Maatilalla oppii kovan työmoraalin, mutta kun tilat häviävät, mistä tulevat tulevaisuuden työn sankarit?
Kukaan ei ole niin kova tekemään kuin maanviljelijä. Ketkä ottavat heidän paikkansa työn sankareina, kun tilojen määrä jatkuvasti vähenee? kysyy Niklas Thesslund.
Tämä tiedetään: maanviljely on kovaa työtä luonnonolojen ja sään armoilla. Viljelijä joustaa ja venyy, sillä olosuhteet eivät sillä tavalla tee. Oikaista ei voi koskaan: siitä, mistä keväällä laistaa, saa myöhemmin kärsiä. Luonto on armoton työnjohtaja. Ja harvat niin kovia tekemään töitä kuin tilalliset tai heidän jälkeläisensä, olivat nämä sitten toimistotöissä tai missä vain. Työmoraali pitää. Kyynisemmän version samasta kuulin hyvältä ystävältäni: kukaan ei tähdennä taustaansa ja sen merkitystä niin kuin maatilan tyttö tai poika. Töitä on opittu tekemään, ottakaa mallia.
Kaikesta vuosikymmeniä kestäneestä ja koko ajan kiihtyneestä kaupungistumisesta huolimatta juuri maanviljelijässä on yhä paljon työn ja uutteruuden sankarihahmoa. Samaan aikaan maatilojen määrä on Suomessa vähentynyt jo pitkään hurjaa vauhtia: vuosittain lopettaa tuhatkunta tilaa. Kun tilallisten jälkeläisiä on koko ajan vähemmän, kysymykset kuuluvat: Mihin ammattiryhmään kiteytyy tulevaisuuden käsitys sinnikkäästä ja periksiantamattomasta työnteosta? Millaisia töitä ovat tehneet ne aikuiset, joiden lapsille jää sama tarina ja kokemus kuin maanviljelijöiden perillisille tähän saakka? Mikä on se ala, jossa harmaa kivi antaa lopulta myöden?
”Sivun kääntäminen ei riitä, pitää kääntää suo.”
Varmaa lienee, että puolustusteollisuus se ei ole. Rahahanat ovat liian auki. Teollisuutemme perinteiset suuralatkaan eivät käy, vaikka esimerkiksi metsäteollisuuden suhdanteessa voisikin nähdä jotain luonnonvoimien kaltaista ylivoimaista vastustajaa, jota vastaan käydä. Mittakaava on silti väärä, Koskelan Jussi ei ollut corporate guy. Kasvuyritysmaailma tarjoaa kyllä harmaata kiveä, mutta puhetapa yritysten ympärillä on usein turhan nostattava. Läpilyönneistä ja menestystarinoista kerrotaan liikaa eikä raatamisen eetos ja epäonnistumiset pääse päärooliin. Tiede ja tutkimus voisi tulla tämän päivän paineissa kuuloon, mutta työhön kuuluu liikaa hidasta ja perinpohjaista paneutumista. Sankaritarinoiden on oltava kouriintuntuvampia. Sivun kääntäminen ei riitä, pitää kääntää suo.
”Kukaan ei halua melko hyvää kauraa.”
Siksi voi olla niin, että tulevaisuuden maanviljelijä on taiteilija. Vastus ei ole luonto vaan joidenkuiden ihmisluonto. Se on pannut taiteilijat hallaöitä ahtaammalle. Jatkuvat leikkaukset niittävät aluskasvillisuutta ja vievät koko ajan töitä, kokonaisia aloja ja ammatteja. Pelko, suru ja vitutus voimistuvat.
Samaan aikaan taide on tilanpidon kanssa samanlaista työtä: sitä tehdään omalla nimellä. Ja kun näin on, ei voi eikä halua oikaista. Niin kuin kukaan ei halua melko hyvää kauraa, mikään ei kasva huonosta taiteesta.
Ehkä tulevat tarinat ylivoimaisen vastuksen voittamisesta ja kovan työnteon merkityksestä kerrotaan siis jatkossa taidealoilta. Vaikka näinhän ei tietenkään pitäisi olla. Raatamista tähdentävät tarinat työstä eivät koskaan voi olla niitä terveimpiä, mutta kaikista aloista juuri taiteella on keinot ravistella, korvata vanhat kertomukset uusilla.
Taiteen satokausi on pitkä, mutta ei kylmässä maassa.
