivan loppuun asti. Mutta se ei olisi Fjäderistä avoimuuden kannalta hyvä.

Aloittaessaan puheenjohtajana Fjäder oli ollut tekemässä Akavan silloista strategiaa ja kertoo päätyneensä siihen, että tekemistä olisi noin kahdeksitoista vuodeksi.

Vielä pitäisi kehittää esimerkiksi Akava Worksiä, eli talon sisäistä ”thinktankia, joka hakee vielä toimintamuotoaan” ja josta ”kaikki Akava-yhteisössä tykkää”.

”Ja varsinkin työelämätonttiin laittaisin paukkuja seuraavat neljä vuotta. Jotta me näemme sen murroksen, joka on kauan sitten hiljaa hiljaa tullut”, Fjäder sanoo.

Siinä tontissa on työhyvinvoinnin kaltaisia ”pehmoasioita”, mutta Fjäderistä koko rakenne pitäisi jyllätä. Lainsäädäntö on se, mihin Akava voi ja mihin Akavan kannattaa vaikuttaa. Eikä se ole pysynyt työelämän perässä. Varsinkin tänä vuonna voimaan tullut työaikalain uudistus oli turhan vähäinen, laki on yhä ”vanhoillinen”. Nykysysteemi johtaa asiantuntijatyössä harmaisiin ylitöihin, koska deadlinejen on venyttävä yhdentoista tunnin päiviin, välillä on kevyempää.

”Ei voi olla yhtä mallia koko Suomen työelämälle. Se menee enemmän alakohtaiseksi ja yrityskohtaiseksi. Uskon, että kolmikantakin muuttuu, koska sinä hetkenä, jos ay-liike ei edusta viittäkymmentä prosenttia, voidaanko sanoa, että se edustaa kaikkia. Tähän pitäisi yrittää varautua”, Fjäder sanoo.

Helsingin Sanomien vuonna 2018 tekemän selvityksen mukaan alle 35-vuotiaista enää alle neljännes kuului liittoon. Kokonaisjärjestäytymisaste on laskenut vielä siitäkin.

”On paljon 90:n, 80:n, ja 70 prosentin aloja yhä, mutta pääasiassa se lasku on tullut SAK:sta. Se voi mennä niin, että saadaksesi jotakin uutta sun täytyy hylätä jotakin vanhaa. Ja siinä sitä ristivetoa on ay-liikkeessä ollut. Se ei oo välttämättä vastakkainasettelua, mutta puutetta rohkeudesta.”’

Fjäderin Akava ei ainakaan ole se, joka heittäytyy poikittain itkupotkuraivoamaan ja heiluttelemaan lakkokorttia, jos vaaditaan työllisyyttä lisääviä rakenneuudistuksia. Suomeksi: se ei ole niin perinteisen vasemmistolainen kuin SAK ja STTK ovat.

Paikallista sopimista Fjäder on puolustanut jo pidempään, kunhan sen oheen luodaan tiukka ja reilu kehikko. On myös niin, että juuri asiantuntija-aloilla paikallinen sopiminen on käytännössä jo enemmän sääntö kuin poikkeus.

”Mä uskon, että pitää antaa, että myös saa. Mä uskon, että yhteistyö työnantajan kanssa työpaikkakohtaisesti tulisi lähemmäs palkansaajaa, koska ihmiset on lähtökohtaisesti hyviä.”

70-lukulaisittain sanottuna: luokkapetturi.

Fjäder on ruotsinkielinen työläisperheen poika Hangosta, aksentti ei ole lainkaan Teikarin poria kummempi. 1980-luvun alussa hän valmistui sosionomiksi eli nykyiseksi valtiotieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopiston social- och kommunal högskolanista, toimi ylioppilaskunnan pääsihteerinä ja jatkoi oman aikansa nuorisopolitiikkahissillä Ekonomiliittoon ja Akavaan, joissa hän on toiminut 1990-luvulta. Ekonomiliitossa hän tosin ehti olla olematta itse ekonomi. Tutkinto valmistui vasta vuonna 2000, kun Fjäder oli päälle nelikymppinen. Yksi tilastotiedekurssi oli roikkunut pitkälle toista vuosikymmentä.

Mutta ei sillä ole oikein väliä. Nuori voi olla konservatiivi, vanha moderni. Sedittely ja tädittely ei ole kivaa. Ihmisen laittaminen kategorioihin on väärin. Iästä ja sukupuolesta ei ole vaalissakaan kyse, Fjäder sanoo. Akavan puheenjohtajan mandaatti on vahva, mutta keskusjärjestö ei ole yhden miehen tai naisen show.

”Sukupolvikysymys ei ole fyysistä ikää vaan sitä, mitä korvien välissä on”, Fjäder sanoo.

”Ymmärrän toki symboliarvot ja niin edelleen, mutta joihinkin tehtäviin vaaditaan myös kokemusta. Se on sisältö, linja ja politiikka, joka ratkaisee kaiken.”

Tasa-arvokin etenee koko ajan. Sen edistäminen on Fjäderin mukaan Akavassa ”itsestään selvää” ja ”normaalia”. Toimenpiteiden määrä ja laatu jää jäsenjärjestöjen arvioitavaksi.

”Ollaan saatu paljon aikaiseksi, jos katsotaan samasta työstä maksettavaa palkkaa.”

Mutta Fjäder kyllä heittäisi pallon mielellään nuoremmillekin.

Hän ylpeilee, kuinka Akavan opiskelijatoiminta on aktivoitunut. Kuinka hän mentoroi nuoria pro bono. Miten hän puheenjohtajana aloittaessaan tapasi järjestelmällisesti Ylioppilaskuntien liiton, Suomen ammattikorkeakouluopiskelijoiden ja Lukiolaisten liiton väkeä ja miten he ovat nousseet sittemmin politiikan keskeisille paikoille. Keitä he ovat, sitä Fjäder ei kerro, koska ”aina joku jää mainitsematta”.

Mutta eivät nämä nuoret poliitikot tai poliittiset nuorisojärjestöt kuulemma oikein visioi, joten se on Sture Fjäder, jonka tehtäväksi jää ilmoittautua ”radikaaliksi uudistajaksi” ja huolehtia vuodesta toiseen sukupolvisesta oikeudenmukaisuudesta, siitä että laskevan syntyvyyden ja demografisen katastrofin maassa lasku jaetaan tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.

Hän kertoo sparraavansa aiheesta kolmekymppisen poikansa kanssa aina silloin tällöin. ”Hän on hyvin koulutettu ja edustaa hyvin nykynuoria.”

Fjäder kaipaa yhteiskuntapoliittista keskustelua siitä, mitä Suomi on vuonna 2030. Millainen hyvinvointiyhteiskunta silloin on. Ja sivistysyhteiskunta. Ja miten se rahoitetaan ja mitkä ovat ne rakenteet, joiden räjäyttämistä se vaatii. Näistä asioista pitäisi puhua nyt, koska vuonna 2020 betonoidaan vuoden 2030 Suomea.

Fjäderistä politiikan nuoret eivät ole oikein kiinnostuneita tällaisista kohtalonkysymyksistä, mutta ei heitä voi siihen pakottaakaan. Nuoret haluavat ”hallinnoida, hallinnoida ja hallinnoida” sitä mitä ”Oy Suomi Ab” tällä hetkellä on. He alkavat muistuttaa koko ajan enemmän toisiaan, samoin kuin nuorisojärjestöt emopuolueitaan.

”Äläkä ajattele, että joku vanha setä tässä neuvoo. Mä oon setä, en mä oo huolissani sen takia, etten minä pärjää. Minä kyllä pärjään. Jos te jäätte yksin rahoittamaan tätä hyvinvointiyhteiskuntaa, teille se tulee niin raskaaksi, että te ette pärjää siinä maailmassa. Oikeasti, se on teidän maailma! Se on teidän tulevaisuus!” Fjäder sanoo.

”Mä muistan, kun mä olin itse nuori ja vähän politiikassa. Meillähän oli tulevaisuuskeskustelua, että me halutaan se näin. Nyt nuorista tulee sellaisia, mun mielestä, kopioita. Onks se oikein?”