”Tämä on meidän loppumme” – Näin Persianlahden prinssit, safariteollisuus ja luonnonsuojelu syrjäyttävät maasait viimeiseltä kotiseudultaan

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu huhtikuussa 2024.

Tansaniassa elettiin safarien huippusesonkia. Pitkä sadekausi oli ohi, ruoho kellastui ja kuivui. Land Cruiserit kiihdyttivät kohti Serengetin tasankoa. Miljardöörit lensivät paikalle yksityiset metsästysluvat taskuissaan. Kaukana kaikesta tästä, väkeä kuhisevilla ja hiekkaa pöllyävillä karjamarkkinoilla, Songoyo-niminen mies oli päättänyt, ettei hirttäisi itseään – ei ainakaan tänään – vaan puristi sen sijaan parhaillaan lampaan nahkaa.

”Ole kiltti!” hän sanoi potentiaaliselle ostajalle, jolla oli tänä aamuna edessään tuhansia eläimiä, joista valita. ”Näethän, kuinka lihava se on!”

Ostaja jatkoi matkaansa. Songoyo hieroi silmiään. Hän oli väsynyt. Hän oli kävellyt koko yön paimentaen toisen miehen lampaita kilometrien pituisen matkan ruohon, pensaikon ja kuoppaisten teiden poikki päästäkseen näille markkinoille ennen niiden aukeamista. Hän ei ollut nukkunut eikä syönyt. Jotenkin kummallisesti hän oli onnistunut torjumaan norsun kepin avulla. Ja nyt hänen tehtävänään oli myydä lampaat, jotta niiden omistaja maksaisi hänelle. Vain siten hän voisi yrittää aloittaa uuden elämän nyt, kun vanha oli päättynyt.

Vanhassa elämässään hänellä oli ollut kaikki ne asiat, jotka tekivät hänen kaltaisestaan ihmisestä rikkaan ja kunnioitetun: kolme vaimoa, 14 lasta, suuri tila, jossa oli 75 lehmää ja tarpeeksi maata laidunnettavaksi. ”Niin suloinen maa”, hän sanoi, kun suinkin pystyi ajattelemaan sitä – sellaista elämä oli ollut viime aikoihin asti.

Uudessa elämässä hänellä ei ollut lehmiä, koska Tansanian hallitus oli takavarikoinut niistä jokaisen. Ei tilaa eikä lehmäaitausta, koska hallitus oli jyrännyt hänen kotinsa aivan kuin sadat muutkin kodit. Ei maata, koska yhä enemmän Pohjois-Tansanian hienointa, rehevintä maata oli rajattu suojelua varten, mikä osoittautui tarkoittavan trofeemetsästäjiä ja turisteja, jotka tulivat ”mittatilausretkille”, sekä cappuccino-kärryjä puhvelin katselupaikkojen lähellä. Alueella oli nyt kaikkea paitsi ne ihmiset, jotka olivat asuneet siellä 1600-luvulta lähtien – paimentolaiset, jotka tunnetaan nimellä maasai.

Juuri maasaita turistit näkivät tuulilasiensa läpi myymässä helmikoristeisia avaimenperiä Serengetin kansallispuiston porteilla tai esittämässä tanssia illallisen jälkeen safaribungaloweissa. He olivat kuuluisia punaisista huiveistaan ja sandaaleistaan, jotka on tehty vanhoista autonrenkaista. He paimensivat karjaansa seeprojen ja kirahvien seassa ja rakensivat talonsa mudasta ja lannasta. Taloja ympäröivät sirot tikkuaidat, jotka tuskin erottuivat luonnonmaisemasta. Heidän elintapansa oli ehkä maailman kevyin rasite ympäristölle, ja silti maasaille kerrottiin, että he olivat suurin uhka alueen luonnonsuojelulle ja kansalliselle edistykselle. Heidän koko elämäntapansa oli muututtava.

Ja niinpä Songoyo oli vaihtoehtojaan harkittuaan laatinut suunnitelman oman selviytymisensä varalle. Tuo suunnitelma oli tuonut hänet Keniaan Aitong-nimiseen kaupunkiin, jossa viileä tuuli paiskoi hiekkaa ja lantaa hänen kasvoilleen, kun hän katseellaan haravoi ostajia markkinoilta. Hän oli kaukana kotoa, noin 120 kilometriä pohjoiseen tansanialaisesta kylästä, jossa häntä kohti oli suihkutettu kyynelkaasua ja ammuttu ensimmäistä kertaa elämässään. Hän oli nähnyt, kuinka vanhoja miehiä hakattiin ja vanhoja naisia ammuttiin, ja tähän oli tultu: hän oli vuokrapaimen, joka työskenteli kaukaiselle sukulaiselle ja yritti ansaita tarpeeksi rahaa yhden lehmän ostamiseen.

”Tulkaa!” hän huusi ostajille, jotka kulkivat hänen karjansa ohi ja pujottelivat määkivän massan läpi. ”Ette löydä tämän parempaa!”

Hänen suunnitelmanaan oli saada yksi lehmä, koska se oli lähtökohta sille, mitä oli olla maasai-mies. Ja maasai hän halusi edelleen olla.

Armeijan joukot olivat ryhmittäytyneet Songoyoa vastaan, jonka tapasin kahdella pitkällä Tansanian-matkallani viime vuoden lopulla. Näihin joukkoihin kuuluu maailman vaikutusvaltaisimpia ihmisiä ja eturyhmiä. (En ole tässä käyttänyt Songoyon sukunimeä hänen oman turvallisuutensa vuoksi.) Nämä ihmiset ja eturyhmät haluavat sitä, mitä maasait yrittävät pitää itsellään: maata, jolla he elävät.

Maailman johtajat etsivät maata, jota he pitävät kehittymättömänä saavuttaakseen tavoitteen suojella 30 prosenttia planeetan pinnasta vuoteen 2030 mennessä. Yritykset haluavat koskemattomia metsiä kompensoidakseen saastumista. Länsimaisilla luonnonsuojeluryhmillä, jotka viittaavat maasaihin ”sidosryhminä” heidän omalla maallaan, on suuri vaikutusvalta, samoin kuin kukoistavalla safarialalla, joka myy vanhaa ja tuhoisaa myyttiä – että Serengeti olisi jonkinlainen alkukantainen erämaa, jossa maasait kulttuurijäännöksinä estävät täydellisen näkymän.

Todellisuudessa maasait ovat olleet tilanhoitajia, jotka ovat olennainen osa tuota ekosysteemiä. Samaa voidaan sanoa eri puolilla maailmaa asuvista alkuperäiskansoista, joille luonnonsuojelu tuntuu usein siltä, kuin heidän maansa kaapattaisiin heiltä. Kahden viime vuosikymmenen aikana yli neljännesmiljoona alkuperäiskansojen edustajaa on häädetty ekomatkailun, hiilidioksidipäästöjen kompensointijärjestelmien ja muiden luonnonsuojelun nimissä suoritettavien toimien tieltä. Tämän luvun odotetaan vieläpä nousevan huimasti.

Kaikista saavutuksistaan huolimatta planeetan pelastamistavoitteesta on tullut biljoonan dollarin liiketoimintaa – maailmanlaajuista taistelua, jossa varakkaat maat etsivät kehitysmaista paitsi luonnonvaroja myös itse luontoa. Varakkaisiin toimijoihin kuuluu eurooppalaisten ja amerikkalaisten lisäksi arabeja, kiinalaisia ja muita. Afrikan mantereella poliittiset johtajat ovat innostuneet siitä, mitä niin sanotut vihreät ulkomaiset investoinnit voivat merkitä heidän omalle taloudelleen (ja ehkä heidän omille pankkitileilleen).

Tällaisia paineita kohdistuu Pohjois-Tansaniaan, jonne maasait muuttivat karjansa kanssa 400 vuotta sitten ja asettuivat alueelle, joka kattaa satoja tuhansia neliökilometrejä ruohoisia tasankoja, akaasiametsiä, jokia, järviä, lumihuippuisia vuoria, suolatasankoja, metsiä ja maailman upeimpiin kuuluvia villieläimiä. He kutsuivat sitä Siringetiksi, joka paikallisella kielellä tarkoittaa ”paikkaa, jossa maa jatkaa ikuisesti kulkuaan”. Maasait kokevat lähihistoriansa taisteluksi maan pelastamiseksi niiltä, jotka väittivät sen tarvitsevan pelastamista.

Ensin tulivat brittiläiset siirtomaaviranomaiset. He perustivat 14 800 neliökilometrin kokoisen Serengetin kansallispuiston ja puskivat maasait viereiselle vyöhykkeelle, Ngorongoron suojelualueelle, jossa on kuuluisa kraatteri ja jossa heille annettiin lupa asua. Sitten tuli UNESCO. Se julisti sekä Serengetin että Ngorongoron maailmanperintökohteiksi, mihin liittyi uusia rajoituksia.

Länsimaiset turistit alkoivat puolestaan saapua etsimään afrikkalaisia elämyksiä, joita noin tuhat aiheesta tehtyä elokuvaa olivat heille luvanneet – koskematonta kauneutta ja suurriistaa, ei karjaa laiduntavia ihmisiä. Tansanian viranomaiset alkoivat vuokrata maa-alueita ulkomaisille metsästys- ja safariyrityksille, joista monet mainostivat itseään ”luonnonsuojelijoina” – ja juuri tuon sanan maasait nyt yhdistävät omaan tuhoonsa. Samalla maasait ovat levinneet pohjoista turistialuetta täplittäviin kyliin ja väkiluku onkin viime vuosikymmeninä kaksinkertaistunut noin 200 000:een. Eturistiriidat ovat väistämättä johtaneet katkeriin ja toisinaan väkivaltaisiinkin konflikteihin.

Nyt kehittyvä uhka on kuitenkin suurempi. Se syntyi pian presidentti Samia Suluhu Hassanin virkaanastumisen jälkeen vuonna 2021. ”Matkailu Ngorongorossa on katoamassa”, hän julisti yhdessä ensimmäisessä suuressa puheessaan. ”Sovimme, että ihmiset ja villieläimet voivat asua yhdessä, mutta nyt ihmiset ohittavat villieläimet.” Maasait kuuntelivat huolestuneina ja tajusivat, että ihmiset, joihin hän viittasi, tarkoitti heitä.

Pian Hassanin puheen jälkeen viranomaiset ilmoittivat suunnitelmistaan siirtää noin 100 000 maasaita, jotka asuivat Ngorongorossa ja sen ympäristössä, ”moderneihin taloihin” maan eri osaan. Samaan aikaan Ngorongoron pohjoispuolella, Serengetin kansallispuiston rajalla, hallituksen turvallisuusjoukot alkoivat vyöryä maasai-kyliin. He toteuttivat suunnitelman toista osaa, johon kuului 1 500 neliökilometriä ensisijaista laidunmaata. Siitä oli tarkoitus luoda yksinomainen riistansuojelualue Dubain kuninkaalliselle perheelle, joka oli pitkään metsästänyt alueella. Hallitus luonnehti siirtoa välttämättömäksi ympäristön säilyttämisen kannalta. Perinteiset maasaiden tilat, jotka tunnetaan nimellä bomat, poltettiin. Puistonvartijat alkoivat takavarikoida karjaa kymmenien tuhansien päiden edestä.

Ja lisää oli tulossa: 7,5 miljardin dollarin paketti Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kanssa, johon Dubai kuuluu, sisältäen uusia suunnitelmia matkailulle ja luonnonsuojelulle sekä 9,5 miljoonan dollarin sopimus kiinalaisten kanssa geologisesta puistosta, joka osui päällekkäin useiden maasai-kylien kanssa. Tansania teki tarjouksen, että se tekisi Donald Trump Jr:stä – innokkaasta trofeemetsästäjästä – virallisen ”matkailulähettilään”. Uudet kartat ja hallituksen ehdotukset osoittivat, että lisää maa-alueita saatettaisiin pian rajata pois, mukaan lukien pyhä paikka, jota maasait kutsuvat Jumalan vuoreksi.

”Se on 80 prosenttia maastamme”, eräs maasai-kylän vanhin kertoi minulle eräänä iltana tavatessaan muita johtajia Pohjois-Tansaniassa. ”Tämä on meidän loppumme.”

He olivat yrittäneet protestoida. He olivat nostaneet kanteita. He olivat vedonneet Yhdistyneisiin kansakuntiin, Euroopan unioniin, Itä-Afrikan tuomioistuimeen ja varapresidentti Kamala Harrisiin, kun hän vieraili Tansaniassa vuonna 2023. He olivat kaivaneet esiin vanhoja karttoja ja kylien nimiä todistaakseen, että maa kuului lain mukaan heille, ei vain perinteen mukaan. He olivat kirjoittaneet kirjeen John ja Patrick McEnroelle kuultuaan, että tennistähdet isännöisivät Serengetissä safari- ja tennisretkeä, jonka hinta oli 25 000 dollaria/henkilö. Jotkut kyllä antoivat kannustavia lausuntoja, mutta kukaan ei oikeasti auttanut.

Tämän Songoyo ymmärsi astellessaan pitkin markkinoita Aitongissa. Se menisi pian kiinni. Ostajat pujahtelivat ulos lanka-aidasta, ja hänellä oli vielä 12 lammasta myytävänä, joista yksi oli ontuva. Sitten tuli joku mies, joka naputteli lammasta kepillä.

”Lehmä astui sen jalan päälle. Siksi se kävelee noin”, Songoyo sanoi ja tuki eläintä polvillaan.

Mies käveli pois. Toinen mies tuli ja naputteli kepillään rampaa lammasta ja sitten muita. He sopivat hinnan, ja ostaja veti esiin setelirullan.

”Voitko millään antaa 500 lisää?” Songoyo sanoi ja pyysi ylimääräistä 3,60 dollaria Kenian shillinkeinä. ”Tarvitsen 500. Ole kiltti.”

Mies antoi 200 ylimääräistä. Songoyo toi päivän tulot sukulaiselle, joka oli palkannut hänet. He istuivat puun alla, ja hän laski Songoyon osuuden viikon työstä, noin 10 dollaria. Yksi lehmä maksaisi noin 200 dollaria.

”Nähdään ensi viikolla”, mies sanoi.

”Jumala olkoon sinulle suosiollinen”, Songoyo vastasi ja laittoi rahat sinisten verryttelyhousujensa taskuun. Hänen pieni kolhiintunut muovinen matkapuhelimensa soi.

”Minä tulen”, hän sanoi yhdelle vaimoistaan, joka odotti häntä heidän kotonaan Tansaniassa.

Hänellä oli toki ollut muitakin vaihtoehtoja kuin tämä. Vuosien saatossa maasait toisensa perään olivat luopuneet perinteisistä tavoista ja uudistaneet elämänsä luopuen punaisista huiveistaan kaikenlaisten uusien elämien vuoksi. Nyt – menetettyään karjansa – monet heistä muuttivat kaupunkeihin, joissa maasaiden maine rohkeina ja suoraselkäisinä ihmisinä tarkoitti, että siellä oli aina vartijan työtä tarjolla – näin heitä kaikkialla Arushassa ja Dar es Salaamissa, kauppojen ja pankkien edessä. Toiset olivat tarttuneet hallituksen tarjoukseen asettua uudelleen kaukana etelässä sijaitsevaan Msomera-nimiseen kaupunkiin, mutta palanneet kotiin tuoden mukanaan tarinoita yksinäisyydestä ja konflikteista paikallisten kanssa. Toiset olivat hajoamassa. Songoyo oli nähnyt heitä – humalaisia miehiä hoipertelemassa tietä pitkin tai makaamassa sammuneina puiden alla punaisten huiviensa päällä keskellä päivää. Hänestä ei ikinä tulisi sellaista.

”Ei ikinä”, hän sanoi ja aloitti pitkän kävelymatkan takaisin kotikyläänsä Tansaniaan. Pitkä mies, joka oli kääritty vaaleanpuna-violettiin ruudulliseen huiviin, ohitti tuhkakivitavernoja, joissa hän ei juonut, ja moottoripyöriä, joita hän ei vuokrannut, koska tarkoituksena oli säästää rahaa lehmää varten. ”Ei lehmiä, ei elämää”, hän sanoi itselleen kiihdyttäen vauhtia oranssia hiekkatietä pitkin, joka kurotti kohti myöhäistä iltapäivää.

Hänen varhaisimmat muistonsa liittyivät lehmiin. Hän ei ollut koskaan ollut ilman lehmiä. Ne olivat valtavia, lämpimiä, ruskeita petoja, joita pidettiin boman keskellä. Hänen kotinsa seinät oli tehty niiden lannasta. Niiden maitoa ja verta hän joi lapsena, kun hänen isänsä kertoi hänelle, mitä maasai-lapsille perinteisesti kerrottiin: kun maa erkani taivaasta ja Jumala lähti maan pinnalta, hän uskoi maasaille kaiken karjan ja samalla myös maan ja muut eläimet, jotka jakoivat maan. Songoyo opetteli paimentamista kivillä, työntämällä niitä ympäriinsä hiekassa. Hän sai ensimmäisen vasikkansa pienenä poikana ja paimensi sitä kepillä lähellä bomaansa. Kun hän oli tarpeeksi iso, hän seurasi vanhempia veljiään laajemmille laidunalueille, johon sisältyi alue, jota maasait kutsuvat Oseroksi. Sana viittaa reheviin niittyihin, tässä tapauksessa Serengetin kansallispuiston vieressä olevaan 1 500 neliökilometrin maa-alueeseen, jossa maasait olivat asuneet ja kasvattaneet karjaa sukupolvesta toiseen.

Juurikin Oserossa hän oppi hyödyllisiä asioita erilaisista ruohoista ja puista: missä oli hyvät oksat jousia varten tai hyvä kuori, josta voi keittää teetä helpottamaan selkäkipuja. Hän oppi, mistä löytää luonnon suolaa ja viilentäviä puroja, ja hän oppi tiettyjä sääntöjä: Älä koskaan kaada puuta. Pidä karja poissa gnuista poikimiskauden aikana, koska ne kantavat tautia, joka on lehmille tappava.

Hän kuunteli vanhempien poikien tarinoita, mukaan lukien sitä, jonka oppeja hän vieläkin noudatti. Se kertoi maasai-ryhmästä, joka lähti karjanryöstöretkelle, kun yksi sotureista rikkoi sandaalinsa. Soturi kääntyi takanaan olevan miehen puoleen ja pyysi tätä jäämään avuksi, mutta mies kieltäytyi. Hän kysyi toiselta, joka myös kieltäytyi, ja niin edelleen, kunnes vihdoin viimeinen suostui jäämään muiden jatkaessa loistokasta karjanryöstöä. Karski opetus oli: Ole valmis. Älä jää jälkeen. Pysy ryhmän kanssa. Kamppaile.

Songoyo oli kyllä kamppaillut. Hän piti itsensä koossa isänsä kuoleman jälkeen, kun hän oli vielä nuori poika. Sillä hetkellä hän olisi saattanut muuttua rikolliseksi, mutta ei. Hän kesti nuoruuden aikuistumisseremoniansa arvokkaasti ja onnistui kaikesta päätellen olemaan itkemättä tai tärisemättä ympärileikkauksensa aikana, jolloin ihmiset tutkivat poikia ja pilkkaavat, jos heissä näkyy heikkouden merkkejä – ja niinpä hänet palkittiin lehmillä. Hän oppi ampumaan nuolia ja käyttämään viidakkoveistä, ja hänestä tuli morani-soturi. Tässä elämänvaiheessa nuoret maasai-miehet kantavat vastuun kylänsä suojelemisesta. Hänelle annettiin lisää lehmiä, joista jokaisella oli nimi ja jokaisella tietty luonne, jonka hän oppi tuntemaan. Tällä tavoin elämä, jollaista hän halusi elää, tuli mahdolliseksi.

Hän meni naimisiin ensimmäisen vaimonsa, sitten toisen ja kolmannen kanssa, ja lopulta rakensi boman kylään, jossa hänen lapsensa kävivät koulua, ja suuremman tilan Oseron reunalle, jossa karjaa pidettiin ja jossa hän koki yhden elämänsä onnellisimmista hetkistä. Se tapahtui juuri ennen kuin kaikki kauhea alkoi tapahtua. Se oli aivan tavallinen päivä sadekaudella, kun lehmät olivat lihavia ja hän käveli niiden keskelle. Lehmien kellot kilisivät hänen ympärillään ja hän ymmärsi, kuinka pitkälle oli päässyt ajatellen: ”Kyllä, olen oikea maasai.”

Elämä ei kuitenkaan aina ollut idyllistä. Kylissä, joissa vierailin yksi toisensa jälkeen, ihmiset kuvailivat vuosien ajan jatkuneita jännitteitä safariyritysten ja luonnonsuojeluviranomaisten kanssa. Ihmiset, jotka asuivat Ngorongoron suojelualueella – tuolla laajalla vyöhykkeellä, joka oli melkein kuin oma maansa – olivat valittaneet koulujen hajoamisesta ja myrkytetyistä nuolukivistä ja siitä nöyryytyksestä, jota he joutuivat kokemaan aina, kun heidän henkilöllisyytensä tarkastettiin heidän kulkiessaan turistiportin läpi. Muilla alueilla ihmiset olivat syyttäneet tiettyjä safariyrityksiä siitä, että ne hankkivat laittomasti vuokrasopimuksia ja maksoivat paikalliselle poliisille karjankasvattajien hakkaamisesta toimilupia tarkastaessaan. Yksi yritys oli tunnettu pahamaisena siitä, että se suihkutti helikopterilla polttavaa vettä lehmien päälle.

Oserossa ongelmat juontavat juurensa vuoteen 1992, jolloin emiraattiyritys nimeltä Otterlo Business Corporation (OBC) myönsi ensimmäisen kerran metsästyskortin Dubain kuninkaalliselle perheelle. Heillä oli oma yksityinen leirinsä ja yksityinen kiitoratansa sekä itselleen emiirille, Sheikh Maktoum bin Rashid Al Maktoumille, oma kukkulalla sijaitseva tila, jota vartioi Tansanian sotilaspoliisin erikoisyksikkö.

Joka vuosi sateiden päätyttyä rahtilentokoneet, jotka olivat täynnä nelipyöräisiä ja telttoja ja ruokalavoja, surisivat matalalla kylien yllä ennen laskeutumistaan, minkä jälkeen yksityiset suihkukoneet toimittivat paikalle kuninkaallisen perheen ja heidän vieraansa. Muutamaa viikkoa myöhemmin ne surisivat pois jättäen jälkeensä seeprojen, antilooppien ja muiden palkintoeläinten ruhoja.

Jonkin aikaa OBC:llä oli oma matkapuhelintorni, ja maasai-kyläläiset huomasivat, että ollessaan sen lähellä heidän puhelimensa näytöille ilmestyi viesti: ”Tervetuloa Yhdistyneisiin Arabiemiirikuntiin.” Järjestelyksi oli sovittu, että maasaiden piti pysyä poissa, kun kuninkaalliset olivat paikalla huvilallaan, mutta melkein kaikki olivat nähneet heistä vilauksen.

Songoyo oli nähnyt heidän ajavan ylinopeutta ympäriinsä ja ampuvan eläimiä kuorma-autoista puoliautomaattikivääreillä. ”Kerran he pysähtyivät lehmieni keskelle ja näin heidän ampuvan kymmeniä antilooppeja”, hän kertoi minulle. ”He vain tappavat, tappavat, tappavat!”

Diplomatiaa oli kokeiltu. Joskus arabit, kuten maasait kutsuivat heitä, jakoivat heille riisipusseja. He palkkasivat maasai-miehiä työskentelemään oppaina ja kuljettajina ja lennättivät joitain suosikkityöntekijöitään Dubaihin, jossa ostivat heille vaatteita ja autoja. Yksi kuljettaja muisteli olleensa leirillä eräänä päivänä, kun emiiri saapui. Kuljettaja asettui riviin muun henkilökunnan kanssa, ja emiiri tervehti jokaista heistä, samalla kun tämän avustaja seurasi perässä suuren käteispussin kanssa ja antoi kunkin työntekijän vuorollaan laittaa kätensä pussiin. Kuljettaja kertoi ottaneensa pussista 1 060 dollaria.

Mutta katkeruus oli aina läsnä. Maasai-johtajat olivat pitkään väittäneet, että Osero kuuluu 14 vierekkäiselle kylälle ja että he eivät olleet koskaan suostuneet OBC:n sopimukseen. Tansanian viranomaiset vahvistivat auktoriteettinsa ulottuvan paitsi Oseroon myös paljon laajemmin – Loliondoon – viitaten sen siirtomaa-ajan nimitykseen riistansuojelualueena. He turvautuivat usein väkivaltaan tämän näkemyksen vahvistamiseksi. Maasai-kyläläiset kuvailivat minulle, kuinka hallituksen turvallisuusjoukot olivat yhteistyössä OBC:n kanssa toteuttaneet ainakin kahdesti viime vuosien aikana laajamittaisen bomien polttamisen leirin läheisyydessä. Lehmiä laiduntavia nuoria miehiä oli hakattu ja heitä kohti oli ammuttu. Yksi mies kuvaili minulle, että häntä oli ammuttu kasvoihin ja sitten laitettu käsiraudoissa kiinni sairaalavuoteeseen, kun hän vuoti verta korvistaan, nenästään ja silmistään ja menetti vähän väliä tajunsa. Hän muisti poliisin huutaneen lääkärille, että tämä antaisi hänen kuolla, mutta lääkäri kieltäytyi käskystä ja pelasti hänen henkensä. Hän menetti vasemman silmänsä, ja silmäkuoppa oli nyt arpeutunut ja paikalla oli vain ihoa. Hän oli säilyttänyt sinisen sairaalakuittilappusen kaikki nämä vuodet toivoen saavansa korvauksen, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Useimmissa kylissä on ihmisiä, jotka voivat kertoa samanlaisia tarinoita.

Maasai-johtajilta saatujen lisääntyvien valitusten ja heidän nostamiensa oikeusjuttujen keskellä Tansanian viranomaiset keskeyttivät vuonna 2017 OBC:n lisenssin ja syyttivät yrityksen johtajaa noin 2 miljoonan dollarin lahjusten tarjoamisesta luonnonvara- ja matkailuministeriölle. Se johti oikeudenkäyntiin, joka päättyi valitussopimukseen. OBC:n johtajia, Dubain kuninkaallisen perheen edustajia ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien hallituksen virkamiehiä pyydettiin saada haastatella siitä, miten he liittyivät Tansaniaan, mutta pyyntöihin ei vastattu.

Kun Hassanista tuli presidentti vuonna 2021, johtaja oli jo palannut töihin ja OBC:n lennot jatkuivat.

Samia Suluhu Hassan oli laajalti suosittu lännessä ja idässä. Naisen edeltäjä, John Magufuli, joka kuoli virassaan, oli ollut populisti, jolla oli autoritaarinen putki, ja hänestä tuli surullisen kuuluisa covidin vaarojen vähättelystä. Hän keskeytti tiedotusvälineiden tiedotteet, kielsi opposition mielenosoitukset ja vieraannutti ulkomaiset sijoittajat. Silti monet maasait pitivät häntä sankarina OBC:n poistamisen johdosta.

Hassan lievensi Magufulin tukahduttavaa politiikkaa ja aloitti kunnianhimoisen suunnitelman ulkomaisten investointien tuomiseksi maahan, erityisesti matkailun kautta. Hän brändäsi itsensä eteenpäin katsovaksi ympäristönsuojelijaksi.

Hän löysikin halukkaita yhteistyökumppaneita. Maailmanpankki oli kannustanut lisäämään matkailua väittäen, että se voisi auttaa Tansaniaa saavuttamaan sen, mitä viralliset mittarit määrittelevät keskituloiseksi asemaksi. Yksi maan tärkeimmistä suojelukumppaneista, UNESCO, oli painostanut Tansanian viranomaisia vuosien ajan toteuttamaan ”tiukkaa politiikkaa väestönkasvun hillitsemiseksi” Ngorongorossa, vaikka UNESCO sanoo myös, ettei se ole koskaan tukenut ihmisten siirtymistä. Saksalainen luonnonsuojeluryhmä Frankfurt Zoological Society, joka on tärkeä kumppani Serengetin kansallispuiston hoidossa, on ilmaissut huolensa siitä, että perinteiset maasai-käytännöt ovat muuttumassa vähemmän kestäviksi väestönkasvun vuoksi. ”On olemassa liikakäytön ja ylilaiduntamisen riski, johon pitäisi puuttua”, yhdistyksen Afrikan-osaston apulaisjohtaja Dennis Rentsch kertoi minulle. ”En halua mustamaalata maasaita. He eivät ole luonnonsuojelun vihollisia. Mutta haasteita tulee siitä, kun käännekohta saavutetaan.”

Vastauksena näihin paineisiin luonnonvara- ja matkailuministeriö teetti raportin, jossa syytettiin kasvavia maasai- ja karjapopulaatioita ”laajasta elinympäristön tuhoamisesta” suojelualueilla. Siinä suositeltiin kaikkien Ngorongoron maasaiden uudelleensijoittamista. Siinä suositeltiin myös kauempana olevan 1 500 neliökilometrin Osero-alueen nimeämistä suljetummaksi riistansuojelualueeksi ja kuvailtiin maan olevan tärkeä villieläinten vaelluspaikka ja Serengetin ekosysteemille tärkeää valuma-aluetta. Nimitys antoi Dubain kuninkaalliselle perheelle oman erityisen metsästysleikkikentän. Mutta kukaan alueella asuvista maasaista ei saisi enää laiduntaa karjaansa tai asua siellä.

Maasai-johtajat vastasivat kahdella omalla yli 300-sivuisella raportillaan, joka kattoi siirtomaa-ajan historian, perustuslain, maankäyttölain ja kansainväliset yleissopimukset. He myös toimittivat kopioita kylien nimistä, rekisteröintitodistuksista ja vanhoista kartoista todistaakseen, että heillä oli kansalaisina laillinen oikeus maahan. He syyttivät rönsyileviä mökkejä, laidunmaata halkovia teitä, savanneilla maastossa liikkuvia kuorma-autoja ja ”valtavaa turistiliikennettä” elinympäristön tuhoutumisesta. Ylilaiduntaminen oli seurausta siitä, että heidät oli ahdettu yhä pienemmille alueille, mikä esti maasaita kiertämästä laidunalueelta toiselle, kuten he normaalisti tekivät. Viitaten omiin tutkimuksiinsa he sanoivat, että hallitus oli paisutellut karjan määrää, ja tätä väitettä tuki myös Pablo Manzano, espanjalainen ekologi Baskimaan ilmastonmuutoskeskuksesta. Hän oli tehnyt tutkimusta alueella ja havainnut, että hallitus pitää yllä traagista väärinkäsitystä.

Manzano ja muut viittasivat tieteellisiin tutkimuksiin, joita tehtiin yhä enemmän ja jotka osoittivat sen, minkä maasait olivat jo pitkään tienneet: että heidän maanhoitonsa ei heikentänyt Serengetin ekosysteemiä, vaan oli itse asiassa auttanut ylläpitämään sitä ja jopa luomaan sen: savannit, joita maasait olivat viljelleet satojen vuosien ajan, olivat samoja savanneja, joita monet villieläimet tarvitsivat menestyäkseen. Tässä mielessä maa oli jo suojeltua ennen kuin saksalaiset, britit ja erilaiset kansainväliset ryhmät päättivät, että heidän oli pelastettava se.

Raporteissaan maasai-johtajat tulivat siihen lopputulokseen, että hallitus oli sitoutunut ”laskelmoituun prosessiin eläinten hävittämiseksi” ja ”heidän toimeentulonsa ja kulttuurinsa tuhoamiseksi”. He menivät bussilla pääkaupunkiin ja toimittivat kaksi raporttia henkilökohtaisesti hallituksen virkamiehille.

Mutta keskustelua ei syntynyt, ei mitään keskustelua asian monimutkaisuudesta. Hassan eteni agendansa kanssa. Hän viimeisteli 7,5 miljardin dollarin pakettia Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kanssa, joka on Kiinan, EU:n ja Yhdysvaltojen jälkeen neljänneksi suurin sijoittaja Afrikassa. Yhdessä kaupassa luovutettiin noin kaksi kolmasosaa Dar es Salaamin satamasta DP Worldille, Yhdistyneiden arabiemiirikuntien hallituksen omistamalle yritykselle. Toisessa kaupassa luovutettiin noin 80 000 neliökilometrin metsänhoito – noin 8 prosenttia koko maan alasta – Blue Carbon -nimiselle yritykselle, jota johtaa kuninkaallisen perheen jäsen, Sheikh Ahmed Dalmook Al Maktoum. Yritys käyttää suojeltua maata hiilihyvityksien tuottamiseen, joita se myy muille yrityksille. Pakettiin sisältyi myös matkailuun suunnattu rahaosuus.

Hassan kutsui matkatoimistoja maahan ”matkailun uudelleenkäynnistämistä varten”. Hän puhui haluavansa lisää viiden tähden hotelleja. Hän kuvasi mainosdokumentin nimeltä The Royal Tour, jossa hän yhdessä vaiheessa lentää helikopterilla matkatoimittajan kanssa joidenkin maasai-kylien yli lähellä Serengetiä.

”Kaikki nuo pyöreät jutut alhaalla ovat maasai-bomia”, Hassan sanoo dokumentissa, kun useat kyläläiset katsovat taivaalle. Sitten toimittaja kommentoi tavalla, jota maasai-johtajat pitivät pahaenteisenä: ”Vuosien varrella Tansanian hallitus on yrittänyt suostutella maasaita perinteisiksi maanviljelijöiksi tai karjankasvattajiksi, mutta he ovat pitäneet kiinni muinaisista tavoistaan. Heillä ei kuitenkaan nyt ehkä ole vaihtoehtoja.”

Noin 600 kilometriä etelämpänä, Msomeran kuumemmalla, tasaisemmalla viljelyalueella, puskutraktorit muokkasivat maata uudessa kehityshankkeessa. Armeija oli rakentamassa sinne 5 000:ta tuhkakivitaloa, jotka oli tarkoitettu maasai-perheille. Virkamiehet oli lähetetty Ngorongoron suojelualueen kyliin esittämään hallituksen tarjous: ilmainen talo ja hehtaarin maa-alue. Sähkö, vesiputket, uudet koulut. Noin 4 000 dollarin käteisbonus niille, jotka ottivat tarjouksen vastaan määräaikaan mennessä. Yhdessä tällaisessa esittelytilaisuudessa väkijoukko heitti virkamiehiä kivillä.

Pyysin saada haastatella Hassania ymmärtääkseni paremmin hänen päätöksiään. Vastauksena hallituksen tiedottaja järjesti useiden muiden virkamiesten haastatteluja. Näistä yksi oli piirikomissaari Albert Msando, joka kertoi minulle: ”Mitä tahansa vastaankin, on sama mitä presidentti olisi vastannut.” Tapasimme Handenin kaupungissa, lähellä Msomeraa. Msandon toimisto oli entisessä brittiläisen siirtomaa-ajan rakennuksessa, jossa Tansanian perustajan Julius Nyereren muotokuva riippui yhdellä seinällä ja Hassanin muotokuva toisella.

”Yleisen edun vuoksi”, Msando sanoi maasaista, ”meidän on siirrettävä heidät muualle.” Msando on koulutukseltaan ja käytökseltään asianajaja, ja hän korosti, että kaikki siirrot ovat vapaaehtoisia, ainakin toistaiseksi. Hän teki myös selväksi, että jos suostuttelu epäonnistuu, hallituksella on laillinen oikeus poistaa maasait suojelualueilta, tarvittaessa voimakeinoin. ”Siksi täällä on miehiä, joiden olkapäät on koristeltu”, Msando sanoi osoittaen ympäri huonetta olevia poliiseja ja sotilaita.

Hän kertoi minulle, että kuka tahansa Tansaniassa olisi onnekas saadessaan sen, mitä maasaille oli luvattu. ”Uskon, että lupaamamme talot ovat hienoja nykyaikaisten standardien mukaan.” Hän sanoi, että maasait elävät tällä hetkellä ”saastaisissa olosuhteissa” ja heitä pitäisi auttaa ”elämään parempaa elämää”.

Hän ja muut virkamiehet, joiden kanssa puhuin, sanoivat, että he eivät edes pidä maasai-termin käytöstä. He vetosivat Nyereren henkeen sanoen, että Tansanialla tulee olla kansallinen identiteetti, ei eri heimoidentiteettejä. Msando sanoi ymmärtävänsä maasain huolen kulttuurinsa menettämisestä, vaikka hänellä ei ole juurikaan sympatiaa sitä kohtaan. ”Kulttuuri on muuttuva asia”, hän sanoi. ”Minä olen chaga – chagat olivat vähällä saada oman kansakuntansa. Katsokaa minua nyt. Ihmiset eivät edes tiedä, että olen chaga. Lapseni eivät edes puhu chagan kieltä.” Hän oli anteeksipyytelemätön: ”Maasaita ei ole vapautettu akkulturaatiosta, kulttuurisesta sopeutumisesta tai kulttuurisesta sukupuutosta.”

Hallituksen suunnitelmat etenivät. Kesäkuussa 2022 satoja turvallisuushenkilöjä kuljettanut kuorma-autosaattue vyöryi Oseron rajalla sijaitseviin 14 kylään. Sellaista voimannäyttöä maasait eivät olleet koskaan ennen nähneet. Sotilaat, poliisi ja puistonvartijat perustivat leirejä jokaisen kylän laitamille ilmoittaen, että heidän aikomuksenaan oli rajata uusi riistansuojelualue. Se, mitä seuraavaksi tapahtui, paljastui satunnaisesti useiden päivien aikana. Se on dokumentoitu ihmisoikeusryhmien raportteihin, ja kymmenet todistajat ja uhrit ovat kuvailleet sitä minulle.

Ensinnäkin yhteensä 27 kyläjohtajaa kutsuttiin niin kutsuttuun rutiininomaiseen hallitsevan puolueen kokoukseen ja pidätettiin, kun he kertoivat kieltäytyvänsä noudattamasta rajaa. Turvallisuusjoukot alkoivat sitten pystyttää koko pitkälle Oseroa ympäröivälle kehälle vajaan metrin korkuisia suorakaiteen muotoisia sementtimerkkejä, joita kutsuttiin majakoiksi. Kyläläiset tulivat heidän takanaan ja potkivat merkit alas ennen kuin betoniperustukset olivat kuivuneet. Naiset hakkasivat niitä viidakkoveitsillä. ”Minusta tuntui, että taistelin itseni puolesta”, eräs nainen kertoi minulle myöhemmin. ”Tiesin, että jos tämä maa katoaa, lapsillani ei ole mitään paikkaa, ja se pakotti minut unohtamaan pelkoni.” Mutta turvallisuusjoukot hakkasivat vuorostaan kyläläisiä. Kylän vanhimmat kutsuivat yli 1 000 morania asettumaan asemiin ja puolustautumaan jousilla ja nuolilla metsäisillä alueilla päätien varrella, jossa hallituksen kuorma-autot partioivat.

”Kuinka moni on valmis kuolemaan?” johtaja sanoi ryhmälle, ja jossain vaiheessa yksi heistä ampui nuolen erästä poliisia kohti tappaen hänet.

Sen jälkeen turvallisuusjoukot avasivat tulen. He ampuivat iäkkäiden naisten jalkoihin, kun he heiluttivat ruohoa rauhan merkkinä. He ampuivat vanhan miehen, joka kaatui ja joka nostettiin kuorma-auton lavalle ”kuin maissisäkki”, kuten hänen poikansa kertoi minulle. Häntä ei ole löydetty. Turvallisuusjoukot ampuivat miehiä ja naisia, jotka yrittivät tuhota majakat, haavoittaen heitä käsivarsiin, jalkoihin ja selkään. He ampuivat kyynelkaasua bomiin ja ryntäsivät yhteen bomaan, jossa pidettiin perinteistä seremoniaa, ampuen väkijoukkoa. Moranit odottivat käskyä päästä kostamaan, mutta kylän vanhimmat kutsuivat heidät pois nähdessään, mitä hallitus oli valmis tekemään. ”Se johtuu vain siitä, että meillä ei ollut aseita”, maasai-vanhin kertoi minulle. ”Jos jotkut auttoivatkin meitä aseilla, he eivät voineet edes taistella kanssamme, koska he ovat pelkureita.” Toinen vanhin sanoi: ”ei pelkillä nuolilla voi taistella asetta vastaan.”

Kymmenet ihmiset, joilla oli luotien ja viidakkoveitsen aiheuttamia haavoja ja joita poliisi esti tulemasta paikallisille klinikoille, nilkuttivat rajan yli Keniaan hoitoon. Tuhannet muut pakenivat sinne turvaan. Toiset piiloutuivat metsään. Sitten alkoi polttaminen ja jyrääminen. Useiden päivien ajan turvallisuusjoukot kynsivät ympyrän muotoisten tikku-aitausten läpi, murskasivat taloja ja aitauksia ja sytyttivät niiden jäänteet tuleen, polttaen yli 300 bomaa, mukaan lukien Songoyon boman, ja saaden työn valmiiksi ennen vilkkaan safarikauden alkua. Muutama päivä väkivaltaisuuksien jälkeen antamassaan lausunnossaan Tansanian hallitus sanoi, että uudella riistansuojelualueella ”ei ole siirtokuntia, kuten väitetään, ja siksi häätöä ei tapahdu”. Se kuvaili tapahtunutta ”käytännöksi, joka oli normaali kaikille villieläinten ja metsien suojelualueille Tansaniassa” – välttämätön askel, jolla estettiin se, että Serengetin ekosysteemi ”häiriintyisi ja lopulta pyyhittäisiin pois maan pinnalta”.

Songoyon boma oli ollut kuuman lähteen äärellä. Hänen isänsä ja isoisänsä haudat olivat lähellä. Väkivaltaisuuksien jälkimainingeissa hän siirsi perheensä ja karjansa Oserosta pienempään bomaan lähemmäs kyläänsä, johon hän ja muut palasivat piilostaan – löytääkseen ryöstetyt kodit ja villieläinten syömien lehmien luurangot.

Turvallisuusjoukot vaelsivat edestakaisin teitä pitkin. Viranomaiset kutsuivat ihmisiä maahanmuuttovirastoihin ja syyttivät heitä kenialaisiksi, vaatien heitä viikkojen ajan saapumaan oikeuteen, kunnes tuomarit hylkäsivät tapauksensa todisteiden puutteen vuoksi. Puistonvartijat partioivat Oseroa raskaammin kuin koskaan, ampuen ja hakaten paimenia, jotka menivät lähellekään uutta suojelualuetta. Tällaisia rangaistuksia tuli nyt eräänlaisen psykologisen kidutuksen rinnalla – sillä yritettiin pakottaa ihmiset suostumaan oman riistonsa laillisuuteen. Yksi nuori mies kertoi minulle, että vartijat raahasivat hänet kuorma-autoonsa ja hakkasivat häntä tuntikausien ajan kepillä selkään, kutsuen häntä ”roskaksi” ja huutaen: ”Sano, että olet samaa mieltä siitä, että tämä maa on viety teiltä! Me rankaisemme sinua, kunnes olet samaa mieltä.” Hän kertoi, kuinka he syöttivät hänelle maissijauhoa ja hakkasivat häntä yhä uudestaan. Mutta hän ei koskaan suostunut olemaan samaa mieltä. Nyt hän pystyy tuskin kävelemään.

Maasailla oli muita ongelmia. Yksi niistä oli ruoho: sitä ei ollut tarpeeksi. Kaikkialla minne menin, näin luisevia lehmiä nyhtämässä kuivissa soralaikuissa olevia lyhyitä rikkaruohomöykkyjä. Epätoivoissaan jotkut ihmiset veivät lehmiään laiduntamaan Keniaan, kun taas toiset hiipivät yöllä Oseroon. Jotta puistonvartijat eivät huomaisi, lehmät vietiin sinne ilman kelloja, mikä vaikeutti niiden havaitsemista pimeässä. Paimenet käyttivät halpoja taskulamppuja turvallisuutensa vuoksi: he väläyttivät niillä nopeasti pensaita kohti havaitakseen leijonien ja muiden saalistajien silmät. He kamppailivat pitääkseen itsensä hereillä, pitivät pientä radiota kaulassaan ja soittivat hiljaa musiikkia alhaisella äänenvoimakkuudella, jonka vain itse kuulivat.

Toinen ongelma oli pahempi: puistonvartijat takavarikoivat karjaa. Ei vain muutamia sieltä täältä, vaan valtavia laumoja, satoja ja tuhansia. Eräänä päivänä Songoyo sai puhelun veljeltään, joka oli paimentanut Songoyon 75:tä lehmää lähellä Oseroa muiden paimenten kanssa.

Hän sanoi, että puistonvartijat olivat ajaneet heidät alas ja takavarikoineet yli 700 päätä karjaa, mukaan lukien kaikki Songoyon karjan. Hän sanoi, että puistonvartijat olivat sitten siirtäneet lehmät Serengetin kansallispuistoon ja pitivät niitä karsinassa. Songoyo kuvitteli, kuinka niitä pidettiin syömättä ja juomatta. Hän kuvitteli suosikkinsa, Kiripan, ruskean hiehon, jonka hän tiesi aina johtavan muut lehmät kaukaisille laidunmaille ja takaisin kotiin, hitaasti kuolevana, ja ryntäsi muiden karjanomistajien kanssa puiston portille.

”Yritin puhua järkeä puistonvartijoille, mutta epäonnistuin täysin – vaikutti, että he olivat valmiit ampumaan meidät”, hän muisteli. Niinpä ryhmä otti yhteyttä maasai-asianajajaan Melau Alais'hin, jonka toimisto oli hukkunut tällaisiin hätäpuheluihin viimeisen vuoden aikana.

Useiden päivien kuluttua Songoyo sai tietää, että puistonvartijat väittivät, että karja oli laiduntanut laittomasti Serengetin kansallispuistossa ja että se huutokaupattaisiin, elleivät omistajat voittaisi oikeudessa. Tuomioistuin oli Mugumu-nimisessä kaupungissa, puiston toisella puolella, kahden tunnin ajomatkan päässä. Oikeuskäsittely pidettäisiin muutaman päivän kuluttua. Niinpä Songoyo ja muut omistajat keräsivät puistomaksut kokoon ja lähtivät asianajajan autolla ajamaan ohi rehevän vihreän ruohikon ja lihavien, laiduntavien seeprojen ja Land Cruisereiden, jotka olivat täynnä maisemista nauttivia turisteja. Kun he saapuivat oikeustalolle, omistaja nimeltä Soloi Toroge, jonka he olivat valinneet edustamaan kaikkia omistajia tapauksessa, vangittiin oikeuskäsittelyyn asti syytettynä laittomasta paimentamisesta.

Seuraavana päivänä Songoyo ja muut istuivat lehterillä, kun Toroge puolustautui. Sekä Songoyo että Alais muistelivat oikeussalissa viettämäänsä päivää ja kertoivat siitä minulle.

”Kerrohan mitä siis tapahtui?” Alais kysyi Torogelta, ja kun syytetty alkoi kertoa tarinaa siitä, kuinka puistonvartijat olivat lyöneet paimenia ja vieneet karjan, Songoyo sanoi tunteneensa vihansa nousevan.

Alais kysyi Torogelta, mistä hän tiesi, että lehmät olivat hänen, ja kun hän kuvaili niiden erityisiä värejä ja merkkejä, Songoyo ajatteli omia lehmiään ja tuli epätoivoisemmaksi.

Toisessa vaiheessa Alais kysyi Torogelta, kuinka monta lasta hänellä on, ja kun Songoyo ajatteli omiaan, hän alkoi tuntea olonsa fyysisesti sairaaksi.

”Mitä muuta liiketoimintaa teet?” Alais jatkoi.

Toroge sanoi olevansa täysin riippuvainen karjasta.

”Tästä karjasta tai muusta?” Alais kysyi häneltä.

Tästä karjasta, hän vastasi. Ei ollut muuta karjaa.

”Joten jos tuomioistuin päättää huutokaupata karjan, mitä tapahtuu?” Alais kysyi.

”Me kaikki kuolemme nälkään”, Toroge vastasi.

Hänen jatkaessaan Songoyo muisti ajatelleensa, että tässä se nyt on. Että hän todella oli menettämässä kaiken, minkä saavuttamiseksi hän oli työskennellyt koko elämänsä – ei kuivuuden tai oman typeryytensä vuoksi, vaan hallituksensa ja arabien ja jonkin luonnonsuojeluksi kutsutun vuoksi. Hän kertoi, kuinka alkoi ääntelehtiä ja tunsi itsensä niin hämmentyneeksi ja muuttuneeksi, että hän ajatteli voivansa tappaa jonkun tai että joku voisi tappaa hänet. Pian ihmiset ympäröivät hänet, ja tuomioistuimen virkamiehet uhkasivat pidättää hänet. Songoyo sanoi: ”Kuolkaamme sitten. Eihän erityistä kuolemaa olekaan.”

Hän ei palannut kuulemaan todistuslausuntoa muina päivinä. Hän oli palannut kyläänsä, kun Alais soitti kertoakseen, että tuomari oli päättänyt, että lehmät huutokaupattaisiin, elleivät omistajat maksaisi sakkoa, ja että hänen osuutensa – laskettuna karjaa kohti päivässä, yli 30 päivän ajalta ja siitä eteenpäin – olisi noin 5 000 dollaria.

Hän harkitsi hetken tekevänsä saman, mitä muut olivat tehneet, eli lainanneet rahaa somalialaiselta lainahailta, joka teki vilkasta liiketoimintaa, mutta päätti, ettei se olisi oikea ratkaisu.

”Antaa heidän myydä ne kaikki”, hän sanoi Alaisille.

Hän ei lähtenyt bomasta moneen päivään.

Normaalisti sukulaiset ja naapurit antoivat jollekulle hänen asemassaan olevalle yhden lehmistään auttaakseen häntä jälleenrakentamisessa, mutta mikään ei ollut enää normaalia. Paikallisen laskelman mukaan puistonvartijat olivat ottaneet yli 50 000 päätä karjaa. Takavarikoidun karjan ja sakkojen välillä oli käynnissä valtava varallisuuden siirto maasai-yhteisöltä hallitukselle.

Ihmiset tulivat Songoyon bomaan kertomaan kuinka pahoillaan olivat. He yrittivät rohkaista häntä. Hän pohti, mitä voisi tehdä. Hänestä voisi tulla vartija. Hän kuvitteli seisovansa tuntikausia paikallaan jonkin rakennuksen edessä Arushassa. Sitten hän alkoi kallistua sen puoleen, että kuolema olisi parempi. Perinteiseen maasai-kosmologiaan ei sisälly kuolemanjälkeistä elämää, ei palkkiota tai rangaistusta tuonpuoleisessa, joten se olisi siinä. Hirttäminen tai myrkky olivat tavallisia menetelmiä. Hirttäminen oli varmempi keino. Sitten hän ajatteli lapsiaan. ”Ja sanoin ei”, hän muisteli. Hän sanoi itselleen, mitä muut olivat kertoneet hänelle hänen isänsä kuoleman jälkeen. Hän oli ahkera työntekijä. Hän osasi taistella. Hän ajatteli: ”Ehkä jotain hyvää on vielä edessäni.” Hän ajatteli, että jos hän vain jatkaisi eteenpäin, Jumala siunaisi häntä.

Hän purki suuren aitauksen, jossa hän oli pitänyt karjaansa, ja rakensi pienemmän seitsemälle vuohelle, jotka hänellä vielä oli, ja yhdelle lehmälle, jonka hän toivoi voivansa ostaa. Hän muisti kaukaisen sukulaisensa, Keniassa asuvan liikemiehen, ja otti häneen yhteyttä. Suunnitelma oli valmis: hänen tulisi noutaa karja kylänsä lähellä olevalta torilta, paimentaa karja rajan yli Kenian markkinoille, ja jos hän ei saisi sitä myytyä siellä, hän jatkaisi Aitongiin ja kulkisi siten yli 200 kilometrin kierroksen joka viikko. Hän oli tehnyt sitä jo kuukausien ajan.

Kun hän palasi kotiin Aitongista, hän antoi aina puolet ansaitsemistaan rahoista vaimoilleen ruokaa varten. Hän lepäsi tovin ja aloitti sitten uudelleen. Hän huomasi laihtuvansa.

Songoyo suuntasi pohjoiseen seuraavan lammaskatraansa kanssa aukean yli, jossa oli tähän aikaan vuodesta puro ja sileitä kiviä. Hän kiersi Serengetin kansallispuiston, jossa ei saisi olla, ja ylitti sitten matalan vuorijonon, joka oli Tansanian ja Kenian rajapyykkinä, ja huomasi sandaaliensa jo halkeilevan pohjista. Puiston porteilla osa niistä puolesta miljoonasta ihmisestä, joita vierailee puistossa vuosittain, jonotti Land Cruisereissa, joiden puskureissa oli Britanniaa, Saksaa, Italiaa tai Yhdysvaltoja edustavat lipputarrat. Ja kun aurinko nousi eräänä aamuna, alkoi vyöryminen sisään puistoon. Noilla turisteilla oli mielessään oman elämänsä bucket list, vuosipäivä, unelma ja romantisoidut kuvat.

He kulkivat hiekkateitä ruohoisten tasankojen läpi, jotka todella näyttivät jatkuvan ikuisesti – tuo kumpuileva vihreiden ja keltaisten ruohojen ja tasalatvaisten puiden meri. He hidastivat gasellien ja norsulaumojen kohdalla. He kiiruhtivat bongaamaan leopardeja kuorma-autoilla, joissa vilisivät eri varustelijoiden toiveikkaat nimet – Sense of Africa, Lion King Adventures, Peacemakers Expeditions – ja pian niitä alkoi kokoontua Mara-joen toiselle puolelle.

Toisella puolella suuret mustat gnulaumat kerääntyivät odottamaan oikeaa hetkeä, jolloin ne voisivat sukeltaa pieneltä kalliolta veteen ja uida joen yli. Mitä eläimet näkivät odottavan heitä? Pitkän rivin kuorma-autoja oikeana metallilinnoituksena.

”Haluan kuvan niistä!” sanoi joku nainen ja nosti kameransa kuvausasentoon.

”Voi vitsi, haluan että ne tulevat alas!” sanoi hänen toverinsa.

Kului tunti. Sitten toinen tunti. Gnut eivät liikkuneet. Maasai-kuljettaja nurisi, että kuorma-autoja oli aivan selkeästi liikaa paikalla. Eräs mies painoi kiikarit kasvoilleen.

”Katso, meidän mielestä vesi näyttää ihan hyvältä, mutta niiden mielestä jokin on vialla”, hän sanoi.

Hän mietti, oliko vedessä ehkä krokotiilejä. He odottivat. Yksi nainen otti tirsat. Kunnes lopulta jotkut gnut alkoivat liikkua alavirtaan vastarannalla niiden aukkojen kohdalla, joita muuten kiinteä kuorma-autojen seinä jätti avoimeksi. Sitten yksi heittäytyi kallion yli sankarillisella tavalla, ja pian ne kaikki sukelsivat veteen.

”Ne lentävät!” joku sanoi.

Eläimet viuhtoivat ja kompuroivat jokeen vettä roiskuttaen ja uiden henkensä edestä. Ja moottorit jyrähtivät, kun kuorma-autot vyöryivät kohti ylityspaikkaa kiilaten jokaiseen avoimeen rakoon.

”Nyt saadaan kuvia!” huusi nainen, joka piti kameraa edessään, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi pelkkiä gnuita, jokea, puita ja takana oleva ruohoinen savanni – ei lehmiä, ei vuohia, ei maasai-paimenia, ei ihmisiä ollenkaan, paitsi ne, jotka katselivat heille luvattua spektaakkelia.

He eivät kuitenkaan nähneet pitkää miestä sinisissä verryttelyhousuissa ja vaaleanpuna-violetissa ruudullisessa huivissa, kun tämä paimensi lampaat kivisen polun poikki yrittäen olla ajattelematta, kuinka hänen polviinsa ja nilkkoihinsa sattui, yrittäen unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut ennen tätä hetkeä.

Songoyo saapui ensimmäisille markkinoille, missä hän ei myynyt lampaita, vaan haki lisää eläimiä toiselle asiakkaalle ja jatkoi matkaansa kohti Aitongia.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun hän alkoi ylittää Kenian Maasai Mara -kansallispuistoa – vain keppi suojanaan, koska puistoon ei saa viedä jousipyssyjä ja nuolia. Hän työnsi lampaat pensaikon läpi, piikkien ohi, oksien alle, terävien kivien ja pehmeän ruohon yli. Hän näki seeproja. Hän näki kirahveja. Yhdessä vaiheessa hän näki leijonan, joka alkoi seurata häntä, sitten toisenkin tulevan yhä lähemmäksi, ja juuri kun hän ajatteli, että hänen elämänsä päättyisi näin, turistiauto ajoi ylinopeutta tietä pitkin ja säikäytti leijonan pois. Hän lähti juoksemaan lampaiden kanssa, kunnes kohtasi norsuja – ”Niin uskomattoman paljon norsuja”, hän sanoi – ja onnistui väistämään nekin.

Hän jatkoi kävelemistä yrittäen pysyä valppaana. Yö oli hyvin pimeä, sillä kuu ei valaissut hänen kulkuaan. Muutaman tunnin kuluttua hän saapui puiston reunalle ja näki siellä boman – kulttuuriboman, kuten kävi ilmi: sellainen joka on perustettu turisteille, jossa maasait näyttelevät versioita siitä elämästä, joka on nyt sammumassa. Hän kysyi, voisiko nukkua siellä, mutta puiston ihmiset sanoivat, että se oli sääntöjen vastaista, vaikka hänen toivottamisensa tervetulleeksi olisi ollut maasaiden todellinen tapa. Niinpä hän odotti hetken ulkona ja astui sitten joka tapauksessa sisään, nurkkaan makaamaan. Oli kylmä, ja hän tunsi kuinka oli tulossa kipeäksi.

Hän saapui Aitongiin seuraavana aamuna, mutta ei vieläkään saanut lampaita myytyä, mikä tarkoitti, että hänen olisi jatkettava vielä 80 kilometriä Kilgoris-nimiseen kaupunkiin. Tässä vaiheessa hän oli jo niin uupunut, että päätti nukkua, ja silloin – kuten hän sanoi – "paha tuli yöllä" hyeenan muodossa. Se tappoi hänen lampaistaan viisi, joista kaksi kuului uudelle asiakkaalle. Kun Songoyo soitti kertoakseen hänelle, mies sanoi, että Songoyon olisi korvattava eläimet. Songoyo kertoi, ettei hänellä ollut rahaa, johon mies vastasi, että siinä tapauksessa hän joutuisi työskentelemään ilman palkkaa. Songoyo lähti Kilgorisiin, nyt veloissa.

Hän käveli hiekkatietä pitkin, kun kuorma-autot ajoivat ohi pakokaasuja päästellen. Hän käveli maatilan poikki toisensa jälkeen. Hänellä oli valtava nälkä. Toisinaan hän polvistui maahan ja sanoi: ”Jumala, näetkö tämän?”, nousi sitten ylös ja jatkoi matkaansa. Toinen maatila. Mies, joka antoi hänelle vettä. Mies, joka käski häntä poistumaan mailtaan. Puu, jossa hän nukkui. Viime aikoina hän oli nähnyt unia rehevässä ruohikossa laiduntavista lehmistä ja kuolemasta. Lisää tunteja kului, kun hän ylitti alueen, joka kuului kilpailevalle paimentolaisheimolle, hiipi reunoja pitkin ja puiden takaa, tuntien itsensä omien sanojensa mukaan varkaaksi – tuntien, ettei hänellä ollut paikkaa tässä maailmassa. Hän jatkoi matkaansa pitkin maata, joka ei ollut hänen.

Maa, jota Songoyo piti omanaan, kuului nyt uuteen Pololetin riistansuojelualueeseen. Sellainen Oserosta oli tullut. Hallitus oli rakentanut alueelle johtavan päätien varrelle samaa nimeä kantavan portin, lähelle paikkaa, jossa Songoyon boma oli ollut. Kun Dubain kuninkaallinen perhe ei ollut paikalla, turistit voisivat maksaa puistomaksun ja mennä portista sisään.

”Kaikki tämä on nyt Pololetia niin pitkälle kuin näette”, sanoi maasai-kuljettaja, joka oli kasvanut samalla maaperällä ja ollut vuoden poissa sieltä, väkivaltaisuuksien alkamisesta lähtien. ”Tekee mieli itkeä.” Ainoa syy, miksi hän pystyi nyt menemään sisään portista, oli se, että olin palkannut hänet oppaaksi.

Hän näki kilometrikaupalla tiettyä ruohoa, joka oli karjalle hyvää, tällä hetkellä niin korkeaa ja kullankeltaista ruohoa. ”Jos lehmäsi ovat heikkoja ja syövät tämän, kahden päivän kuluttua ne ovat jo seisaallaan”, hän sanoi ajaen eteenpäin.

Hän näki seeprojen suosimien ruohojen kellastuvat latvat ja gnuiden suosimat paksut, kosteammat ruohot. Hän näki impaloita kaukaisuudessa ja sanoi: ”Kunpa näkisin vuoheni siellä”, koska ne yleensä laidunsivat yhdessä.

Hän näki karkean punaista heinäkauraa ja sinipantaheinän paksuja tupsuja. Tässä oli sellainen akaasia, jonka kuori auttaa pahoinvointiin, ja tuolla puu, jonka suuria, karkeita lehtiä voi käyttää sauvan hiomiseen. Hän näki laventelinsinisiä kiertokasveja, joita käytetään kankaan värjäämiseen, ja pyhän joen, jonka vettä käytetään seremonioihin. Hän haistoi tutun pensasmintun tuoksun viileänä iltapäivänä ja kuuli oudon hiljaisuuden, josta puuttui lehmänkellojen kilkatus.

”Tällä alueella näki ennen iltaisin paljon lehmiä”, kuljettaja sanoi, ja pian hän ohjasi auton aukiolle, jossa saattoi nähdä himmeiksi ympyröiksi painunutta ruohoa.

”Täällä oli ennen taloja”, hän sanoi.

”Täällä oli ennen yli 20 bomaa”, hän sanoi jatkaen.

”Tässä oli ennen boma, sillä tämä ruoho on erilaista kuin muu ruoho”, hän sanoi. ”Meillä on aina pehmeä-pehmeä.”

Hän navigoi muistamiensa puiden ja ulkoa tuntemiensa pienten kukkuloiden ohi.

”Tässä oli hyvin suuri boma – näethän aidan”, hän sanoi osoittaen hajallaan olevia oksia, joissa oli piikkejä. Hän jatkoi ajamista.

”Täällä oli Pyandon perhe”, hän sanoi ohittaen tietyn paikan ruohikossa.

”Kairungit olivat täällä”, hän sanoi, mutta sitä oli vaikea sanoa.

”Tässä olivat Saing'eut”, hän sanoi osoittaen mustia rikkaruohoja, jotka kasvoivat siellä, missä oli ollut lehmän lantaa.

Täällä asuivat Purengeit ja Ngiyot. Kutishot, Oltinayot, Kikanait ja Mungat. Koko maailma, joka oli yhtäkkiä poissa eikä heistä näkynyt jälkeäkään.

Kuljettaja kääntyi ja suuntasi takaisin kohti porttia huomaten tien, joka johti vuorella sijaitsevalle tilalle, jossa emiiri voi nyt katsoa alas ja nauttia yhdestä maailman upeimmista maisemista, jossa ei enää ole lehmiä eikä bomia eikä punaisia huiveja peittämässä näkymää.

”Kuvittele vain”, kuljettaja sanoi, ja pian hän ohitti valkoisten majakoiden rivin.

”Voi, meidän maamme”, hän sanoi poistuessaan portista miettien, mitä tapahtuisi kaikelle elämälle, jota täällä oli ollut.

Yksi vastaus oli muotoutumassa 8 000 kilometriä pohjoisempana, Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa, paikassa nimeltä Sharjah Safari Park. Se oli ollut avoinna vuoden. Projektia sponsoroi emiraattikuninkaallinen, joka halusi luoda paikan päälle kokemuksen todellisesta afrikkalaisesta safarista. Se oli tunnin ajomatkan päässä Dubain lentokentältä. Sinne ajettiin pitkin sileää, suoraa valtatietä, jota reunustivat vihreät palmut ja kirkkaankeltaiset kehäkukat, peilipintaisten pilvenpiirtäjien, monien moskeijoiden, alennusostoskeskusten, krematorion, kamelien ja kilometrien mittaisen aavikon ohi.

Sisäänkäynnin vieressä oli betoninen norsu. 75 dollarin kultapaketti oikeutti kävijät kiertämään 12 erilaista afrikkalaista maisemaa, joihin kuului Afrikasta hankittuja eläimiä. 20-asteisena joulukuun päivänä turistit kiipesivät muokattuun Land Cruiseriin, joka vei heidät metalliporttien läpi.

”Savanni”, opas sanoi, kun ensimmäinen portti liukui auki paljastaen tekotermiittikumpuja, puolikuolleita akaasiapuita ja elävän vesipukin. ”Ngorongoro”, hän sanoi, kun toinen portti liukui auki paljastaen muutaman gasellin ja neljä valkoista sarvikuonoa. ”Serengeti”, hän sanoi ja jatkoi kierrosta.

Pian kiertue saapui viimeiseen näyttelyyn: ”Boma”. Ruohon reunustaman kaarevan polun päässä oli kokoelma pyöreitä rakenteita, jotka oli valmistettu sementistä – ei mudasta ja lannasta – ja joissa oli puiset ovet ja olkikatot. Siellä oli aitaus, jossa oli vuohia ja aaseja. Ja siellä täällä oli kylttejä, joissa olevat sarjakuvat selittivät, millaista oli elää tässä paikassa. Yhdessä niistä oli piirustus miehestä. Hänellä oli yllään siniruudullinen huivi. Hänen piirteensä olivat yksinkertaisesti piirrettyjä, ja hän tuijotti tyhjin katsein suorakaiteen muotoisen puukehyksen sisältä.

Kun hän näki matalan vuorijonon, Songoyo tunsi energian purkautuvan sisältään tietäen olevansa lähellä kotia – sitä kotia joka se nyt oli ja jossa hän yritti aloittaa alusta. Hän ylitti aukean, jossa oli sileitä kiviä, ja pian hän saapui ruohikkoiselle rinteelle, jossa oli hänen purkamansa suuren aitauksen jäänteet, sekä pienempi aitaus, jonka hän oli rakentanut vuohille ja lehmälle, jota hän ei vieläkään voinut ostaa – keppejä ympyrän muotoisena aitauksena ja niiden päällä takkeja ja ruudullisia huiveja kuivumassa. Siellä oli mutaseinäinen talo, josta juoksi lapsi ulos.

Hänen vaimonsa keitti hänelle teetä. Hän antoi vaimolle rahaa markkinoita varten. Hän oli ansainnut noin 20 dollaria tällä matkalla, mutta tietysti hän oli nyt velkaa lampaista, jotka hyeena oli tappanut. He keskustelivat siitä, mitkä naapurit olivat vielä lähellä. Monet olivat lähteneet. Sitten Songoyo meni ulos tarkistamaan seitsemän vuohtaan.

Hän katsoi aitauksen sisään. Neljä, hän laski. Kaksi muuta juoksi ympäriinsä aitauksen ulkopuolella, joten se teki kuusi. Hän jatkoi etsimistä. Hän käveli sinne, missä vanha aitaus oli ennen, sitten takaisin uuteen aitaukseen. Vuohta ei näkynyt. Hän alkoi kävellä nopeammin taloa ympäri vuohta etsien. Ei vieläkään vuohta. Hän käveli kauemmas ruohikon sekaan näkemättä mitään ja pelästyi yhä enemmän.

”Missä se yksi on?” hän sanoi. ”Yksi puuttuu!”

Myös hänen vaimonsa tuli ulos ja alkoi etsiä. Songoyo juoksi orjantappura-aidan taakse korkeamman ruohikon sekaan, nyt kiihkeänä, silmäillen maisemaa ja sitä kaikkea, mitä hänellä oli jäljellä katoavasta elämästä, jota hän rakasti ja halusi edelleen elää.

Hän jatkoi etsimistä, ja lopulta hän huomasi vuohen. Se istui ruohikossa. Kun hän tuli lähemmäksi, hän näki, että se oli loukkaantunut. Takajalka oli verinen ja näytti juuttuneen joihinkin piikkeihin. Songoyo polvistui tutkimaan haavaa tarkemmin. Hän oli maasai-mies ilman lehmää, veloissa, yhä laihempana, ja nyt hän pudisti päätään.

”Kuka tämän teki?” kuului huuto, johon vastausta ei koskaan tullut.

Artikkeli julkaistaan toukokuun 2024 printtilehdessä otsikolla ”The Great Serengeti Land Grab”. Stephanie McCrummenin tavoittaa osoitteesta smccrummen@theatlantic.com.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.

The Atlantic