(Juttu on julkaistu alkujaan Imagessa 4/2014).
Sisällä pienen bussiaseman penkeillä nuokkuu viisitoista afgaania, nuorten miesten lisäksi kaksi naista ja viltteihin kääritty pikkulapsi. Ilmassa on alistunutta väsymystä, kasvot ovat ilmeettömiä. Yksi naisista käpertyy penkille, kietoo huivin tiukemmin ympärilleen ja vetää lasta lämmittävän viltin reunaa varpailleen, painaa päänsä reppua vasten ja antaa unen voittaa.
He onnistuivat ylittämään kuuden kilometrin päässä sijaitsevan Serbian ja Unkarin rajan pimeässä pakkasyössä mutta jäivät kiinni, kun partioauto ajoi ohi ja huomasi Morahalomin kylän aseman liepeillä epätavallista liikettä. Jos partioauto ei olisi sattunut paikalle, ryhmä olisi jatkanut matkaansa. Nyt heitä odottaa kuulustelu Szegedin rajavartioasemalla.
Runsaan kymmenen kilometrin päässä rajaa vartioi pakettiauto, kaksi mustavalkoista tv-ruutua takaosassaan. Ruuduilla hohtaa kaksi valkoista peuran siluettia, puun oksalla vilkkuu vaalea pilkku.
”Lintu”, sanoo itävaltalainen poliisi Ursula Greiss ja ohjaa mustan auton katolle kiinnitettyä lämpökameraa toiseen suuntaan.
Edessä, muutaman sadan metrin päässä, loistavat yöksi suljetun rajanylityspaikan valot: tällä puolella Unkari, vastapäätä Serbia, välissä Euroopan unionin raja.
Greissin kollega Cornelia Pölzl zoomaa kameraa kohti vaaleaa kyyristynyttä hahmoa. Se on jänis.
”Ei täällä ketään ole. Kun eläimiä on näin paljon, se tarkoittaa, ettei lähistöllä ole ihmisiä.”
Kamera surraa toiseen suuntaan.
”Kun jotain tapahtuu, menee usein tunti tai pari ennen kuin tilanne on ohi. Silloin aikakin kuluu nopeammin”, Greiss hymähtää.
Greiss ja Pölzl etsivät laittomia rajanylittäjiä. Se, että ”jotain tapahtuu”, tarkoittaa, että ruudulla näkyy ihminen. Silloin jompi kumpi hälyttää radiopuhelimella paikalle lähimmän unkarilaisen rajavalvontapartion. Sitten pakettiautossa heidän vieressään istuva unkarilainen rajavartija ryhtyy ohjaamaan pimeässä liikkuvaa partiota kohti ruudulla näkyvää ihmistä.
Mutta nyt ruudulla näkyy vain jäniksiä, peuroja ja rajan toisella puolella sijaitsevan talon lämmin hehku. Ulkona on pilkkopimeää ja kuusi astetta pakkasta. Greissin ja Pölzlin yöstä tulee pitkä. Autossa soi vaimea musiikki, kamera vaihtaa taas suuntaa.
”Kun ruutua tuijottaa kaksitoista tuntia, silmät alkavat vuotaa”, Greiss naurahtaa.
Hänellä on päällään rajavartijan työasu, jonka käsivarteen on kiinnitetty sininen nauha.
Nauhassa lukee Frontex. Se on syy, miksi itävaltalaispoliisit istuvat tarkkailemassa Unkarin ja Serbian rajaa.
Frontex on virasto, joka vastaa Euroopan unionin ulkorajayhteistyöstä. Käytännössä se tarkoittaa, että Frontex koordinoi jäsenmaiden yhteisiä operaatioita rajoilla, järjestää jäsenmaiden kanssa yhteisiä palautuslentoja, kouluttaa rajavartijoita ja laatii riskianalyysejä tutkimalla laittomien rajanylittäjien reittejä Eurooppaan.
Viraston perustamisesta päätettiin lokakuussa 2004, kun laittoman siirtolaisuuden torjumisesta oli tullut yksi Euroopan unionin jäsenmaiden prioriteeteistä. Se kirjattiin jo vuonna 1992 solmittuun Maastrichtin sopimukseen. Vuodesta 1999 alkaen teema on toistunut kaikissa EU:n turvallisuutta, vapautta ja oikeutta koskevissa viisivuotisissa ohjelmissa. Tänä vuonna päättyvässä Tukholman ohjelmassa (2009–2014) puhutaan selkein sanoin vahvasta rajavalvonnasta ja Frontexin aseman vahvistamisesta.
Kun EU-kansalaisten vapaa liikkuminen unionin sisällä on helpottunut ja rajatarkastukset ovat poistuneet, ulkorajat ovat joutuneet aina vain tiukempaan syyniin. Yhdeksässä vuodessa Frontexin budjetti on kasvanut 19 miljoonasta eurosta 89 miljoonaan. Lähes puolet summasta menee jäsenmaille maksuina henkilöstön ja kaluston käytöstä. Viimeiset kolme vuotta Frontex on voinut hankkia tai vuokrata myös omaa kalustoa.
Näkyvin osa Frontexin toimintaa ovat yhteiset rajavalvonta operaatiot, joita Varsovassa päämajaa pitävä virasto koordinoi useilla EU:n ulkorajoilla – niin kuin täällä, Szegedin kaupungin rajavartiolaitoksen toiminta-alueella. Greiss ja Pölzl ovat rajalla parin kuukauden komennuksella. Seuraavaksi he lähtevät Kreikan ja Turkin rajalle. Välissä he käyvät päivätöissään: Greiss poliisina itävaltalaisessa pikkukaupungissa, Pölzl rajavartiotehtävissä. Kumpikin on vapaaehtoisesti hakenut Frontexin tehtäviin, läpäissyt vaadittavat testit ja käynyt viraston koulutuksen. Unkarissa ja Kreikassa heidän työnsä on EU:n ulkorajojen valvominen ja laittomien rajanylitysten estäminen, yhdessä paikallisten rajavartiolaitosten kanssa.
”Tässä saa kosketusta eri maihin ja eri kulttuureihin. Komennusten välillä työ kotimaassa maistuu toisella tavalla”, Greiss sanoo.
Parempaa tulevaisuutta Euroopasta etsivälle Frontex symboloi muuria.
Vuonna 2011 Frontex tilastoi 141 051 laitonta rajanylitystä. Poikkeuksellisen korkea luku oli seurausta arabikevään tapahtumista. Lähes puolessa tapauksista rajanylittäjä oli Afganistanista, Tunisiasta tai Pakistanista. Vuonna 2012 laittomia rajanylityksiä oli 72 347, joista kolmasosa oli afganistalaisia ja syyrialaisia. Viime vuoden 107 350 laittomassa rajan ylityksessä ykkösmaa oli Syyria.
Kun rajavalvonta kiristyy, reiteistä Eurooppaan tulee pidempiä ja vaarallisempia. Kun Kanarian saarten edustalle nousi Espanjan toimesta SIVE-tutkajärjestelmä ja Frontex aloitti partionsa vuonna 2006, Länsi-Afrikasta lähdettiin kulkemaan Saharan läpi kohti Välimeren rantaa. Kun Minerva-operaatio alkoi partioida Baleaarien edessä, Välimeren ylitystä käytiin yrittämään Libyasta. Kun Kreikan ja Turkin välisen maarajan valvontaa tiukennettiin, Kreikkaan alettiin pyrkiä Egeanmeren yli. Kun Kreikasta oli entistä vaikeampaa päästä Välimeren yli Italiaan, syntyi uusi, Balkanin maiden kautta kulkeva reitti – juuri se, jota itävaltalaiset Greiss ja Pölzl valvovat Unkarin rajalla. Sielläkin neljäsosa tulijoista vuonna 2012 oli afganistanilaisia. Italialaisen toimittajan Gabriele del Granden ylläpitämän, lehtijuttuihin perustuvan tietokannan mukaan Euroopan rajoilla olisi vuoden 1998 jälkeen kuollut 19 524 ihmistä.
Siellä missä tilanne on kärjistynein, Euroopan unionin virallinen retoriikka ei enää edes puhu laittomien rajanylittäjien kiinni ottamisesta, vaan pelastusoperaatioista.
Vuodesta 2006 alkaen turvallisuudella on ollut oma siivu EU-komission kehitys- ja tutkimusrahoituksen budjetista. Vuosien 2007 ja 2013 välillä komissio investoi yhteensä 1,4 miljardia euroa 206 eri projektiin. Niistä 23 projektia – yhteensä 149 miljoonaa euroa – koski rajaturvallisuutta. Kaikki tämä tarkoittaa tiukempaa valvontaa tehokkaammalla teknologialla.
Mitä tiukemmaksi rajavalvontaa kehitetään, sitä pahempia katastrofeja rajoilla tapahtuu. Erityisesti tämä näkyy Välimerellä. Viime lokakuussa 363 ihmistä kuoli, kun siirtolaisia kuljettanut laiva upposi Italian Lampedusan edustalla.
Koska Välimerellä liikkuu jatkuvasti noin 100 000 alusta, on meriturvallisuus yksi EU:n rajaturvallisuushankkeiden painopisteistä. Yksi alan projekteista on merivalvontaan keskittyvä I2C. Projektissa kehitellään älyohjelmaa, joka useita olemassa olevia tietolähteitä yhdistämällä pystyy osoittamaan merikartalta ne alukset, joiden toiminta on epäilyttävää.
”Ohjelma perustuu tunnettuihin toimintamalleihin, jotka on määritelty yhdessä kentän toimijoiden kanssa. Tiedämme esimerkiksi, että huumekaupan modus operandi on seuraava: mukavuuslipun alle rekistöity, Karibialta tuleva alus pysähtyy yöllä kahdeksi tunniksi noin kahdeksan merimailin päähän rannikosta, kuuta ei näy ja meri on rauhallinen. Kun kaikki nämä ehdot täyttyvät samanaikaisesti, ohjelma ilmoittaa epäilyttävästä aluksesta punaisella lipulla”, kertoo projektin koordinaattori Michel Morel.
Morel on ranskalaisen, meripuolustukseen erikoistuneen DCNS-yrityksen insinööri. Lähes kolmen miljardin liikevaihtoa pyörittävä DCNS koordinoi I2C-hanketta, jossa on kaikkiaan mukana 17 muuta yritystä tai tutkimuslaitosta, joukossa suomalainen rannikkovalvontaan erikoistunut Furuno. Projektin kuudentoista miljoonan kokonaisbudjetista 9,8 miljoonaa on EU-rahoitusta, josta noin kaksi ja puoli miljoonaa on osoitettu DCNS:lle.Morel ei mielellään puhu laittomista rajanylittäjistä.
”Meri kuuluu kaikille. Ihmisestä tulee laiton siirtolainen vasta, kun hän astuu aluksesta maihin. Mutta voidaan sanoa, että jos alle kuusimetrinen alus liikkuu yli kahdeksan merimailin päässä rannasta ja kuljettaa kaiken lisäksi paljon ihmisiä, tilanne on epäilyttävä, varsinkin jos merenkäynti on kovaa. Voidaan myös päätellä, tuleeko alus Lampedusan edustalle Pohjois-Afrikan rannikolta, eli alueelta, jolla laittoman maahanmuuton riski on suuri.”
Alle kuusimetrisiä aluksia on ollut tähän asti mahdoton paikallistaa tutkilla, mutta I2C:ssä on kehitetty prototyyppi tarkasta tutkasta, joka tunnistaa pienetkin veneet. Prototyyppivaiheeseen on ehtinyt myös tutka, jolla voi nähdä horisontin taakse, yli 200 merimailin päähän. Projektissa kokeillaan myös tehokkailla kameroilla varusteltua ilmalaivaa.
”Meidän huolenamme on kuitenkin vain se, miten voimme tunnistaa merihätään joutuvat pienet alukset ja välittää niistä tiedon viranomaisille. Laiton maahanmuutto ei ole teollisuuden asia”, Morel tähdentää.
Alan yrityksille tiukentunut rajavalvonta tuo uusia markkinoita. Teollisuus tuottaa uutta teknologiaa rajavalvonnan tarpeisiin, mutta ei vastaa siitä, mihin tarkoituksiin sitä käytetään. Ei vaikka teollisuus tekee yhteistyötä Frontexin kanssa, joka on asettanut työryhmän tutkimaan juuri pienten alusten paikallistamista. Morel on mukana työryhmässä asiantuntijana. Teollisuuden edustajat ja Frontex tapaavat paitsi alan tapahtumissa myös Euroopan komission käytävillä, kun nimellä Horizon 2020 kulkevaa uutta tutkimuksen puiteohjelmaa viimeistellään. Tällä kertaa rajaturvallisuudella on siinä oma linjauksensa.
Myös Michel Morel istuu Euroopan komission työryhmässä, joka pohtii uuden puiteohjelman painopisteitä. Yritykset ovat siis lobbaamassa tutkimusrahaa omalle alalleen.
”I2C on ollut menestystarina ja se on ilman muuta hyvä asia imagolle, sekä meille että yhteistyökumppaneille”, luonnehtii Morel.
”Toivomme, että voisimme tutkimuksen myötä lisätä uusia tuotteita valikoimaamme. Meriturvallisuus kiinnostaa paitsi Euroopassa myös Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa. DCNS toimii puolustusalalla, ja sodankäynnissä tarvitaan myös järjestelmiä, joiden avulla voidaan käsitellä suuria määriä heterogeenistä tietoa.”
Rajat on piirretty karttoihin ja merkitty maastoon, mutta samaan aikaan ne ovat meissä.
Iranilainen Shahram Khosravi lähti 1987 kotimaastaan kohti Eurooppaa. Hän pakeni asepalvelusta Afganistanin, Pakistanin ja Intian kautta Ruotsiin, josta hänelle loppujen lopuksi myönnettiin turvapaikka. Sosiaaliantropologi Khosravi kirjoitti kokemuksistaan kirjan, joka ilmestyi suomeksi viime syyskuussa nimellä Laiton matkaaja (Gaudeamus, 2013).
Kirjassa Khosravi kertoo paitsi matkastaan myös siitä, miten olemassaolomme ja identiteettimme on sidottu kansallisvaltioihin. Laiton rajanylittäjä putoaa täydellisen lainsuojattomuuden tilaan, jossa häntä ei enää ole olemassa. Paperitonta eivät suojaa edes yleiset ihmioikeuksien julistukset, koska ne ovat ristiriidassa valtiollisen suvereniteetin kanssa. Vaikka esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistus myöntää oikeuden maastamuuttoon, se ei anna vastaavaa oikeutta maahanmuuttoon. Julistus korostaa yksilön oikeutta kansalaisuuteen, mutta ei velvoita valtioita myöntämään kansalaisuutta maahanmuuttajille.
Khosravi kirjoittaa myös siitä, miten vähitellen rajasta tulee osa ihmistä. Lainsuojattomuus synnyttää häpeää ja pelkoa. Khosravi puhuu rajan katseesta, joka ei näe maahanmuuttajaa yksilönä vaan perikuvana, toisena. Maahanmuuttajaa kohdellaan vieraana, mutta samalla häneltä edellytetään uuteen yhteiskuntaan osallistumista. Räikeimmissä tapauksissa rajan katse johtaa väkivaltaan. Vuonna 1991 rasistinen sarjamurhaaja ampui Khosravia kasvoihin.
Khosravin mukaan kiristynyt rajakontrolli johtaa vain entistä ammattimaisempaan, tuottavampaan ja julmempaan ihmissalakuljetukseen. Rajan ylittämisestä joutuu maksamaan paitsi rahalla myös usein omalla ruumiillaan: laittomat ylittäjät joutuvat raiskatuiksi ja pahoinpidellyiksi. Tekijänä saattaa olla yhtä lailla salakuljettaja kuin viranomainen.
Ranskalainen juristi Claire Rodier on Khosravin kanssa samaa mieltä. Rodier on kirjoittanut maahanmuuton tuottoisasta bisneksestä ranskaksi ilmestyneen kirjan Xénophobie business (La Découverte, 2012). Rodier on ollut mukana perustamassa eurooppalais-afrikkalaista Migreurop-verkostoa, joka seuraa EU:n rajapolitiikkaa. Vuosi sitten maaliskuussa Migreurop aloitti yhdessä 17 muun järjestön kanssa Frontexit-kampanjan, jossa vaaditaan Frontexilta enemmän avoimuutta ja ihmisoikeuksien kunnoittamista.
”Rajojen täydellinen sulkeminen on mahdotonta. Rajavalvonnan kiristäminen on lyhytnäköistä ja kallista politiikkaa, joka ei edes tuota toivottua tulosta. Siitä hyötyvät eniten teollisuus ja ihmissalakuljettajat”, Rodier sanoo Pariisissa, jossa hän työskentelee ulkomaalaisille lakineuvontaa antavassa Gisti-järjestössä.
”EU on ottanut retoriikakseen ihmishenkien pelastamisen. Mutta jos se olisi rajavalvonnan todellinen tarkoitus, esimerkiksi Välimerellä kuolleiden määrä olisi laskenut. Nyt se on vain noussut.”
Frontex on joutunut myös suoran kritiikin kohteeksi. Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch on arvostellut virastoa osallisuudesta maahanmuuttajien huonoon kohteluun kreikkalaisissa säilöönottokeskuksissa. Kun Frontexin mandaattia uudistettiin vuonna 2011, virastoon luotiin parlamentin vaatimuksesta perusoikeuksien yhteyshenkilön virka ja alleviivattiin sitä, ettei Frontex voi käännyttää ketään rajalta takaisin. Mutta käytännössä vastuun jakautuminen on usein epäselvää. Periaatteessa jokaisesta Frontexin operaatiosta päävastuun kantaa operaatiota johtava isäntä maa. Jos jotain tapahtuu, suoraa valitusmekanismia ei kuitenkaan ole, vaan valitusoikeus toteutuu kansallisen tuomioistuimen kautta, jonka jälkeen asian voi viedä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (ECHR). Se on useiden vuosien prosessi.
Ei siis ihme, että Euroopan parlamentissa Frontexin kasvava valta on herättänyt närää. Vuosia Frontexia seurannut saksalainen europarlamentaarikko Franziska Keller (vihr.) on sanonut Frontexin olevan symboli kaikelle sille, mikä Euroopan maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikassa on pielessä. Rajavalvonnan sijaan olisi Kellerin mielestä tuettava jäsenmaita, jotta niiden turvapaikka järjestelmät toimisivat kunnolla ja hakijat saisivat reilun käsittelyn.
Samoilla linjoilla on toinenkin vihreä europarlamentaarikko, Tarja Cronberg.
”Tässä ollaan korvaamassa yhteistä maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa teknologialla”, Cronberg sanoo.
”Puhutaan ihmishenkien pelastamisesta Välimerellä, mutta lain mukaan jokaisella kauppalaivastonkin aluksella on velvollisuus auttaa merihätään joutunutta! Siellähän on laivoja pilvin pimein, mutta ne eivät tee mitään, koska pelkäävät joutuvansa syytteeseen ihmissalakuljetuksesta. EU ajaa imagoa, jossa ihmisoikeudet ovat kaiken A ja O, ja demokratiaa tuetaan. Tässä rajavalvonnassa ollaan kyllä vähän eri teillä.”
Vielä tärkeämpää olisi lisätä laillisia maahanmuuttoväyliä, sanoo maahanmuutosta ja paperittomista kirjoittanut sosiologi Mervi Leppäkorpi. Hän on myös mukana Vapaa liikkuvuus -verkostossa.
”Se on ainoa tapa vähentää pysyvästi laitonta maassa oleskelua. Nyt kun osalle siirtolaisista ainoa mahdollisuus lähteä on maksaa huikeita summia ihmissalakuljettajalle ja jättää taakseen pahasti velkaantunut perhe, paluuta takaisin ei ole. Jos ihmisten ei tarvitsisi maksaa kuin lentolippu, lähteminen olisi helpompaa, mutta niin olisi myös mahdollinen kotiinpaluu.”
Nyt paperittomista hyötyvät eniten halpaa ja hiljaista työvoimaa etsivät työnantajat.
Ulko-oven viereen ruuvatussa huomaamattomassa laatassa lukee Frontex. Vaaleankeltainen rakennus on vain kivenheiton päässä Euroopan komission valtavasta Berlaymontin pytingistä, ja sen toisessa kerroksessa on Frontexin Brysselin-toimisto.
”Tervetuloa”, toivottaa pääjohtaja Ilkka Laitinen ja ohjaa istumaan sohvalle. Pöydälle on katettu kahvia ja croissantteja.
Frontexilla on Varsovan päämajan lisäksi toimisto komission naapurissa, sillä Brysselissä on käytävä vähintään kerran kuussa, parlamentissa tai neuvoston kokouksissa, kertoo Laitinen.
Hän sanoo, että komissiossa Frontexilla on taustapirun rooli.
”Olemme siellä tukena arvioimassa, millaisille hankkeille rahaa kannattaisi ohjata.”
Rajavartiolaitoksen upseeri, prikaatikenraali Laitinen on johtanut Frontexia koko sen olemassaolon ajan. Ensi kesänä pesti loppuu ja Laitinen siirtyy yhdeksän vuoden virkavapaalta takaisin rajavartiolaitoksen esikuntaan Helsinkiin.
”Seuraajan suurin haaste tulee olemaan se, että jäsenvaltiot, joilla ei ole mitään laillista velvoitetta osallistua operaatioihin, kokevat yhteistyön edelleen hyödylliseksi. Vaatimustaso kasvaa koko ajan.”
Laitisen johdolla Frontex on laajentanut toimintaansa myös EU-rajojen ulkopuolelle. Se on mandaattinsa mukaisesti neuvotellut yhteistoimintasopimuksia kolmansien maiden rajavalvontaviranomaisten kanssa. Tällä hetkellä sopimuksia on 16 laittomien rajanylittäjien lähtö- tai kauttakulkumaiden kanssa.
Claire Rodier pitää tätä rajavalvonnan ulkoistamisena. Sopimuksilla EU:n rajat siirtyvät Rodierin mukaan aina vain kauemmas, eikä se, mitä kolmansissa maissa tapahtuu, enää kuulu EU:lle. Tässä prosessissa ihmisoikeudet jäävät usein pahasti jalkoihin.
Laitisen mukaan sopimukset ovat käytännön yhteistyötä, tilanne kuvien ja tietojen vaihtamista.
”Toinen tärkeä asia on koulutus”, Laitinen sanoo.
Ongelmana on ollut, etteivät kaikki kolmannet maat halua lähteä tällaiseen yhteistyöhön.
”Sopimuksista on oltava molemminpuolista hyötyä. Sen me olemme nyt ymmärtäneet. Pitää olla reilu. Ei voida mennä vaan sanomaan, että tehkää te nämä likaiset hommat meidän puolesta.”
Siksi Frontex on pyrkinyt osaksi EU:n kumppanuussopimuksia, joihin sisältyy myös teknistä apua. Niissä sovitaan muun muassa kyseisten maiden kansalaisille myönnettävistä viisumihelpotuksista, mutta myös palautuksista ja rajavalvonnan tehostamisesta. Toistaiseksi tällaisia liikkuvuutta koskevia sopimuksia on solmittu Cap Verden, Moldavian, Georgian, Azerbaidžanin, Armenian ja Marokon kanssa. Tuorein allekirjoitettiin maaliskuussa Tunisian kanssa.
Laitisen johdolla Frontex on ollut myös mukana kehittelemässä yhteiseurooppalaisia järjestelmiä, joista tuorein on joulukuussa voimaan tullut Eurosur. Se on tietokanta, johon jäsenmaat syöttävät rajavalvontatietoja niiden itsensä ja Frontexin käyttöön.
”Mitä parempi tilannekuva meillä on, sitä paremmin voimme toimenpiteet maalittaa. Painopisteet voivat muuttua nopeasti.”
Seuraavaksi työn alla on komission esittämä Entry–Exit-järjestelmä. Sen tarkoituksena on automatisoida rajavalvontaa ja rekisteröidä biometrisin tunnistein jokainen EU-rajan ylittävä kolmannen maan kansalainen. Näin saataisiin tietoa niistä, jotka viisumin umpeuduttua jäävät laittomasti maahan. Oleskelupaikkaa rekisteri ei kuitenkaan pystyisi kertomaan.
Järjestelmän hinnaksi tulisi noin miljardi euroa. Statewatch- kansalaisjärjestö luonnehtii sitä maailman kalleimmaksi tilastoksi: EU:lla on jo ennestään 25 muuta järjestelmää, jotka koskevat maahanmuuttoa, terrorismia ja kansainvälistä rikollisuutta.
Laitisen mukaan järjestelmä on hintansa arvoinen.
”On välttämätöntä, että meillä on kattava tilannekuva siitä, minkä laajuisia nämä ongelmat ovat. Nyt kukaan ei tiedä, paljonko EU:n alueella on sellaisia ihmisiä, jotka eivät tänne kuulu. Yhdet puhuvat kahdeksasta miljoonasta, toiset 1,5–3 miljoonasta. Parempi tilannekuva vaikuttaisi myös siihen, että jäsenvaltiot voisivat avoimemmin silmin katsoa toisiaan. Nyt se on sellaista kyräilyä. Burdenshifting on tässä kohtaa nätti sana, enemmänkin se on problem shifting”, Laitinen sanoo.
”Frontex ymmärretään ikävä kyllä tällaisena EU:n maahanmuuttopolitiikan tai rajavalvonnan symbolina. Uutisista luetaan, että Frontex on käännyttänyt näin ja näin monta. Itse asiassahan Frontex ei tee mitään muuta kuin huolehtii siitä, että jäsenvaltioiden apu on kanavoitu sinne, minne sen kuuluu mennä. Tämä on sellainen reputational challenge, miten sen nyt sitten suomeksi sanoisikaan.”
Kysymyksen ihmisoikeusrikkomuksista Laitinen kääntää ympäri.
”Jos kysytään, että olenko varma, ettei niitä tapahdu, niin vastaan, että en ole varma. Meillä ei ole suoraa kosketusta siihen, mitä siellä rajalla yhdessä operaatiossa tapahtuu.”
Puhe Eurooppa-linnakkeesta hermostuttaa Laitista.
”En minä sille enää tuhahda, mutta muistutan luvuista: vuosittain EU-rajan ylittää laillisesti 700 miljoonaa ihmistä, ja 150 000 jää kiinni laittomasta rajanylityksestä. Onko meillä oikeasti perusteita puhua Eurooppa-linnakkeesta?” hän kysyy. ”Kun puhutaan perusoikeuksien rikkomisesta, pitäisi myös miettiä, mikä on se perusoikeus, jota rikotaan. Liian usein ajatellaan, että perusoikeuksia rikkoo rajavalvonta sinällään: se, että meillä on pelisäännöt siitä, mistä rajan voi ylittää, ja että niiden sääntöjen noudattamista valvotaan. Nyt EU:n maahanmuuttopolitikkaan kohdistuvan kritiikin kärki osuu yksittäiseen virastoon, jonka pitäisi ottaa kaikki maailman murheet kannettavakseen. Mutta niitä ongelmia, joiden hallitsemiseksi Frontex toimii koordinaattorina, ei niitä voida yksistään rajavalvonnan keinoin ratkaista. Se on kokonaisuus. Se lähtee siitä, mitä jäsenvaltiot ja EU tekevät lähtö- ja kauttakulkumaissa, rajalla, ja rajan sisäpuolella.”
Yhdestä asiasta sekä Laitinen, Cronberg että Keller ovat samaa mieltä. Rajavalvonnalla ja teknologialla ei voida ratkoa maahanmuutto- tai turvapaikka-asioiden kaltaisia poliittisia kysymyksiä.
Niiden ratkeamiseen asti toimitaan kuten nytkin.
Kello on kahdeksan illalla ja EU-rajan toisella puolella serbialaiset Saša Uzelac ja Vladimir Kurjakov aloittavat yövuoronsa Horgošin raja-asemalla. Heillä on valvottavanaan kahdenkymmenen kilometrin pätkä maarajaa Unkarin kanssa A1-moottoritien molemmin puolin, ja käytössään vanha neliveto Lada Niva ja kahdet lämpökamerakiikarit, jotka kantavat noin 100–200 metrin päähän.
Tupakalta ja hieltä tuoksahtava auto ajelee pitkin moottoritietä reunustavia töyssyisiä kärryteitä, puikkelehtii viiniköynnösten välistä, seuraa pellonreunaa. Välillä pysähdytään tarkkailemaan maastoa kiikareilla. Kaukana vilahtaa liikettä. Uzelac kääntää kiikarit sinne päin, pyytää Kurjakovia katsomaan myös.
”Peura se vaan on.”
Töyssyinen matka jatkuu. Kurjakov pysäyttää auton moottoritien yli kulkevalle sillalle, hyppää ulos ja sytyttää tupakan. Kummallakin puolella näkyy huoltoasema. Kurjakov osoittaa niitä sormellaan.
”Taksit tuovat ihmiset tuonne, noille huoltoasemille. Siitä he jatkavat kävellen rajan yli. Rautatie ja sähkölinja ovat maamerkkeinä. Niitä seuraamalla pääsee Unkarin puolelle.”
Mistä taksit tulevat?
”Belgradista, Novi Sadista… mistä vain!”
Moottoritien yhdessä päässä on Turkki ja Kreikka, toisessa Unkari ja Itävalta.
”Joskus näen saman ihmisen kaksi, kolme kertaa. Joskus hän on päässyt rajan yli, mutta sitten hänet palautetaan Serbian puolelle, ja hän yrittää uudelleen.”
Uzelac ja Kurjakov valaisevat lampuillaan moottoritietä reunastavia ojia. Ei ketään. Kerran lampun kiilaan osui kaksi kosovolaista perhettä, yhteensä seitsemän lasta, Kurjakov kertoo ja huokaa.
Rajan toisella puolella Ursula Greiss ja Cornelia Pölzl odottavat lämpökameran tv-ruutujen edessä mustassa pakettiautossaan.
”Joskus ruudussa näkyy lapsia, pieniä lapsia… silloin tuntuu pahalta”, Greiss sanoo.
”Mutta näemme sen vain ruudulta”, lisää Pölzl.
Teknologia suojaa eniten heitä, jotka rajoja valvovat.
