Outo melodinen ääni kuuluu kyllä, mutta mistä?

Auton etuikkuna on oikeaoppisesti auki. Ilmastointi rallattelee voimalla, sillä kuuma ilma vyöryy sisään ikkunasta. Mutta sen pitää olla auki. Että kuulee, kun lähestyvät bussit soittavat tiukkojen kaarteiden takaa torveaan – ne kun tarvitsevat kaiken tilan.

Ja nyt sellainen kuuluu!

Mutta mitään ei peileistä näy…

Niinpä!

Suomalaisittain on tottunut siihen, että jos joku soittaa torvea, se kuuluu takaa, ja liittyy siihen, että joku on liikennevaloissa keskittynyt tuijottamaan sosiaalisessa mediassa kansainvälisten tähtösten pienissä bikineissä kiemurtelua, ellei jopa polskimista matalassa rantavedessä.

Ja nyt se kuuluu tietysti edestä! Jarrut pohjaan, ja juuri viime hetkellä. Kumi sulaa alla, kun renkaat luistavat kuuman asfaltin päällä. Auto pysähtyy kuitenkin ennen kallionseinämää ja bussin kylkeä. Ehkä rallikansan geenit olivat jälleen jyräyttäneet kaiken ylle ja tilannenopeus oli liian rapsakka, mutta minkäs teet: mutkaiset tiet houkuttelevat nostamaan nopeutta. Olihan harvinainen hetki, eikä edessä ollut jarrun päällä seisojaa.

Vaan ei hätää! Pieni peruutus ja bussi lipuu ohi tarkasti, vain senttien päästä. Eikä sinne kallion puolellekaan jäänyt matkaopuksenkaan verran tilaa.

Amalfissa auton rajat oppii tuntemaan nopeasti, käytännön kautta.

Täällä on myös muita!

Amalfin niemi kurkottaa Napolin eteläpuolella länttä kohti pulleana sormena. Vuoristoinen maa putoaa jyrkkänä kohtisuorana rinteenä Välimereen. Sen rantoja seuraileva, jo olemassa olevia tai rakennettuja penkereitä hyödyntävä Nastro Azzurro on yksi maailman kuuluisimmista teistä. Se nousee aina eri listauksissa kolmen kauneimman tien joukkoon – ja ne kaksi muuta vaihtuvat aina, mutta Amalfin tie ei koskaan.

Amalfin tie koostuu kahdesta osuudesta. Toinen on myötäpäivään ajettaessa se varsinainen Nastro Azzurro, eli ”sininen nauha”, Strada Statale 163, jota kutsutaan myös Amalfitanaksi. Se alkaa Amalfin niemen kaakkoiskulmasta Salernon Vietri sul Maresta. Siltä aukeavat näkymät etelään Tyrrhenanmerelle.

Niemen kärkeä lähestyttäessä tie vaihtuu sen pohjoislaitaa Napolinlahden rantaa pitkin kiemurtelevaksi Sorrentinaksi, jonka virallinen numero on SS145. Se vie aina Pompejin rauniokaupungille asti.

Amalfin kärjessä risteilee pienempien teiden verkosto, jolla voi pidentää yhteensä noin kahdeksan tunnin ajomatkaa – ja se kannattaa. Täällä ruuhkat helpottavat ja näkymät avautuvat jos vielä mahtavammin, nyt kohti Capria.

Sillä varsinaisella Amalfin tiellä niitä näkymiä ovat rehellisyyden nimissä myös muut tulleet katsomaan, eikä ruuhkilta voi välttyä. Yllättävä käänne voi tiellä kohdata muunkin kuin mutkan muodossa.

Eniten autoja pakkautuu samaan jonoon tieosuuden maineikkaimpien kylien kohdalla. Ne ovat molemmat Nastro Azzurolla, vain tunnin ajomatkan päässä toisistaan; Positanon ja Amalfin kylien kohdalla ”lievää jonoutumista” on havaittavissa vuoden ympäri.

Mutta onpahan aikaa katsella maisemia.

Ja niitä riittää. Korkealle Monti di Lattarin rinteille kipuavalta tieltä meri avautuu rannattomana, helmeilevänä.

Lattarivuoret on Apenniinien vuoriston läntisin osa. Se lienee saanut nimensä maidosta, lattesta, jota siellä paimennetuista lypsäväisistä on saatu.

Pittoreskein osuus on Nastro Azzurron puoli. Sorrentinan varrelta löytyvistä kylistä tunnetuin puolestaan on Sorrento. Mutta se on jo liki kaupunki.

Toisaalta pohjoiselta puolelta avautuu tien komein näkymä, jota hallitsee Vesuvius. Suuri tulivuori on yhä aktiivinen ja sen odotetaan purskauttavan vulkaaniset liemensä hetkenä minä hyvänsä. Jurmautus lienee sitä luokkaa, että ainakin puolet Napolin kaupungista romahtanee.

Napolinlahden takana on tietysti myös itse Napolin suurkaupunki, josta reissu Amalfin tielle on hyvä aloittaa Napolista.

Napoli on kaupunki, joka väistämättä jättää kokijaansa jäljen. Sen tyyli vain vaihtuu rakkaudesta inhoon ja jopa pelkoon. Siinä missä toinen haluaa sinne vuosittain, toinen ei enää ikinä uudestaan.

Napoli on edennyt eurooppalaisessa urbanismissa kaikkein pisimmälle tuntemattomaan. Se on kaoottinen, sotkuinen, ovela ja välinpitämätön. Siellä on samaan aikaan koettavissa äärimmäinen rikkaus ja äärimmäinen köyhyys. Siinä missä toinen eteläitalialainen kaupunki Palermo on nykyisin rauhallinen ja jossa huiput ovat pienemmät ja keskimääräisyys hallitsevaa, Napolissa ääripäät korostuvat.

Esimerkiksi liikenne. Napolissa liikenteessä ei jarrutella. Liikennevaloja ei juuri ole (vain muutama kantakaupungin alueella), joten risteyksissä eteneminen vaatii sitä, että menee. Väistämissäännöt, kolmiot ja pysähtymismerkit ovat viitteellisiä, sillä odottamalla ei pääse ikinä. Toisaalta tilaa myös annetaan, myös vasemmalta tulevalle, tai kolmion takaa yrittävälle. Ei paljoa, mutta juuri sen verran, että keulan saa työnnettyä väliin.

Kadut ovat todella ahtaita. Erilaiset pyöräily- ja kävelyaiheisten sosiaalisen median palstojen aktiivit menevät täällä jumiin siitä runsaudesta, jolla sekä jalan, polkupyörin että skootterein ja autoin tungetaan samalle kadulle, kaikkialla, tuhansien ihmisten voimin. Käytännössä missään ei ole kiellettyä ajaa autolla. Vain pääostoskatu Toledosta on napsaistu kävelykeskustalle pieni pala.

Parhaiten eri liikennemuotojen sovittaminen samaan pieneen, siihen alun alkaen suunnittelemattomaan katukuiluun konkretisoituu Espanjalaisissa kortteleissa. Kävellen saapuvan ihmismeren keskellä kaahaavat skootterit, siellä lipuvat hiljaa kävelijöitä edellään vyöryttäen autot ja kaiken keskellä on torikauppiaita kojuviritelmineen. Sekä ruuhkia, joissa sata ihmistä odottaa milloin minkäkin juusto- tai lihakaupan, pizzerian tai ravintolan edessä vuoroaan. Rajuin ryysis on lounasaikaan puolenpäivän jälkeen. Toisaalta illalla samat kadut täyttyvät vielä lisäksi bassoista, eli alakerrosten pienistä asunnoista kadulle levittäytyvistä ihmisistä, jotka potkivat palloa, korjaavat moottoripyöriään, pesevät pyykkiä tai vain juttelevat päivän rasituksista.

Hienointa on, että kaikki todella sopivat samaan aikaan samalle kadulle. Kolareita ei näe. Tai ainakaan sellaisia, joita täällä noteerataan kolareiksi. Autot ja skootterit toki osuvat koko ajan siellä täällä toisiinsa, mutta siinä missä Suomessa nirhaumista pysähdyttäisiin soittamaan vakuutusyhtiöille ja poliiseille, täällä heristetään nyrkkiä ja matka jatkuu, pysähtymättä.

Autot ovat käyttöautoja, eivät perintökalleuksia.

Elämisen malli on suomalaiseen autiuteen verrattuna erilaisinta mitä Euroopassa voi kokea. Esimerkiksi Napoli on kenties viimeinen kaupunki, joka ei ole liikenteessä juuri lainkaan sähköistynyt – tai jossa ei käytetä kaksipyöräisiä ajettaessa kypäriä. Esimerkiksi Palermossa skootterit ovat jo sähköistyneet ja kaikilla, myös huumekauppiailla, on kypärät.

Napoli on tutkitusti Länsi-Euroopan halvin kaupunki. Se myös näkyy. Kaikki on järjestään noin puolet edullisempaa, niin taksit kuin ravintolaruokailu – jopa vaikka virallisissa liikkeissä myytävät Adidaksen lenkkarit, joiden muualla noin 110 euroa maksavista malleista pyydetään täällä 60 euroa.

Toisaalta säästön menettää kaupungissa helposti, sillä vaikka turisteja ei säännönmukaisesti koijata, yht’äkkiä saatat hukata pari euroa siellä, toiset täällä. Ja ne lähtevät hyppysistä sileinä seteleinä – Napolissa käyvät tietävät, että pankkikortin voisi jättää kotiin. Juuri missään et saa ostettua sillä mitään. Käteistä pitää olla ihan vanhaan malliin mukana. Jopa huippuhotellit ilmoittavat satoja euroja yöltä maksavia huoneita varattaessa, että jostain syystä korttisi ei toimi – voitko maksaa käteisellä tai pankkisiirtona, yksityiselle tilille…

Mutta kuten liikenteessä, kaikki järjestyy kyllä. Palvelu pelaa hienosti, sillä kaikkialla on työntekijöitä runsaasti. Syy lienee sama, jonka vuoksi käteinen on edelleen kuningas.

Luovuus asioiden hoitamisessa ulottuu kaikkeen. Esimerkiksi nyt vaikka parkkipaikkoihin. Kuten risteyksessä, merkinnät ovat viitteellisiä: parkkipaikka on siellä, missä on auton mentävä tila, toki siten, että toinen mahtuu ohi.

Asenne ulottuu myös Amalfin tielle – esimerkiksi juuri Amalfissa parkkipaikkoja ei juuri ole. Toisaalta: keskusaukiolla poliisiaseman vieressä on yllättäen kukkaruukun vieressä niukin naukin auton mentävä tila. Kyltti ilmoittaa, että alueella on 20 minuutin pysäköintioikeus kiekolla. Kiekkoa ei vuokra-autossa kuitenkaan ole, mutta toisaalta yhdessäkään muussa autossa ei sellaista ole laitettu esille.

Olkoon siinä, kai se siinä tarkenee parin tunnin verran olla.

Eikä ketään tosiaan kiinnosta. Poliiseja kävelee ohi, jopa joku kunnallinen liikenteenohjaaja.

Sama toistuu esimerkiksi Sorrenton Marina Piccolossa, jossa pysäköinti on kielletty, mutta jossa autoja on rivissä. Miksei? Kyllähän siitä kävelijät ohi mahtuvat… …samalla lailla kuin Amalfin tiellä vastaantulevat autot toistensa lomitse.

Mutta tarkkana pitää olla…

Vajaan miljoonan asukkaan Napoli on ehta suurkaupunki ja sieltä on hyvä aloittaa Amalfin autoloma. Autonvuokraus hoituu kätevästi päärautatieasemalta, josta pääsee moottoritielle suoraan, eikä keskustassa tarvitse yrittää sovittaa suomalaista ajokulttuuria italialaiseen. Kun auton palauttaa lähtiessä Napolin lentokentälle, kannattaa huomata, että autonpalautusalue on kaukana kentästä ja se on todella ruuhkainen ja verrattuna moderneihin vastaaviin todella huonosti organisoitu. Aikaa kannattaa varata normaalia enemmän. Linja-autoja kentälle alueelta menee periaatteessa koko ajan, kävellen matkaa tulee puolitoista kilometriä. Toisaalta takseja päivystää edessä, joten niillä pääsee, jos käteistä vielä on (pyyntihinta turistille on 15 euroa, mutta oikea hinta on 5, joka kannattaa sopia etukäteen, ettei tarvitse rähjätä).

Matkalla Amalfille erinomainen pysähdyskohde on Pompejin rauniokaupunki. Vesuviuksen purkauksessa vuonna 79 hautautunut roomalainen kaupunki on kaivettu esiin enimmiltä osin ja se on yksi niistä nähtävyyksistä, jotka ovat myös koettaessa vaikuttavia. Vesipullo ja kartta mukaan – katuja kaupungissa on loputtomasti. Auton saa pysäköityä pääsisäänkäynti Porta Marinan vieressä oleviin yksityisiin parkkipaikkoihin kohtuulliseen hintaan, mutta vasta, kun viisi euroa kerrallaan tippuvista tarjouksista on kyllin monta kertaa loukkaantunut (ensimmäinen tarjous kolmesta tunnista oli 40 euroa, mutta lopulta se maksoi 10).

Amalfi on kaunis pieni kaupunki, jolla on mahtava menneisyys. Nykyisin kaupungissa asuu noin 7 000 ihmistä, mutta aikoinaan 1000-luvulla, kun se oli Italian ensimmäinen itsenäinen meritasavalta, siellä oli peräti 70 000 asukasta. Amalfin rantabulevardille on syytä pysähtyä käyskentelemään ja siellä on muutama kelvollinen ravintola. Siellä on kuitenkin hyvin vähän maksullisia parkkipaikkoja. Jos laiton pysäköinti keskusaukiolle tai sataman laiturille ei houkuttele, auton voi pysäköidä tien varteen kaupungin länsipuolelle – varaudu kuitenkin tällöin kävelemään.

Noin 75 prosenttia Italiasta otettavista sosiaalisessa mediassa julkaistavista kuvista otetaan Positanosta. Syystä. Kaupunki on todella kaunis. Toisaalta paikallista menoa täältä ei voi löytää. Turisti kävelee toisensa perässä ja myyjät omintakeista muotia myyvissä kaupoissa ovat muualta tulleita. Kaupungissa asuu vähän yli 3 000 ihmistä, ja hekin ylhäällä kukkuloilla. Positanoon on kuitenkin helpompi pysähtyä kuin Amalfiin. Yksityisiä pysäköintipaikkoja on myös useita, eikä ensimmäisen ilmestyttyä ylhäällä vuorenrinteellä kannata hötkyillä: viimeinen on aivan lähellä alas keskustaan vievää kapeaa Mulinin kävelykatua. Hinta on näissä 8 euroa tunnilta. Koska useat jättävät autonsa kauas tien varteen tai näihin parkkipaikkoihin, onnekas saattaa löytää kylän läpi kulkevalta yksisuuntaiselta Viale Pasitealta vapaan kunnallisen pysäköintiruudun. Ne maksavat 3 euroa tunnilta.

Turistien kansoittama Napolinlahden helmi, jota ehkä kannattaa välttää keskikesällä – keväällä tai loppusyksystä on huomattavasti väljempää (ja mukavampaa). Sorrenton sydän löytyy vanhasta kaupungista Piazza Tassolta. Sieltä voi vuokrata esimerkiksi hevosvankkurit, joiden kanssa kaupunkiin tutustuminen sujuu hiestymättä. Automatkalainen voi toki suunnata suoraan vilvoittavien tuulten äärelle joko Marina Grandeen tai Piccoloon. Niihin pääsee aivan liki. Nimestään huolimatta Marina Grande on pienempi, mutta se on pittoreskimpi. Piccolo puolestaan on liikennesatama, josta kannattaa matkustaa lautalla vaikka Caprille. Ihan vaikka sen takia, että pääsee sitten taas - laulun sanoin – palaamaan Sorrentoon…

Napolissa on monen tasoisia hotelleja. Kuuluisin loistohotelli on Grand Hotel Vesuvio, mutta paras hinta-laatusuhde löytyy ehdottomasti vuorenrinteeltä kantakaupungin yläpuolelta San Francesco al Montesta (huoneet alkaen 255 euroa). Vanha luostari on kunnostettu omaperäiseksi loistohotelliksi, jossa on katolle rakennettu uima-allasterassi. Yksi altaista on louhittu hotellin takaseinänä toimivan vuoren sisään. Jo kuohuviinilasillinen kattobaarissa on elämys – näkymä avautuu yli koko kaupungin Vesuviukselle ja satamaan. Hotellissa on myös oma täysikokoinen, yhä aktiivikäytössä oleva kirkko ja hiljentymiskappeli. Vierestä kulkee rinnejuna keskustaan. Kävellen rinteen katuja pitkin aikaa menee Espanjalaisiin kortteleihin 10 minuuttia. Oma parkkihalli.

Nastro Azzurron alkupäästä löytyvä näyttävä Hotel Cetus on rakennettu pystysuorana seinämänä mereen laskeutuvaan jyrkänteeseen louhimalla. Huoneiden parvekkeilta on suora tiputus aaltoihin. Hotelli on saneerattu uuteen uskoon tänä keväänä. Osassa huoneita on parvekehuone, jossa on oma jacuzzi-tyyppinen syvä uima-allas – hyvä sijoitus! (Huoneet alkaen 145 euroa, uima-allashuoneet 365.) Hotellilla on alhaalla oma yksityinen hiekkaranta pienessä lahdessa. Vieraille varattu parkkipaikka-alue, josta hissi suoraan huoneisiin.

Furoresta löytyy yksi koko Amalfin näyttävimmistä hiekkarannoista, ja kuuluisimmista: Fjordissa kuvattiin Anna Magnanin tähdittämä elokuva L'Amore. Pienen vuonon perukoilla on rauhallinen ranta, jonne laskee pieni puro. Tie kulkee sen ja meren välissä korkealla siltaa pitkin laakson yli. Rannalta nousee rappustie ylös Furoren kylään, jossa on joitain hotelleja. Amalfin alueelle edullinen on vastaremontoitu Casa del melograno (huoneet 120–200 euroa), jonka kaikissa huoneissa on oma terassi. Jalan pitää kuitenkin jaksaa liikkua sekä useisiin tasoihin rakentuneella hotellilla että silloin, jos mielii tehdä puolen tunnin laskeutumisen alas rantaan mahtavissa maisemissa.

Yksi rannikon viehättävimmistä laguunilahdista kätkee sisäänsä pienen hiekkarannan sekä pari ravintolaa ja hotellia. Amalfintie, josta on oma pistotie alas Marina di Praian kylään, kiemurtelee korkealla laakson yllä. Bussien torvensoitatus kaikuu tunnelmallisesti kallionseinämissä. Alfonse al Mare tarjoaa vaatimattomia, mutta siistejä huoneita mahtavalla paikalla suoraan hiekkarannalla (huoneet alkaen 250 euroa). Hotellilla on oma ravintola ja parkkipaikka-alue.

Vuonna 1834 avattu Piccolo Marinasta Sorrentosta löytyvä hotelli on ikoninen kohde. Iso oma puutarha, uima-allasalue ja kylpylä. Oikeastaan kaikki Amalfilla vaikuttaneet merkittävät julkimot ovat yöpyneet täällä. (Huoneet alkaen 825 euroa.) Hotellin ravintolalla Bosquetilla on Michelinin tähti.

Napolissa ei voi olla syömättä kaupungin omanlaista pizzaa. Ja kyllä: se on parempaa täällä kuin missään muualla. Ja edullisempaa. Kaikkein kuuluisimmissakin paikoissa margherita lähtee vitosella. Ja muuta ei oikeastaan kannata syödä. Pizzerioista tunnetuin on aina Napolissa käydessä pakollinen Gino Sorbillon paikka sekä Da Michele, jossa myydään margheritan lisäksi vain marinare-pizzaa. Vanhan kaupungin pizzerioita hieman lyhemmät jonot ovat laadukkaan Staritan Materdei-kaupunginosan ravintolassa. Ja se jonotus: jonossa voi olla pari sataa henkeä. Mutta ei hätää. Kävele ovelle, ilmoittaudu listamiehelle, ota repusta olut tai osta viinilasi viereisestä kioskista ja jää odottamaan kadulle antimia siemaillen, kunnes oma nimesi kuulutetaan noin tunnin päästä. Ja silloin on kiire huiskutella kättä. Jos et reagoi, puolessa minuutissa pöytä meni jo seuraavalle…

Lyhyen automatkan päästä Pompeijin raunioalueelta löytyvä Casa Gallo on viehättävä pieni ravintola erittäin laadukkaalla ruoalla. Erityisesti merenelävät ovat saaneet kunnioittavan käsittelyn. Läheltä löytyy kylän oma meijeri ja sen myymälä Caseificio Raimo Vincenzo & F.lli, josta voi ostaa matkaevääksi tuoretta mozzarellaa.

Amalfin kylässä parhaalla paikalla sijaitseva Grand Marina on tyylikäs rantaravintola. Laadukas lista käsittää erityisesti kala- ja äyriäisruokia. Salista mahtavat maisemat yli Amalfin hiekkarannan. Ravintolalla on oma uimaranta, jonka baarissa voi nauttia aperitiiviksi vaikka lasillisen vihreää artisokkakatkero Cynaria, jäillä. Ruokailu onnistuu myös lounasaikaan hiekkarannan sohvilla.

Kävelymatkan päässä (porraskatua noin 20 minuuttia) Casa del melogranon hotellilta ylemmäs Furoren kylää löytyvä Hostaria di Bacco on korkean profiilin ravintola, kohtuullisilla hinnoilla. Tyylikkäässä taidehotellissa (hinnat alkaen 145 euroa) sijaitseva ravintola on parhaimmillaan päivisin, jolloin sieltä aukeaa henkeäsalpaava näkymä merelle. Anna Magnani asui täällä, kun hän kuvasi Fjordossa Roberto Rosselinin ohjaamaa L'Amore-elokuvaa. Hänen lempipasta-annoksensa (erittäin onnistunut!) on yhä listoilla. Ravintolan yhteydessä laadukkaat kaupat sikareille, viineille sekä grappoille, joita myynnissä on liki tuhat erilaista. Autolla saapuvalle vieraille oma parkkialue.

Bikinit rantautuivat Eurooppaan ensimmäisenä Amalfin alueelle ja niiden käyttö sallittiin jo vuonna 1959. Erikoista siis on, että Vico Enquencen läheltä löytyvä laadukas rantaravintola Il Bikini on perustettu jo 1952. Etunojaa on otettu. Ravintola sijaitsee suoraan yksityisellä rannalla, jossa sillä on oma klubirakennus. Hyvä lounaspysähdys uintimahdollisuudella.

Jos yksi museo matkan varrella on koettava, autoilevan kansan valinta kohdistuu Galleria Borbonicaan. Kuningas Ferdinand II rakennutti itselleen 1800-luvun puolivälissä pakotunnelin, joka II maailmansodan aikaan täytettiin sinne turvaan siirretyillä autoilla. Jostain syystä tunnelin suuaukot muurattiin umpeen ja autot jäivät jumiin ruostumaan. Luola löytyi 2000-luvun alussa ja se avattiin museona, jossa on kymmenittäin vanhoja autoja ja skoottereita. Liput kannattaa ostaa etukäteen, sillä päivät myydään loppuun jo varhain.

Hälisevät Napolin Espanjalaiset korttelit on koettava. Mieleenpainuvaa on, kun ilta laskeutuu, ja katujentasan kotien ovet avautuvat kaiken kansan sisään nähtäviksi. Paras kauppakatu on Via Pignasecca. Pysähdy jollain kujalla ottamaan lasi limoncelloa ja aistimaan kaksitahtisen pakokaasun huumaavan ihana tuoksu – aikamatka: tätä et enää muualla Euroopassa tässä laajuudessa onnistu löytämään!

Yksi kirkko kuuluu jokaiseen reissuun. Amalfin kierroksella valinta kohdistuu itseoikeutetusti Positanon pieneen Santa Maria Assunta -kirkkoon, jonka keramiikkapäällysteinen kupoli näkyy kaikkialle kaupungissa. Pääalttarin tauluna on harvinaisempi aihe, madonna. Se on täällä 1200-luvulla maalattu ”Musta Madonna”. Tarun mukaan se on jätetty Positanoon laivasta rannalle, jotta tyveneen juuttunut alus olisi saanut tuulta alleen. Illalla hengellisen päivän voi täydentää Vesuviuksen omasta rypäleestä lacryma christi del vesuviosta (Kristuksen kyyneleet) tehdyllä viinilasillisella. Sen tarina: paholainen karkasi taivasten valtakunnasta ja vei sieltä mukanaan palasen, jonka hän tipautti Amalfille, ja tuota menetettyä omaisuutta Kristus sitten ikuisesti kyynelehtii, synnyttäen näin parhaan mahdollisen maaperän alkoholin tuottamiselle…

Amalfissa on useita vaellusreittejä. Rauhallisin, ja kenties näyttävin, löytyy aivan Amalfin kärjestä, pikkuruisten ja kippuraisten teitten päästä löytyvästä Terministä. Kylästä alkaa pari kilometriä suuntaansa oleva helppo kävelyreitti pitkin roomalaisten aikanaan rakentamaa pengertietä niemen uloimpaan kärkeen, josta on huikeat näkymät Caprille. Innokkain työntää 500 metriä merenpinnasta kohoavan Monte San Costanzolle nousevaa jyrkkää polkua vielä toiset mokomat päälle.

Sisiliassa syödään cannolia ja Napolin alueella sfogliatellaa, Amalfin aluella molempia. Ricottaa täynnä oleva lehtevä filotaikinainen simpukka on jööti, jonka nauttiminen jurmauttaa mahanpohjan tukkoon, kuten myös kovempi cannolirulla. Jos löydät, ota pienenä versiona, jollaiset löytyvät molemmista herkkupaloista esimerkiksi Sorrenton Marina Piccolon ikiaikaisesta Caffetteria Rucciosta.