Apu

Mänttä-Vilppula tavoittelee Euroopan kulttuuripääkaupungin statusta – hakemus Tampereen kanssa vuodelle 2026

2


Mänttä-Vilppula tavoittelee Euroopan kulttuuripääkaupungin statusta – hakemus Tampereen kanssa vuodelle 2026

Kulttuurisyksy päättää vilkkaan kulttuurikesän. Kesän suosikkikohde Mänttä-Vilppula on luonut nahkaansa tehdaspaikasta taidekaupungiksi. Riittääkö kulttuuri nostamaan hiljenevän pikkukaupungin? Onko taidekaupunki kaunis kupla?
Teksti Ninni Sandelius
Kuvat Harri Joensuu

Paperitehtaan entinen pääkonttori on arvokas ilmestys. Vieressä puhkuu Metsä Tissuen valtava tehdas. Mahtipontisissa rakennuksissa tiivistyvät Mänttä-Vilppulan menneisyys ja nykyisyys.

Kymmenentuhannen asukkaan Mänttä-Vilppula on julistautunut taidekaupungiksi. Nimitys tulee vastaan kaikkialla, missä kaupungista on puhe.

Kaupungin työntekijöiden sähköpostiosoite on muotoa @taidekaupunki.fi.

Taidetta kaupungissa riittääkin, etenkin kesäisin. Siellä on kaksi taidemuseota, Suomen merkittävin kesänäyttely ja musiikkitapahtumia, jotka houkuttelevat turisteja ja työllistävät paikallisia. Samaan aikaan Mänttä-Vilppula painii samojen ongelmien kanssa kuin muutkin 10 000 asukkaan pikkukaupungit. Työttömyysaste on korkea, keskustan palvelut ja kivijalkakaupat hiipuvat ja väki vähenee. Onko taidekaupunkihankkeesta pikkukaupungin pelastajaksi?

Keskustan Taidekaupunki-pisteessä on muun muassa Kela, verotoimisto, TE-keskus, sosiaalitoimisto ja matkailuinfo.

Taidekaupungin maine kietoutuu tehtaan omistajasukuun. Pääkonttori on nykyään museo. Se on nimetty Gustafiksi Mäntän tehdaspatruunan mukaan.

Gustaf A. Serlachius (1830–1901) oli uhkarohkea ja äkkiväärä liikemies. Hän hankki Mäntästä kosken vuonna 1868. Vuosikymmenten aikana Serlachiuksen tehdas toi vaurautta omistajilleen ja Mäntän seudulle. Metsäyhtiö huolehti tehdasyhteisöstä tavoin, joihin kunnat eivät vielä tuolloin kyenneet, lämmityksestä katuvaloihin, asunnoista ja terveydenhuollosta hautausmaahan.

Gustaf ja hänen 1910-luvulla yhtiön johtoon noussut veljenpoikansa Gösta Serlachius (1876–1942) viihtyivät taidepiireissä, tukivat taiteilijoita ja hankkivat runsaasti teoksia. Taideaarteiden vaalimiseksi Gösta perusti säätiön 1933. Taidekokoelman lisäksi se hallinnoi Serlachius-museoita: Gustafia ja Joenniemessä sijaitsevaa Göstaa.

Serlachius-museoiden kehitysjohtaja Päivi Viherkoski katselee aitauksessa kuopsuttelevia kanoja. Ne ovat osa belgialaisen Koen Vanmechelenin installaatiota. Kanakoppien katolla on valokylttejä, joissa pohditaan ihmisen ja eläimen moniulotteista suhdetta.

– Onhan tämä meidän sijaintimme aivan mahdoton, Viherkoski sanoo.

Kaupungista ja Melasniemen rannalla sijaitsevasta Gösta-museosta on autolla tunti Tampereelle ja Jyväskylään, eikä kaupunki sijaitse valtaväylien varrella.

– Se, että olemme metsän keskellä, erottaa meidät isojen kaupunkien museoista. Luonnonläheisyys on eksoottista, Viherkoski sanoo.

Joenniemen kartanossa avattiin taidemuseo jo vuonna 1945. Nyt kartanon kyljestä kasvaa puinen paviljonki. Vuonna 2014 valmistunut laajennus maksoi 20 miljoonaa euroa. Kaupungilla puhutaan, että säätiöstä tuli upporikas, kun suvun patriarkka Gustaf Serlachius (1935–2009) kuoli ja hänen perintönsä jaettiin.

Uudistunut Gösta-museo onkin ollut Mänttä-Vilppulalle onnenpotku. Serlachius-museoissa käy vuosittain 80 000–110 000 ihmistä. Talousvaikutus paikkakunnalle on 9 miljoonan luokkaa vuosittain, ja kaupunki saa museoilta paljon vetoapua markkinointiin. Puolet kävijöistä saapuu kesällä. Hiljaista talvikautta paikataan myymällä enemmän ryhmä- ja yritysmatkoja.

Korkeassa pääsalissa Vanmechelenin teokset pääsevät valloilleen: valtava muna häkissä, katosta roikkuva nelimetrinen pronssinen kananjalka sekä maalauksia täynnä keltuaista, höyheniä ja siemeniä.

Vaihtoehto taidekaupungin instituutioille: Galleria Gellarian installaatioihin voi tutustua maksutta omin nokkineen.

Kaupungin itsetunto on taideasioissa korkealla. Pieni Mänttä-Vilppula tavoittelee toista kertaa Euroopan kulttuuripääkaupungin statusta. Tällä kertaa hakemusta aiotaan tehdä Tampereen kanssa vuodelle 2026. Serlachius-museot ovat vahvasti hankkeessa mukana.

Taidekaupungin hiomattomampi timantti, Mäntän kuvataideviikot, järjestetään Pekilossa, paperitehtaan kyljessä.

Joka vuosi näyttelyllä on uusi kuraattori. Tällä kertaa se on taidevaikuttaja Veikko Halmetoja, entinen mänttäläinen. Hän vastaa puhelimeen galleriastaan Helsingistä.

Halmetoja asui Mäntässä kouluvuosinaan 1990-luvulla. Mäntässä hän uppoutui kuvataiteisiin työväenopiston kursseilla sekä taideseuran ja Kuvataideviikkojen toiminnassa.

Halmetojan mukaan kuvataideviikot on Suomen tärkein kesänäyttely, jota arvostetaan siksi, että sitä ohjaa taiteellinen kunnianhimo eikä kaupallisuus.

Hän kannustaa muita kaupunkeja ottamaan mallia Mänttä-Vilppulan taidefokuksesta.

– Monesta kaupunginmuseosta saisi vetonaulan uudisrakennuksella ja hyvillä näyttelyillä. Taidemuseo on monelle matkailijalle syy saapua paikkakunnalle, joten se maksaisi varmasti itsensä takaisin.

Halmetoja kannattaa kulttuuripääkaupunkihanketta.

– Mänttä-Vilppulan pitäisi tosin olla pääkohde ja Tampereen peesata, ei toisinpäin. Pieni kaupunki saa rakennettua itsestään paremman tarinan, hän sanoo.

Pekka Sairanen teki kaupungilla yli 20 vuoden uran ja jäi pari vuotta sitten eläkkeelle kulttuurijohtajan ja kansalaisopiston rehtorin virasta. Hän löytää taidekaupungin imagosta säröjä.

– Kaupunki tukee kulttuuria hävettävän vähän. Opiston rahat vähenevät, ja kirjaston määrärahat ovat maakunnan hännillä, hän tylyttää Pekilon käytävillä.

Kuvataideviikot saa valtion tukea noin 70 000 euroa, kaupungilta noin 30 000.

– Miten voi olla taidekaupunki, jos tukee Kuvataideviikkoja vähemmän kuin valtio? Se on ristiriita, jota en sulata, hän tokaisee.

Yhteistyö taidesäätiön kanssa taas sujuu ”kuin unelma”. Hän arvostaa säätiön nykyistä johtoa.

– Moni isompi kaupunki kadehtisi museoitamme. Jos Kuvataideviikkoja ei olisi, ei säätiöllä olisi Gustafia ja Göstaakaan.

Sairanen kulkee Pekilossa tottuneesti. Hän oli yksi Mäntän kuvataideviikkojen perustajista vuonna 1992.

– Perustimme nykytaidetapahtuman innostuksesta, tietämättöminä taidekentästä. Meille naureskeltiin, mutta me emme kuunnelleet. Halusimme olla riippumattomia ja välttää sovinnaisuuksia.

Sairanen pysähtyy suosikkiteoksensa eteen. Ville Rädyn maalaukset esittävät metsäyhtiön pirtutehdasta. Hieno punatiilirakennus on ollut hylättynä, ja kasvit ovat kaapanneet sen omakseen. Teoksissa siitä muotoutuu kauppakeskus.

Kun tehdaskaupungin henki hiipui 1990-luvulla, taiteesta tuli kaupunkilaisten identiteetille tärkeää. Kulttuuriin panostaminen ei silti ollut läpihuutojuttu.

Ensimmäisinä vuosina Mäntän kaupunki osallistui Kuvataideviikkoihin sadantuhannen markan palkinnolla. Yleisönosastossa kysyttiin, miksi verovaroilla palkittiin roskaa.

– Onneksi vastustus on ollut lopulta pientä, Sairanen sanoo.

Keskustan Cafe Alexissa nainen ihastelee jaloissaan säihkyviä kimalteisia vintage-saapikkaita. Samassa paikassa voi istahtaa kakkukahveille tai maistaa omistajan tilalla kasvatetun Angus-karjan lihasta tehtyä hampurilaista. Yläkerrassa on hotelli.

Yrittäjä Daniel Hlavacek istuu kahvilla Esko ”Eko” Hakasen kanssa. Kuusikymppinen Eko on syntyjään mänttäläinen. Nelikymppinen Daniel muutti Mänttään lukio-opiskelijaksi Espoosta 1990-luvun alussa. Hän löysi mänttäläisen puolison ja hankki hotellin kahviloineen 2004.

– Taidesäätiö oli avannut Gustaf-museon 2003, ja tuntui siltä, että matkailijoita saapuisi ovista ja ikkunoista. Sitä ennen kaupunki oli ollut kuin halvaantunut, Daniel muistelee.

Gustaf A. Serlachius -yhtiö fuusioitui Metsäliiton Teollisuuden kanssa Metsä-Serlaksi vuonna 1986. Pääkonttori siirtyi pääkaupunkiseudulle. Mäntän sellutehdas suljettiin 1991. Satoja ihmisiä jäi työttömäksi.

Teollinen rakennemuutos oli saavuttanut vauraan Mäntän. Ihmisiä muutti pois, verotulot ja asuntojen hinnat putosivat. Ahdinko oli todellinen, mutta miesten mukaan sitä paisuteltiin.

– Meitä kuvailtiin kuolevaksi kaupungiksi, jonka kaduilla ei liiku kuin yksinäinen pölypallo tuulessa, Daniel naurahtaa.

– Vaikka työpaikkoja menetettiin, moni koulutettiin uudelleen. Sitä paitsi pehmopaperitehdas säilyi, Eko jatkaa.

Metsä-yhtiön tehdas on edelleen kaupungin suurin yksittäinen työllistäjä.

Eko kertoo sukunsa olleen harvinaisuus: kukaan ei ole ollut tehtaalla töissä. Tehtaan merkitys oli kuitenkin itsestäänselvyys. Samalla se tehdaskaupungille tyypillisesti jakoi pitkään ihmiset työväkeen ja herroihin.

– Yhtiö työllisti parhaimmillaan yli tuhat ihmistä. Kun tehtaan portista kerran pääsi sisään, tuli ulos eläkeläisenä, Eko kuvailee.

Eko on osa-aikaeläkkeellä, ja hän touhuaa mielellään talkoolaisena tapahtumissa. Hän myös kehuu kaupungin kirjastopalveluita. Kaupungin kulttuurielämän vilkkaus on aina ollut luonteva asia.

Kaikki kaupunkilaiset eivät tietenkään kulttuurimenoista välitä. Hekään eivät ole voineet olla huomaamatta kesäturisteja katukuvassa. Turistit näkyvät myös viiden hotellin ja ravintoloiden tuloksessa myönteisesti – ainakin kesäisin.

– Gösta räjäytti pankin. Tämäkin kesä oli oikein hyvä, Daniel sanoo.

Mäntän hotellien keskikäyttöasteet ovat 30–40 prosenttia vuoden aikana.

– Täällä on tultava pienellä käyttöasteella toimeen, koska kesäkausi on niin lyhyt. Talvella täällä on todella hiljaista. Se laskee astetta roimasti.

Mäntän paperitehdas hallitsee kaupungin siluettia Koskelanlammen rannalla.

Eko Hakanen näyttää keskustassa paikkoja. Keskellä elokuista päivää ihmisiä on liikkeellä vähän. Kesän vilkkaus on kadonnut, koska kesän näyttelyt vetävät viimeisiään.

Siellä täällä näyteikkunat kertovat samaa viestiä: liiketilaa vuokrataan. Eko arvelee kivijalkakaupan hiipumisen olevan trendin isommissakin kaupungeissa.

Minna Jyväsjärvi ui vastavirtaan. Hän myy keväällä perustamassaan puodissa lähialueiden kädentaitajien tuotteita, koska haluaa tukea paikallista työllisyyttä. Lisäksi hän myy 50-vuotiaan jääkiekkojoukkue Kiepon fanituotteita. Taiteen lisäksi urheilu luo yhteishenkeä kaupunkiin.

Jyväsjärvi kunnioittaa Serlachiusten perintöä. Hän muistelee huvittuneena, kuinka muut lapset kyselivät, missä isä tai äiti on tehtaalla töissä. Kun ei ollut, kyräiltiin hieman.

– Suku antoi kaupungille valtavasti. Nykyinen Metsä-konserni näkyy enää vain tilipussissa, hän miettii.

Jyväsjärven mukaan puoti on paikka, jonne voi tulla omana itsenään. Sellaistakin tarvitaan. Työttömyydestä ja osattomuudesta ei päästä eroon pelkän taidehehkutuksen turvin.

– Moni on yksinäinen. Välillä minusta tuntuu, että jotkut ovat luovuttaneet itsensä tai Mäntän suhteen. Taiteen ja urheilun kautta voimme luoda helposti lähestyttävää, pienimuotoisempaa kulttuuria ja yhteisöllisyyttä, jossa jokainen on arvokas yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Kaikkien pitäisi päästä samalle viivalle.

Eko Hakanen esittelee kaksi mänttäläistä instituutiota, jotka eivät ole horjuneet kaupungin muutoksista. Ohi ajaa ryhmämatkailijoita kuskaava linja-auto. Joukkoliikenne lähialueille on harventunut.

– Berner oli lopettamassa Tampereen-rataamme. Onneksi se säilyi.

Kestikeidas on ollut samalla paikalla keskustassa 1960-luvun lopulta saakka. Omistajat ovat vaihtuneet, mutta nimi ja baari pysyneet. Vaatekauppa Rollari taas on palvellut farkkukansaa kohta 40 vuotta. Rollari alkaa olla Mänttä-Vilppulan viimeinen itsenäinen vaatekauppa.

Viime vuosina myynti on ollut nousussa, ja tämä kesä on ollut parempi kuin edellinen, omistaja Marja-Riitta Nenonen kertoo. Asiakkaita riittää talvisinkin.

– Heitä käy jo kolmannessa polvessa. Varsinkin housuja halutaan sovittaa, jotta vältyttäisiin nettikaupan palautuksilta. Ihmiset nauttivat siitä, että heitä palvellaan.

Kesän menestys kannattelee monta yritystä yli talven. Kesällä on vilinää, mutta talvisaikaan huomaa, että palvelut ovat supistuneet. Ainoa pankki on auki kolme tuntia päivässä. Ammattikorkeakoulun yksikkö lopetti. Poliisiasema on auki enää torstaisin. Mänttä-Vilppulan on yhtä tärkeää pitää kiinni keskustan elinvoimaisuudesta ja palveluista kuin muillakin pikkukaupungeilla.

Kaupungin entinen talousjohtaja, kaupunginjohtaja Markus Auvinen kertoo puhelimessa, että talousongelmat vaivasivat kaupunkia pitkään ja työttömyysaste on ollut pitkään korkea. Säästöjen jälkeen talous on nyt vakaa. Auvisen mukaan tärkein teko oli yksityistää terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut kaupungin ja Pihlajalinna Oy:n muodostamalle yritykselle 2013.

– Sote-kulumme olivat korkeat ja ennalta arvaamattomat. Olimme ahdingossa koko kunta. Nyt meillä on taas liikkumavaraa, ja olemme rakentaneet viime vuosina päiväkodin, palvelutalon ja Suomen energiatehokkaimman jääkiekkoharjoitushallin. Olemme keskittyneet myös työllisyydenhoitoon, Auvinen mainitsee.

Taidekaupungiksi julistauduttiin 2009, kun Mänttä ja Vilppula yhdistyivät. Kaupungilla pantiin merkille kulttuurintekijöiden onnistumiset ja suosio kulttuurituristien keskuudessa.

– Täällä on paljon aktiivisia toimijoita, jotka taidekaupunki on tuonut yhteen. Olemme löytäneet siitä uuden identiteetin teollisuuden alasajon ja vaikeiden vuosien jälkeen.

Auvinen myöntää, että kulttuurimäärärahat ovat niukat. Se ei kuitenkaan johdu hänen mukaansa siitä, että kulttuurista tingittäisiin, koska kaupungista riippumattomat toimijat hoitavat suuren osan kulttuuri- ja vapaa-ajan toiminnasta.

– Kaikesta on säästetty, hän kertoo.

Taide auttaa myös työllisyyttä. Matkailun talousvaikutuksia on tutkittu vuoden 2015 osalta. Sen mukaan matkailijat käyttivät Mänttä-Vilppulassa noin 11 miljoonaa euroa. Matkailijoiden käyttämästä kokonaisrahamäärästä 60 prosenttia kohdentuu paikallisille palvelualan yrittäjille ja 30 prosenttia majoitus- ja ravintolapalveluiden yrittäjille. He taas työllistävät paikallisia palvelualan työntekijöitä.

– Taide- ja kulttuurimatkailusta paikkakunnalle jäävät rahat paikkaavat osittain teollisuudesta puuttumaan jääviä veroeuroja ja hyödyttävät koko kaupunkia, Auvinen muistuttaa.

Kaupungissa uskalletaan tavoitella kulttuuripääkaupungin statusta. Ehkä silloin turistit päätyisivät Mänttään myös lyhyen kesäkauden ulkopuolella. Valtuuston päätöstä ei vielä ole, mutta Auvinen arvio vuositason panostuksen olevan lähellä kuusinumeroista lukua.

– Koko kunnan pelastajaksi taidekaupunkihankkeesta ei silti ole. Se ei ratkaise työttömyyttä eikä käännä muuttotappiota voitolliseksi, hän toteaa.

Taide ei ole riittävä syy muuttaa pikkukaupunkiin, vaan ihmiset tarvitsevat töitä ja palveluja. Siksi Auvisen mukaan Mänttä-Vilppulalle on tärkeää kehittää liikenneyhteyksiä ja yritystoiminnan edellytyksiä sekä taata peruspalvelut kaupunkilaisille.

”Myönteinen maine auttaa”

Kokoaan suurempi. Mänttä-Vilppulan taidekaupunkihanke on kiinnittänyt myös Tampereen yliopiston aluetieteen professori Markku Sotaraudan huomion.

– Mänttä-Vilppula näyttäytyy myönteisessä valossa, kokoaan suurempana. Siitä tulee mieleen Naantali, jolla on vireän kesäkaupungin maine, hän sanoo.

Pelkistä mielikuvista tai tunnettuuden kasvattamisesta ei ole kyse.

– Kysymys on siitä, että saataisiin palvelualan työpaikkoja ja verkostoja ulospäin. Pienten paikkakuntien ongelmana on usein käpertyminen sisäänpäin. Taidekaupunkina Mänttä-Vilppula houkuttelee paljon osaamista ja asiantuntijuutta.

Sotaraudan mukaan Mänttä-Vilppulan esimerkki todentaa sen, että kaupunkien pitää tunnistaa voimavaransa ja osaamisensa ja saada ne yhteisen päämäärän taakse. Myöskään ilman ammattimaista johtamista kuntien kehitystyö ei tuota tulosta.

– Helppoa tämä ei tietenkään ole. Olisi tärkeää saada mukaan julkishallinto, yritykset, koulut, säätiöt ja yhdistykset. Jos tulee onnistumisia, toiminta alkaa ruokkia itseään.

Hänen mukaansa Suomi on tässä vahvoilla, koska paikallista yhteistyötä arvostetaan. Kunnan rooli on usein sysätä kehitys alkuun ja rahoittaa sitä alkuvaiheessa. Taiteen ja kulttuurin varaan ei voi kuitenkaan rakentaa koko kuntaa.

– Se ei korvaa esimerkiksi teollisuudesta menetettyjä työpaikkoja. Tärkeintä olisi kunnan taloudellisen perustan moninaisuus. Nykyään uskotaan erikoistumisen nimeen, mutta pitkällä aikavälillä elinkeinojen monipuolisuus on järkevämpää.

Sotarauta ehdottaa myös asennemuutosta.

– Ei ole todennäköistä, että maaseudun väkiluku kasvaisi. Sitä on epärealistista tavoitella. Kunnissa pitäisi syvällisesti miettiä, mikä olisi sopiva palvelu- ja väestötaso, jotta kunnassa voitaisiin viettää mahdollisimman hyvää elämää.

On osattava taantua tyylikkäästi.

Julkaistu: 6.9.2018