Turun piispa Mari Leppänen: ”Suren sitä, että kirkko edelleen kompuroi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiassa”

Heräävän kesän kauneus, kas siinä asia, joka saa monissa liemissä keitetyn piispan lumoutumaan. Suomessa luomakunta voi puhjeta täyteen loistoon parissa päivässä, hän sanoo, ja jos ihminen ei kuule luonnon huutoa ja lintujen ääniä, ainutlaatuinen hetki voi sujahtaa ohi huomaamatta.

Turun piispalle Mari Leppäselle on niin joskus käynyt.

Tänä kesänä hän aikoo nauttia täysin siemauksin huumaavista tuoksuista ja kesän valosta.

Hän on tullut saunomaan tuttuun paikkaan, Littoistenjärven rannalla lämpiävään mummolansaunaan. Tämä sauna kuuluu turkulaisten suosimaan Järvelän saunojen ryppääseen.

Järven vastarannalla kohoavat Littoisten entisen verkatehtaan piiput.

Tästä on lyhyt matka Leppästen perheen kotitalolle. Ollaan Marin kotikonnuilla, hänelle kovin tuttujen luontopolkujen äärellä.

Ahkerana Järvelän-kävijänä Mari esittelee tottuneesti sauna-alueen ja uimapukuun pukeuduttuaan istahtaa kylpytakissaan mummolansaunan suojaiselle kuistille. Aamu säteilee rauhaa, vesi kimaltelee keltaisenaan männyn siitepölystä.

On niin paljon asioita, joista lumoutua: Mari lumoutuu ihmisistä, kohtaamisista, puolisostaan, lapsistaan, verkostoistaan, pyhän aistimisesta, vapaudestaan.

Tähän hetkeen sopii saunan sakramentti, jonka Mari omaksui lapsuudenkodissaan. Hetken päästä selviää, mitä pyhältä kuulostavan käsiteparin taakse kätkeytyy.

Turun arkkihiippakunnan piispaksi Mari nimitettiin vuonna 2023. Kirkon eturivistä näkee lukuisia vaikuttamisen paikkoja. Piispan virka on useimmille eläkevirka; 45-vuotiaalle Marille se tarkoittaisi parin vuosikymmenen pituista työsarkaa. Sen aikana ehtii jättää pysyvän jäljen.

Kiivastahtisesta työstään hän voisi kertoa kuormittumisen tarinaa, mutta sitä hän ei tee. Isä on neuvonut tytärtään nauttimaan tekemisestään. Sen Mari haluaa muistaa.

Juuri nyt hän nauttii saunan suomasta rentoudesta ja ympäröivän luonnon kauneudesta, kesästä.

Mari syntyi Helsingissä vuonna 1978 viidentenä lapsena Elina ja Juha Pentikäisen perheeseen, jossa oli jo kaksi isoveljeä ja kaksi isosiskoa. Marin jälkeen syntyi vielä kaksi pikkusiskoa.

Vilkkaassa perheessä hälistiin, ja Mari vetäytyi jo lapsena usein omiin oloihinsa. Omaan rauhaan vetäytymistä hän on tehnyt myös aikuisena, puolisona ja kolmen lapsen äitinä. Hän on viettänyt yksin aikaa luotsitalossa saaristossa ja hiljaisuuden retriiteissä.

– En ole koskaan tuntenut syyllisyyttä siitä, että tarvitsen omaa rauhaa. Se on mulle elämänehto ja näkyy positiivisesti arjessa.

Omaa rauhaa Mari ammentaa ikonimaalauksesta ja hiljaisuuden joogasta, luonnossa liikkumisesta ja mökkeilystä. Sunnuntaisin hän osallistuu oman kylän iltakirkkoon.

– Siellä mä vaan olen. Joskus kuuntelen tarkkaan, joskus en kuule mitään. Kirkko on suorittamisesta vapaa alue. Viikko alkaa eri tavalla, kun siihen lähtee pysähtymisestä käsin, Mari pohtii.

Lepoa ei voi varastoida. Siksi sitä pitää varjella.

Saunan kuistilla istuessaan Mari alkaa puhuu itselleen tärkeästä asiasta, levon merkityksestä. Hän on havainnut, että se kiinnostaa hänen lisäkseen hyvin monia muitakin.

– Olemmeko kadottaneet levon taidon, hän kysyy.

Mari ei ainakaan ole; levollisuus huokuu hänestä käsin kosketeltavana.

– Työelämä on kiihkeää, samoin viestintäympäristö. Ollaan saavutettavissa moneen suuntaan koko ajan. Se on äärimmäisen kuluttavaa mielelle ja sielulle.

Marin päivät täyttyvät tapaamisista, kokouksista ja median haastatteluista. Työpäiviä ohjaa tiivis kalenteri, jota hallinnoivat erityisavustaja ja sihteeri.

Miten sellaisessa hullunmyllyssä pystyy huolehtimaan levosta?

Oletko sairastunut joskus työuupumukseen, kuten niin moni nykyään on?

– No, en ole... Olen joskus sitä miettinyt. Ehkä mulla on aika sisäistynyt tarve olla yksin. Ehkä se tulee isosta lapsuudenperheestäni käsin?

Saunasta ja monesta muusta elämänsä kiinnekohdasta Mari Leppänen kertoo vastailmestyneessä elämäkerrassa, jonka on kirjoittanut kirjailija Johanna Venho. Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa (Tammi) on kirjailijan ja piispan yhteinen hengellinen matka Marin suvun, kotipaikkojen ja työn maailmaan.

Kirjan sivuilla vietetään kiireetöntä aikaa laulaen, kävellen ja saunoen.

Saunalla on Marin elämässä erityinen sijansa. Löylyjen lämmössä kielenkannat usein irtoavat ja paljastuu asioita, joita muualla ei kerrottaisi.

Saunan lämmössä Mari rentoutuu. Puolison kanssa hän vaihtaa kotisaunassa kuulumiset ja pulahtaa talvella avantoon.

Jo lapsuudenperheessään Mari saunoi usein perheen ja kulloistenkin kylävieraiden kanssa.

– Pestiin toisten selkiä ja vastottiin, oltiin hiljaa tai juteltiin. Saunassa puhuttiin usein sellaisista asioista, joista ei muualla puhuttu.

Saunassa sai pestä ulkoisia ja sisäisiä arpia, puhdistua henkisesti ja ruumiillisesti. Oli mahdollisuus nauttia saunan sakramentista, pyhästä toimituksesta, josta Mari oli kuullut jo lapsena professori-isältään. Isä oli tutkinut saunaa ja saunakulttuuria uskontotieteilijänä.

Aamupäivä etenee tutun kaavan mukaan: kuistilta siirrytään löylyhuoneeseen, lauteilta järveen ja vedestä kuistille. Ja pian sama uudestaan. Hämyisessä löylyhuoneessa hikikarpalot pisaroivat iholla.

Keskustelu polveilee Marin suvussa. Marin juuret ulottuvat syvälle, suku on laaja. Lapsuudenkodissa elinpiiriä laajensi herätysliike, joka määritti Marin kasvua lapsena ja nuorena.

Marin molemmat vanhemmat syntyivät vanhoillislestadiolaiseen perheeseen.

– Lestadiolaisuus tarjosi minulle sosiaalisesti rikkaan ja hengellisesti turvallisen kasvualustan, Mari sanoo.

Marin teinivuosina vanhemmat erosivat.

– Se oli dramaattista, sillä siinä kontekstissa, jossa me elettiin, ei erottu.

Elämäkerta kuvaa koskettavasti hetkeä, kun Mari itkee lapsuudenkodin olohuoneessa isän hakiessa kodista kirjojaan. Isän ja tyttären väleihin tuli särö. Kun isä myöhemmin pyysi anteeksi avioeron aikaista huonoa käytöstään, Mari päätti antaa hänelle anteeksi. Ei minulla ole kuin yksi isä, hän järkeili.

Avioerot ovat tavallisia, Mari toteaa nyt, mutta niihin liittyy usein kipua. Jos pystyy antamaan anteeksi, elämä alkaa rikastua.

– Anteeksianto on todella puhdistavaa ja elämänvoimaa lisäävää, jos asioita voi jättää taakseen. Se ei tarkoita, etteikö asioihin saisi palata ja niistä puhua.

Onko anteeksianto tuntunut joskus mahdottomalta?

– Olen miettinyt suhteessa herätysliikkeeseen, olenko osannut antaa anteeksi ja mitä se tarkoittaa, Mari sanoo ja viittaa lestadiolaisen liikkeen päätökseen sulkea hänet ulos yhteisöstään, kun Mari ilmoitti opiskelevansa papiksi.

Mari noudatti sisäistä kutsumustaan liikkeen vastustuksesta huolimatta. Hän valmistui papiksi vuonna 2011 ja kirjoitti nimensä historiankirjoihin ensimmäisenä lestadiolaisesta liikkeestä nousseena naispuolisena pappina.

Valinnalla oli hintansa: yksinäisyyden tunne ja ympärillä vallitseva hiljaisuus tuntuivat musertavilta.

– Myös Maijan tarina haastoi miettimään anteeksiantoa.

Maijan tarina ravisutti suomalaista yhteiskuntaa vuonna 2012. Marin ja tutkija Johanna Hurtigin toimittama kirja kertoi lapsen kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä lestadiolaisessa yhteisössä.

– Asioiden käsittely on olennainen osa anteeksiannon prosessia. Tulee nähdyksi omien kipujensa kanssa sellaisena kuin on. Siitä tervehtyminen voi alkaa. Varsinkin uskonnollisiin yhteisöihin liittyy hankaluus puhua vaikeista asioista. Ajatellaan, että ne ovat yhteisön sisäisiä. Myös nykyisessä työssäni keskeinen tehtäväni on puolustaa turvallista hengellisyyttä. Vaikeistakin asioista pitää pystyä puhumaan, Mari painottaa.

Hän tottui käymään keskustelua hengellisyydestä ja yhteisistä asioista jo lapsuudenajan sivistyskodissaan. Lähipiiri on sittemmin kantanut kortensa näkyvästi kekoon yhteiskunnan avainasemissa.

Esimerkiksi isoveli Mikael Pentikäinen on entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja ja nykyinen Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja. Toinen isoveli Antti Pentikäinen toimi aiemmin Kirkon Ulkomaanavussa toiminnanjohtajana. Nyt hän työskentelee washingtonilaisen George Masonin yliopiston sovintoprosesseja kehittävän yksikön johdossa.

Marin puoliso on Liedon kirkkoherra Risto Leppänen, joka toimi aikaisemmin arkkipiispa Kari Mäkisen teologisena erityisavustajana.

Mari on piispana löytänyt omat painopisteensä, joiden puolesta hän haluaa käyttää vaikutusvaltaansa. Piispana hän on nostanut työlistalleen muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman edistämisen.

– Tietämys ihmisen seksuaalisuudesta on lisääntynyt. Kristillisen uskon ytimessä on ajatus, että kirkko elää vuoropuhelussa muuttuvan maailman ja lisääntyvän tiedon kanssa. Suren sitä, että kirkko tässä asiassa edelleen kompuroi, hän toteaa.

Siitepöly levittää lonkeroitaan laiturin edessä. Mari ei niitä arkaile, uinti on hänellä verissä. Marin mieleen muistuu, miten hän lapsena oli verkkojen laskun jälkeen uinut veneen vieressä kotirantaan. Ja jos voimat hiipuivat, hän oli kivunnut vieressä uivan isän selkään.

Uinnin jälkeen vilvoitellaan hetki kuistilla, ennen kuin siirrytään jälleen saunan lauteille.

Puhe soljuu, ajatukset virtaavat avoimina ja seesteisinä.

Mari kertoo, että lopulta vasta irrottautuminen lestadiolaisesta herätysliikkeestä avarsi hänen elämäänsä.

– Nyt voin ajatella vapaasti.

Ei tarvitse ajatella muureja, hän tarkentaa, vaan on nähtävä aukot muureissa.