Image

Maineensa vanki



Maineensa vanki

Kolumni | Vladimir Nabokovin Kalvas hehku ei ollutkaan niin hankala kuin Miina Supinen pelkäsi.
Teksti Miina Supinen

Kalvaalla hehkulla on hankalan kirjan maine. Ilmeisesti Mensan testi ja sisäpiirin vitsi menivät naimisiin ja saivat lapsen vuonna 1962.  Vladimir Nabokovin teosta kuvaillaan arvoitukseksi, pähkinäksi, sokkeloksi, kuriositeetiksi, kirjallisuustieteelliseksi satiiriksi ja postmoderniksi kokeiluksi. Siitä on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimuksia. Kirjallisuustieteilijöiden silmiin syttyy aivan erityinen kiilto, kun joku manitsee sen. Alan opiskelija Hannasofia Hardwick luonnehti hiljattain Kultakuume-ohjelmassa Kalvasta hehkua kirjallisuudentutkijoiden märäksi uneksi ja lohdutteli, että lukijan ei tarvitse olla sentään ihan dosentti ymmärtääkseen tätä ihmeteosta.

Ja tottakai Kalvas hehku on niitä kirjoja, jotka ovat olleet vuosikymmenien ajan mahdottomia kääntää. Nyt kuitenkin Kristiina Drews on tehnyt urotyön ja suomentanut teoksen. Päätän yrittää lukea sen. Nabokov on ollut lempikirjalijoitani siitä asti kun luin 12-vuotiaana nymfettinä Lolitan. Hänen romaaninsa ovat hauskoja, säkenöiviä ja viihdyttävän ilkeitä.

Kalvas hehkukin osoittautuu hauskaksi. Oikeastaan aivan kajahtaneeksi. Sen tyyli on kotoisin pilakuvien, animaatioiden ja sarjakuvien maailmasta.

Rakenne on toden totta erikoinen. Paketti pitää sisällään fiktiivisen kirjallisuudentutkijan Charles Kinboten esipuheen, murhatun runoiljan John Shaden omaelämäkerrallisen runoelman, Kinboten laajat, sekopäiset kommentit ja lopuksi vielä hakemiston.

Tarinan päähenkilö on verenhimoista punkkia muistuttava Kinbote. Hän on Shaden ihailija ja stalkkeri ja kertojista epäluotettavin. Ensin hän vaikuttaa itserakkaalta akateemikolta, mutta sitten alkaa tuntua siltä, että hän on vaarallinen hullu ja mahdollisesti myös kaukaisen, Zembla-nimisen valtion monarkki. Kinbote tarinoi runoelman selityksissä Zemblan kuninkaan seikkailuista, hekumallisista poikahaaremeista ja kuinkaallisesta vuoteesta, josta pääsee liukumäkeä pitkin pulahtamaan suoraan uima-altaaseen. Kansa kapinoi ja kuningas joutuu pakenemaan salakäytävää pitkin punanuttuisten valehahmojen avulla. Itsevaltiaan nemesis on lepakkoa muistuttava hirviömies, joka seuraa saalistaan halki Euroopan. Lisäksi Kalvaasta hehkusta löytyy akateemisia juonitteluja, poltergeistejä ja muitakin kummallisia asioita. Kaiken keskellä on herkkä ja perin täysjärkisen oloinen runoelma. Että onhan se tosiaan aika erikoinen romaaniksi.

Mutta onko Kalvas hehku vaikeaa luettavaa?  Ei, varsinkaan siinä mielessä kuin Alastalon salit, Moby Dickit ja muut verkkaiset jättiläiset. Nabokovin kieli ja tarinankuljetus on jäntevää, pirteää ja helposti seurattavaa. Rakennekaan ei ole työläs – se on vain kummallinen. Nabokovin ja suomentajan taito pitää monta palloa ilmassa on hämmästyttävä, mutta tekijät käyttävät älyään lukijan eduksi eivätkä vastaan.

Entä sitten ne monilukuiset kirjallisuus-, taide- ja historiaviittaukset, joista kirjallisuusnörtit niin intoilevat? Shakespearet, Poet, Joycet, tsaarin Venäjät ja Nabokovin edelliset kirjat? (Ja miksi Ryhmä-X:n Charles Xavier on nimetty Kinboten salanimen mukaan?) Tutun taideteoksen bongaaminen suo lukijalle tietysti löytämisen iloa, mutta Kalvas hehku ei toimi pelkästään tai pääasiassa metaviittausten varassa. Se on hassu ja ovela murhamysteeri ja ihan sellaisenaan nautittava. Siitä pitäminen ja sen tajuaminen ei vaadi korkeakirjallista sivistystä.

Luulen, että Kalvaan hehkun kuriositeettimaine on osittain vanhaa perua. Kenties romaani oli ilmestyessään hieman kummallisempi tapaus kuin nykyisin. Nykypäivän lukijat elävät postmodernia aikaa jo vanhalla rutiinilla. Monet nykyromaanit, tv-sarjat ja muut tarinat ovat jo sirpaleisia, monitasoisia ja täynnä viitteitä toisiin teoksiin.

Monet klassikkokirjat kärsivät suotta hankalasta maineesta. Klassikko-status tuntuu tuovat kirjojen päälle työlään arvokkuuden tomun. Kun pölyn puhaltaa pois ja alkaa lukea, tajuaa melkein aina, että kirja päätyy klassikoksi lähinnä siksi, että se on kivaa luettavaa. ■

Julkaistu: 5.1.2015