Apu

Marco Bjurström: ”Ilman minua suomalainen tanssi- ja musikaalimaailma olisi aika toisen näköinen”

Marco Bjurström, 53, on häärännyt laajalla kentällä tv-juonnoista oopperaan, mutta on ymmärtänyt, että olennaisen hän on oppinut tanssin kautta. Elämä on kolhinut, mutta paljon se on myönteisyyden lähettiläälle antanutkin.
Kuvat Antti Raatikainen

Kookkaat telinerakennelmat liikahtelevat Tampere-talon suurella näyttämöllä. Värikkään, pyörivän lavan yläpuolella katonrajassa odottelee iso kynttiläkruunu.

Espanjan pilvet häilyvät takaseinällä. Orkesterimontussa yksittäinen Filharmonian soittaja tutkii papereitaan nuottitelineiden keskellä.

Marco Bjurström, 53, aikoo selvitä Carmen-oopperastaan neljällä kulissienvaihdolla, jotka yleisö – kaikki 1 700, mitä saliin mahtuu – näkee omin silmin.

Georges Bizet’n klassikko ei ole Bjurströmin ainut ooppera. Lukuisien musikaalien lisäksi hänen plakkarissaan on Hämeenkyröön tehty Sillanpää (2017).

Carmenissa Bjurströmin näpeissä on satakunta oopperakuorolaista, aikuisia ja lapsia, ja Tampere Filharmonian orkesteri. Koko ensemble on kolmisataapäinen.

Marco Bjurströmin ohjaa Carmen-oopperaa Tampere-taloon. Mukana on yli satapäinen oopperakuoro ja Tampere Filharmonian orkesteri.

Hullut Bumtsibum-vuodet

Kuuden laudaturin ylioppilaasta on kasvanut suomalaisen tähtitaivaan kehuttu ja haukuttu hahmo, jonka päätä ei enää huimaa.

Viisikymppisenäkin työtä riittää valittavaksi – ohjaamista, tanssituntia, koreografiaa, tv-ohjelmaa, yritysvalmennusta – mutta tahtia on voinut höllentää. Tv-ohjelman Hyvät katsojat kausi kuvataan muutamassa viikossa ja Carmen-kiireetkin ovat jo loppusuoralla.

– Nyt tammi-helmikuussa ei ole yhtään vapaapäivää. Se on hetkeksi kivaa, mutta tiedän, että kun ensi-ilta on ohi, olen ihan tyytyväinen, ettei ihan heti puske seuraava iso projekti päälle. En halua enää täyttää koko kalenteria, Bjurström sanoo.

”Olen kokenut, miten suuri itsetuntoa ja ihmisyyttä kehittävä voima se on, kun joku uskoo sinuun ja antaa mahdollisuuden.”

Bumtsibum-aikojen hurlumheitä hän ei suuremmin ikävöi, vaikka naminamia ja pusipusia kuulee kaduilla yhä.

– En kaipaa sitä hullua aikaa, jolloin keikoilla oli turvamiehet ympärillä, hillitön huomio ja suosio, ja joka lehden kannessa koko aika. Se kaikki oli kivaa, mutta sitä vaan oli niin paljon, että ei pysty kaikkea edes muistamaan.

Toki näkyvyys on ollut pääosin plussamerkkistä.

– Monta työtä olisi jäänyt saamatta ilman Bumtsibumia ja julkisuutta. Ihania ilmaisia jälkiruokia ja drinkkejä on tarjottu, ihmiset ovat pitäneet hirveän hyvää huolta. Jos olisin lähtenyt repimään lehtien palstoille muuta, olisi toisenlainen perintö.

– Jo tosi nuorena valitsin myönteisyyden, Marco sanoo.

Kroppa ei enää kestä hiphopia

Vanhenemiseen liittyvät asiat kuuluisine horisontteineen tulevat tanssijalle muita aikaisemmin, kun keho kolmenkympin jälkeen alkaa muuttua.

– Polvet tai kroppa eivät enää kestä nuoruuden hiphopia, mutta tuntuu hyvältäkin niin. Kun täytin 50, ei enää tuntunut missään. Onhan se kivaakin, ettei tarvitse niin hypätä tai juosta bussiin.

Hyväksyminen on tärkeä taito oppia, oikea asenne ja filosofia tulevat sen mukana.

– Jo tosi nuorena poikana valitsin myönteisyyden. Joka aamu on tehtävä se valinta. Kun kaikkea paskaa sattuu ja menee päin mäntyä, yritän miettiä, mitä hyvää siitä voisi seurata ja mikä asia on kuitenkin hyvin. Tuntuu naiivilta, mutta näin minä toimin.

Elämään on löydettävä suhteellisuus.

– Ei ole kivaa, kun ihmisiä kuolee ympäriltä tai menee musikaali nurin ja on yhtäkkiä kaksisataa tonnia ylimääräistä velkaa, mutta en minä siihen kuole. Kun mutsi menehtyi, mietin, että haluaisiko se, että nyt tässä suren ja itsekin menehdyn.

– Ei tietenkään halua. Musikaali meni nurin, mutta laitetaan maksusuunnitelma ja maksetaan hissun kissun. Se on sitä myönteisyyttä, johon minä oikeasti uskon ja jota jauhan ja saarnaan, ja koitan olla esimerkkinä.

– Ei ole kivaa, kun ihmisiä kuolee ympäriltä tai menee musikaali nurin ja on yhtäkkiä kaksisataa tonnia ylimääräistä velkaa, mutta en minä siihen kuole.

Oopperaa ilman patetiaa

Tampereen Oopperan tuottama Carmen on Tampere-talon 30-vuotisjuhlavuoden ohjelmistoa, joka sai ensi-iltansa 14. helmikuuta.

Positiivisuuden saarnamies ei tyylipuhdasta tragediaa hätkähdä. Hyvään elämään kuuluvat kaikki värit, kun ei sorru laittamaan ”patetiaa patetian päälle”.

– Vuosien saatossa Carmenista on tehty monta versiota, jotka ovat tukeneet synkempää draamaa ja kevyemmät on harjattu sivuun. Itse korostan komediallisempia elementtejä, että se tragedia piirtyy selkeämmin. Carmen on opéra comique, johon kuuluu puhetta, laulua ja koomisia sivuhahmoja.

Bjurströmin keskeinen lanka on, että ihmiskunta kulkee ympyrää, oppimatta virheistään.

– Moni mokaa ja kaatuu kuralätäkköön, ja kun rupeaa katsomaan, kenen nenänreikiä lätäkössä on, niin omiahan ne ovat. Samassa lätäkössä on oltu monta kertaa. Me ei opita virheistä, tai kun yksi sukupolvi oppii, seuraava joutuu aloittamaan alusta.

Carmen ja Don José tunteilivat Bjurströmin ohjauksessa.

Äiti ei saanut toteuttaa itseään

Bjurströmille veren vietti näyttämölle on osittainen sukuvika, koska ympärillä oli ”taidehörhöä ja kummaa tyyppiä” tanssijoista näyttelijöihin.

– Äitini tanssi oopperan balettikoulussa ennen kuin olin syntynytkään. Hän ei koskaan päätynyt balettitanssijaksi, koska vanhemmilta tuli selvää noottia, että kunnon ammatti piti hankkia. Äiti koki, ettei saanut toteuttaa itseään, mikä ehkä johti siihen katkeroitumiseen ja elämän pilalle menemiseen.

Repaleinen kotielämä äidin alkoholiongelmineen opetti Marcolle tekemisen ja vastuun perusteita.

– Opin pienestä pitäen, että pitää hoitaa hommat, koska mutsi ei välttämättä pystynyt siihen. Ei siitä traumaa tullut, sillä oli se myös kivaa. Koulussa olin varmaan ärsyttäväkin: jos oli kouluneuvosto, mä olin siellä, ja jos piti järkätä jotain, niin olin mukana hääräämässä ja tekemässä ja vaatimassa ja kokeilemassa.

"Airan tanssikoulussa oli sukupolvenvaihdos käynnissä, uusia opettajia tarvittiin. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuten elämässäni usein on."

Nuori Bjurström löysi neljä kirkasta tienviittaa elämäänsä: John Travolta, Aira ja Jari Samulin – sekä Finnhits-kokoelmat.

– Olin 12-vuotias, kun disko jyräsi ympäri maailman. Sekosin, se oli niin hienoa minun mielestä. Saturday Night Feveriä en koskaan nähnyt, kun se oli kielletty alle 16-vuotiailta, mutta Greasen näin useamman kerran. Lehdestä näin, että Aira Samulinin tanssikoulussa alkaa Travolta-kurssi. Menin jonon päähän, ja siitä se lähti.

Äiti, jonka omat unelmat olivat murtuneet, tuki lapsiaan.

– Hän ei halunnut määrätä eikä rajoittaa minua ja veljeäni Janekia, kaikkea sai kokeilla. Hän ei tyrkyttänyt, mutta ei myöskään kuskannut. Itse joutui menemään.

Ura urkeni puolivahingossa.

– Airan tanssikoulussa oli sukupolvenvaihdos käynnissä, uusia opettajia tarvittiin. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kuten elämässäni usein on. Pääsin esiintymään ja opettamaan ja myös vetämään tanssikoulupuolta. Siitä syntyi StepUp.

Roskaa vai taidetta?

Pikkuhiljaa harrastus laajeni diskosta ja popista jazztanssiin ja klassiseen balettiin.

Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella Bjurström kuitenkin tajusi olevansa väärässä liigassa. Tuli aika irrottautua.

– Se, mitä tein, oli niiden mielestä roskaa. Siellä oli peukku alaspäin, että rupea tekemään taidetta. Puoli vuotta kärvistelin, ja tuli tosi vahva tunne, mitä haluan tanssilla kertoa. Siitä lähti kapina sitä vastaan, että joku määrittelee, mikä on taidetta ja mikä viihdettä. Olen hirveän kiitollinen opettajille, koska se pakotti minut kirkastamaan sen ajatuksen.

Pohdiskeluja vauhditti polven hajoaminen afrotanssikilpailussa Amsterdamissa.

– Tyhmyyksissäni heittäydyin niin, että polvi rusahti. Kun se hajosi uudestaan mainoskuvauksissa 1987, jouduin isoon leikkaukseen. Olin päässyt kaupunginteatterin Catsiin ja tein sitä puolitoista vuotta rautanivel jalan päällä, mutta sitten kirkastui, että se minun ura onkin enemmän siellä taustajoukoissa.

Marco Bjurströmin Carmen on opéra comique, johon kuuluu puhetta, laulua ja koomisia sivuhahmoja.

Tanssijasta päällepäsmäriksi

Tanssijan ura jäi leikkauspöydälle, mutta katkeruutta Bjurström ei tunnusta.

– Opettajana ja koreografina tanssi on tullut toisella tavalla tärkeäksi. Ei enää sitä, mitä se tekee yksin minulle, vaan vielä enemmän, mitä se tekee sinulle tanssijana, oppilaana tai katsojana.

Siirtyminen tanssijasta ”päällepäsmäriksi” tuntui luontevalta, mutta vastuun ja johtamisen ydin oli opeteltava.

– Pitää uskaltaa ottaa vastuu ja ymmärtää, että siihen liittyy valtaa, mutta valta ei saa mennä vastuun yli. Nuorempana ehkä jyräsin enemmän. Nyt osaan, ainakin aika ajoin, istua taakse ja kysyä, mitäs te olette mieltä. Haluan olla innostaja ja mahdollistaja.

Bjurström katsoo olevansa etuoikeutettu. 1980-luvun alussa alkanut uusi matka on vienyt aerobicin, koreografioiden ja taidetanssikoulun kautta näyttämöteoksiin.

"Tanssin kautta kaikki on minulle tullut ja löytänyt muotonsa. Kysy minulta, mitä tanssi on, niin minä voin jatkaa kolme tuntia. "

– Muutama oppilas on käynyt tunneillani lähes yhtäjaksoisesti yli 30 vuotta. Se on valtava valtakirja ja kunnianosoitus. Pysyy poika nöyränä, kun miettii, että se Marjo tai Susanna tulee sinne lähes joka viikko.

Tanssi on Marco Bjurströmille ”tuhat miljoonaa eri asiaa”, ja niistä asioista hän on oman nahkansa luonut.

– Tanssin kautta kaikki on minulle tullut ja löytänyt muotonsa. Kysy minulta, mitä tanssi on, niin minä voin jatkaa kolme tuntia. Se on tavallaan kaikki, mutta enimmäkseen muutakin kuin tiettyjä askeleita tai rytmiä, paljon isompia ja kompleksisempia juttuja. Se on elämä itse.

Bjurström on vakuuttunut, että maailman voi tehdä paremmaksi.

– En usko rankaisuun, uhkailuun, pelotteluun tai hattuiluun, vaan ihan muihin konsteihin. Joku kollega voi uskoa toisiin konsteihin. Olen löytänyt oman ääneni liikkujana, olijana, ihmisenä ja toimijana, ja sitä fiilistä minun pitää seurata.

– Kyllä minut tanssi pelasti, että pääsi Airan ja Jarin maailmaan mukaan ja tunsi kelpaavansa.

Nuori ihminen tarvitsee tukea

Bjurström on oppinut, että erityisesti nuorena ihminen kaipaa tukea, vaikka varsinaisia kasvukipuja ei olisikaan.

– Kyllä minut tanssi pelasti, että pääsi Airan ja Jarin maailmaan mukaan ja tunsi kelpaavansa. Ei minulla sinänsä hätää ollut, en ole ollut heitteillä, eikä ole lyöty. Mutta olen kokenut, miten suuri itsetuntoa ja ihmisyyttä kehittävä voima se on, kun joku uskoo sinuun ja antaa mahdollisuuden. Se on se, minkä takia teen tätä työtä. On minun vuoroni antaa mahdollisuuksia.

Suuremmin henkseleitään paukuttamatta Bjurström katsoo siinä myös onnistuneensa.

– Voin rehellisesti sanoa, että ilman minua suomalainen tanssi- ja musikaalimaailma olisi aika toisen näköinen. Se on paljon sanottu, mutta tiedän, että se on totta. Tietenkään en ole tehnyt sitä yksin, vaan ollut siinä yhdistävänä linkkinä.

Hienointa Bjurströmille on se, että on ”voinut mahdollistaa niin monelle niin paljon”.

– Olen törkeän ylpeä niistä, ketkä olivat Greasessa, Saturday Night Feverissä, Hairissa, High Schoolissa ja muissa. Monet heistä ovat tänään huipputekijöitä, ohjaajia, näyttelijöitä, laulajia ja pedagogeja. Olen saanut olla sen polun varrella työntämässä heitä eteenpäin.

– En usko rankaisuun, uhkailuun, pelotteluun tai hattuiluun, vaan ihan muihin konsteihin.

Työ ei tekevältä lopu. StepUp Schoolin sisällä toimivassa Skene-musiikkiteatterikoulussa nuoret opiskelevat tanssin lisäksi laulua ja näyttelemistä. Taustalla haamuilee suuri haave ja haaste.

Bjurström jahtasi kymmenen vuotta oikeuksia New Yorkin menestysmusikaaliin Chorus Line, jota ei ole tehty suomeksi, ruotsiksi kylläkin. Se on kertomus tanssijoista, jotka matkustavat produktiosta toiseen, mutta kukaan ei muista heidän nimiään.

Koe-esiintymiset pidetään maaliskuun alussa. Sen jälkeen vuosi ankaraa treenausta ja keväällä kahden viikon esitysputki.

– Suomesta puuttuu kouluja, joissa voisi opiskella musikaaliammattilaiseksi. Tuokin on vain vuoden jakso, eikä tarjoa ammattitutkintoa, mutta se on aikamoinen step-up, jos siinä pysyy mukana. Moni vanhoista skeneläisistä on tänään eturivin näyttelijöitä tai opiskelee teatterikoulussa tai Tampereen Nätyllä. Olen ylpeä siitä, että olen sitä perustyötä tekemässä, Marco sanoo.

Suojapaikka Pellingin saaressa

Bjurström ei ole aikeissa vetäytyä elämänkumppaninsa Peterin kanssa Pellingin saareen jakamaan oraakkelimaisia lausuntoja maailman tilasta. Paljon on vielä tehtävää, mutta oivan suojapaikan tuttu saari antaa.

– Osa minun sielusta on siellä ja sieltä kotoisin. Me ollaan ihan Tove Janssonin saaren lähellä. Siellä olen koko elämäni käynyt, ja siellä minut on kuulemma tehtykin. Olen palannut viereiseen saareen, setä asuu entisessä mökissä.

Elämässä, kuten tanssissa, on oltava rytminsä.

– Olen hyvä relaamaan. Kun menen Lontooseen tai New Yorkiin ja istun kahdeksan päivää putkeen teatterissa, se on samalla lepoa, mutta eihän se aivoille pelkkää sitä ole. Pellinki on täydellinen paikka, siellä me ollaan aika paljon.

Huikeimman hetken pohtiminen uralta on kuin valitsisi lapsistaan kauneinta. Voisiko se kallistua ruotsinkieliseen teknomusikaaliin?

– Ehkä se oli Hypen (1994) ensi-ilta ja sen jälkeinen pari kolme päivää, kun se räjähti kaikkialle ja arviot olivat ylitsevuotavia. Se oli sen ajan teatteri- ja nuorisokulttuurissa järisyttävä. 217 esitystä, ei millään nuorisomusikaalilla ole sellaista. Itkettiin onnesta ja koko maailma oli meidän. Tuntui, että tällä ei ole loppua, ja tavallaan sillä ei minun kohdalla ole ollutkaan. ●

Marco Robert Bjurström

  • Syntyi: 31. toukokuuta 1966 Helsingissä.
  • Ammatti: tanssinopettaja, ohjaaja, koreografi, viestintäkouluttaja, tv-juontaja.
  • Työelämä: tv-juontajana mm. ohjelmissa Bumtsibum! (1997–2005), Tanssii tähtien kanssa (2006–2009), Hyvät katsojat (2018–). Nelosen uutisankkurina (2012–2014).
  • Viimeisin suuri tv-työ TV1:llä kaksi kautta pyörinyt Hyvät katsojat. Ohjannut mm. toistakymmentä musikaalia, kaksi oopperaa.
  • Perhe: Asuu kumppaninsa Peter Pihlströmin kanssa Helsingissä.
  • Ajankohtaista: Carmen-ooppera sai 14.2. ensi-iltansa Tampere-talossa.

Julkaistu: 28.2.2020
1 kommentti