Image

Maailman coolein kaupunki eli Jyrki Lehtolan katsaus maailman suurimpaan Tampereeseen



Maailman coolein kaupunki eli Jyrki Lehtolan katsaus maailman suurimpaan Tampereeseen

Vuodesta toiseen suomalaiset äänestävät Tampereen kaupungiksi, jonne he mieluiten muuttaisivat. Siksi kaupunkia rakennetaan nyt ennätystahtia. Vanha tamperelainen Jyrki Lehtola lähti katsomaan, miten kaupunki kasvaa.
Teksti Jyrki Lehtola
Kuvat Antti Nikunen

Hyvä täältä on ihmisen alas hypätä.

Tampereen tuorein ylpeys, rautatieaseman ja yliopiston väliin heitetty Solo Sokos Hotel Torni on Suomen korkein hotelli, 88,5 metriä, hyppää, hyppää, 25 maanpäällistä kerrosta. Helsingin Hotelli Torni on vain 69,5 metriä, jos siältä hyppäis, ei varmana ees kualis kunnolla, Suomen korkein liikerakennus Nesteen torni on 83,6 meriä ja korkein asuinrakennus Vuosaaren Cirrus on vain 87,5 metriä korkea, hävisitte hesalaiset metrillä.

Ja täällä tamperelaistornin katolla, maailman yläpuolella, täällä on baari, ja sen nimi on Moro, ja täällä on Raipen kuvia, ja Jutin, ja Ojasen Jannen, ja ihan tavallisen keskiviikon alkuillasta baaritiskille on 15 metrin jono, koska Raipe, Juti, korkeammalla kuin kukaan, moro!

Mutta ennen kuin on päässyt Moroon asti ihastelemaan Raipea, ennen kuin on päässyt huoneeseensa, ennen kuin on ehtinyt kirjautua hotelliin sisään, sanoa hello, guten tag, bonjour, hotellin aulabaarissa tulee vastaan mustavalkokuva. Kuvassa kaksi miestä istuu kesäyössä, puhuvat toisill… mää kualen… ne ovat Juice… ja Mikko…ja…tuossa, tuossa seinällä on takki, baseball-takki, koska baseball, tamperelaiskeksintö, ja takin selässä lukee… Pispala… se on se sama takki, joka oli Mikon, Alatalon Mikon, yllä Elävänä Pispalassa -levyn kannessa; levyn, josta löytyvät ainakin kappaleet Tampere, Kyllä mää tierän ja Tampereen yöt.

Se surkea, vieläkin tuskaa tuottava, verellä, raatamisella, veli veljeä lyö, sen vaimon raiskaa, hiellä, lapsisotilailla, unohduksella kirjoitettu uljas Tampereen historia, sitä ei täällä ole, on vain muutama maltainen vuosi 70- ja 80-luvulta.

Aulakerroksen seiniltä löytyy myös Juice Leskisen kaksi kitaraa, Costellon kitara, Olli Lindholmin ja Pate Mustajärven esiintymisasut, ja jos on nälkä, voi valita Pub Pajan listalta Martti Syrjän karitsanlihamoussakan, Pate Mustajärven lihapullat, voi tilata jopa Pajan grillibileet, niin iso annos, että listan mukaan ”tällä pärjää koko bändi ja pari bändäriäkin”, ja sitten kun ne bändärit on nussittu vessan lattialle tajuttomiksi, sitten voi mennä huoneeseensa, mutta sitä ennen kysymys, se kysymys, joka pysäyttää, se on hississä mainostaululla, ja se kuuluu: ”Millä sanoilla Juice Leskisen Manserock-kappale alkaa?” 

Tamperelaisia on pidetty selektiivisen mutismin tai humalassa väärinymmärretyn brittivaatimattomuuden versioina.

Väärinymmärrys on seurausta poismuuttaneiden nostalgiasta, kuten Sinikka Nopolan romanttisissa Tampere-kirjoissa Kyllä tässä jotain häikkää o tai Ei tehrä tästä ny numeroo.

Tampere nimittäin tekee numeron, se tekee kaikesta numeron.

Hotel Torniakin pidempi, melkein maailman pisin torni, on Näsinneula, joka ylipäätään on Suomen korkein rakennus, 134,5 metriä, teramaston kera 168 metriä.

Tampereelle valmistui juuri Rantatunneli, 2,4 kilometriä pitkä maantietunneli, Suomen pisin. Se avattiin päiväksi tamperelaiskävelijöille, jotta tamperelainen näkisi, että tunnelin päässä oleva valo on toinen tamperelainen kuvaamassa salamalla tunnelia. Ja tuona päivänä, tuona kauniina syyspäivänä tunnelia, pimeää, tyhjää pötköä Tampereen alla, kävi ihmettelemässä 50 000 tamperelaista, noin neljäsosa asukkaista, fuck racism, here’s nothing, Helsingin rasisminvastaiseen mielenosoitukseen osallistui 15 000 ihmistä.

Tampereella on ollut aina paljon syitä ylpeyteen Tampereesta. Silloinkin kun sillä ei ollut mitään, kun tehtaat sulkeutuivat, kaupunginjohtaja pakeni itseään pitkin Eurooppaa, keskusta rapistui, työttömyys kasvoi, ja kaupungin olomuoto oli liian monta kertaa kuultu vitsi, silloinkin Tampere markkinoi itseään sillä, että se on Pohjoismaiden suurin sisävesikaupunki, koska – ollaan nyt rehellisiä – kun perheet miettivät, missä lomailla, joku perheenjäsenistä kysyy aina: ”Mikä olisi Pohjoismaiden suurin sisävesikaupunki?”.

Tampere on tuonut Suomeen (ja maailmaan) enemmän asioita kuin mikään muu kaupunki.

Tai niin ne väittävät. Kaupungin markkinoinnissa on oltava osasto, joka etsii tietoa maailmasta ja luo siihen tarvittavia reunaehtoja päätyäkseen sen kaltaisiin väittämiin kuin ”työväenmuseo Werstas on Suomen laajin pääsymaksuton museokohde”. Jos Werstas olisi pääsymaksuton vain tiistaisin, Tampere julistaisi, että ”Werstas on universumin laajin museokohde, johon tiistaisin on vapaa pääsy”.

Tampere toi Suomeen alkoholismin. Ensimmäinen ”todellinen kaupunginosaravintola” Pulteri perustettiin kokeiluluvalla vuonna 1968 Pispalaan.

Tampere toi Suomeen pseudosyvän örähtelyn maan vanhimmassa edelleen toiminnassa olevassa yleisessä saunassa. 

Tampere toi Suomeen talousrikollisuuden, kun Yhdyspankin Tampereen konttorin johtaja Nils Idman jäi vuonna 1912 kiinni miljoonien markkojen kavalluksesta. Samalla tamperelaiset oppivat sen blasé-asenteen, jonka ne ovat kohdistaneet aseveliakseliin, demokratiaan, Aamulehteen, pormestariin, tulevaisuuteen: ”Jotain häikkää täs varmana o, mut eisevväliä”.

Tampere toi Väinö Linnalla Suomeen ajatuksen työläisestä tietoisena ihmisenä.

Tampere toi Suomeen meta-asumisen, kun syyskuussa Tampereelle alettiin rakentaa Tappara-taloja, joiden idea on se, että voi asumisellaan kunnioittaa itsensä sijasta Tapparaa.

Tampere toi Suomeen TV2:n avulla illuusiottoman käsityksen ihmisestä.

Tampere toi Suomeen anaaliseksin Suomen vanhimmassa yhä toimivassa gay-ravintolassa Mixeissä.

Tampere toi Suomeen pizzan. Tamperelaisessa Pizzeria Napolissa on ”Suomen ja luultavasti koko Euroopan suurin pizzalista”, sata pizzaa. Pizzan ydin on taikinassa ja kastikkeessa, paitsi Tampereella, jossa pizzan idea on se, että mitäs kaikkee mää kekkaisin tyrkätä mun lättyyni, ja eräs varteenotettava mahdollisuus on ”aurajuustoa, Finlandia-vodkaa, metsäsieniä, savuriistakäristystä ja savustettua saksanhirveä”.

Totta kai savustettua saksanhirveä! Saku Tuominen, mikä sua vaivaa?

Tampere toi suomen kielen rock and rollin. Tästä ei kukaan jaksa väitellä niiden kanssa.

Tampere toi Suomeen demokratian. Tampereen punainen julistus oli ensimmäinen julkinen puheenvuoro, jossa vaadittiin maahan demokratiaa ja kansalle vapauksia.

Tampere toi Suomeen brittipopin, kun helsinkiläiset popparit joutuivat 90-luvulla saapumaan busseilla Tampereen brittipop-klubeille ulkomaisia herkkuja nauttimaan.

Tampere toi Suomeen itsesäälin, maailman suurimman itsesäälin. (Kts. rock and roll.)

Tampere toi Suomeen naapurivihan, kuoleman, köyhyyden, julmuuden, työn, ruumiskasat, työläiset, kommunismin, kapinan ja sen kännissä horjuvan, ketjussa tupakoivan, raskaana olevan yksinhuoltajan, joka jotenkin oman päänsä sisällä on luonnollinen seuraus kaikesta siitä, mitä Tampere on ollut.

Tampere toi Suomeen mondeenin mieshalailun. Suomalainen kiekkokulttuuri on kuulemma syntynyt 26. helmikuuta 1926 Tampereella.

Tampere toi maailmaan Muumit. Tampereelta on kotoisin maailman korkein Muumi-kirjailija Tove Jansson, joka ei ole kotoisin Tampereelta. Tamperelaiset ottivat Muumit omakseen sinä hetkenä, kun Helsingin museomaailmassa epäröitiin, perustivat japanilaisille Muumilaakson ja ensi keväänä Tampere-taloon – hyvin nimetty talo tamperelaisilla! – avataan maailman ainoa Tove Janssonin lukukirjasto, jonne toimitusjohtaja Pauliina Ahokkaan mukaan ”tulee kirjoja eri kielillä ja lueskelemaan saa tulla aina Tampere-talon aukioloaikoina”.

Kirjoja, joita saa lueskella Tampere-talossa… sen aukioloaikoina! Maailman suurin, paras ja ainutlaatuisin lukukirjasto!

Kaikki on Tampereella ainutlaatuista ja suurta, epävarmuuskin. Aamulehden kaupunkilehti Moro järjestää kaksi kertaa vuodessa peräkonttikirppiksen, sellaisen, jossa myydään vanhojen autojen peräpäistä oman elämän peräpäitä. Moron viikoittaisessa Moro-kysymyksessä tiedusteltiin taannoin: ”Onko Moron peräkonttikirppis maan suurin kierrätystapahtuma?” Vastausvaihtoehtoja Moron kysymyksiin on aina samat kolme: ”llmam muuta”, ”Älkää ny hulluja ehrottako” ja ”Yks hailee”.

Onko Moron peräkonttikirppis maan suurin kierrätystapahtuma? Traditionaalisesti voisi ajatella, että koko on mitattava suure eikä mielipidekysymys, mutta Tampereella totuus on se, mitä sää mansesterilaisena maailmasta tuumaat. Tampere on kahden järven väliin heitetty post-faktuaalinen joutomaa, jossa tosiasiat ovat alisteisia sille, mitä tamperelainen on niistä mieltä. Ja ilmam muuta Moron peräkonttikirppis on Suomen suurin.

Tampereella kuollaankin suuremmin kuin muualla.

Vaakon nakki on maailman kuuluisin tamperelaisgrilli, jonne tullaan nauttimaan laskuhumalainen viimeinen ateria. Sen Vaakon valtavaan kuuluu makkaraperunat, jauhelihapihvi, kaksi wurtsia, pekoni ja kananmuna, ja Pömpeliin lihapiirakka, wursti, jauhelihapihvi ja tuplajuusto.

”Ekkai sää Jorse ny aijo kolmee pömpelii syärä? Säähän jumalaare kualet.”

”Eisevväliä. Kuhan kualen Tampesterissa pömpeliin.”

Eisevväliä.

Kun Tampere haluaa syleillä maailmaa, huutaa sille oman dionyysisen affirmaationsa, se kuuluu: eisevväliä. Tamperelaispositiivisuuden lakipiste on se, että jokin on periaatteessa ihan okei, ehkä, mutta toisaalta se on aina jo ihan sama.

Viime keväänä ne keksivät maailman suurimmassa tamperelaislehdessä, että Tampere on Suomen Dubai. Kun Hesarikin kertoi asiasta, se muuttui tamperelaistotuudesta yleiseksi totuudeksi.

Tampere on Suomen Dubai, koska, no, se Torni-hotelli on tooosi korkea, ja nyt ne suunnittelevat kaupunkiin jo toista tornihotellia. Ja kun Tampere on rakennettu kahden massiivisen järven väliin… siellä ei oikeastaan ole muuta kuin ne kaksi järveä ja niiden välissä kulkeva katu… niin nyt ne täyttävät niitä järviä tekosaarilla… niin kuin Dubaissa, yhden nimeksi tulee Hiedanranta… niin kuin Dubaissa.

Dubaissa on maailman suurin ostoskeskus. Tampere rakentaa Tampereen keskustan suurimman ostoskeskuksen Koskikeskuksen viereen toisen Tampereen suurimman ostoskeskuksen, koska, no, siellä ensimmäisessä ei käy oikein kukaan, niin jos tää toinen auttaisi.

Dubaissa on käynnissä massiivinen rakennushanke The World, jossa Dubain ulkopuolinen maailma rakennetaan Dubain sisälle. Tampereella koko maailma on jo Tampereen sisällä.

No niin. Me ollaan nyt Dubai. Mitäs seuraavaksi?

Eisevväliä.

No entä jos tilattas tänne semmonen raitsikka ja kutsuttas sitä Raipeks?

Eisevväliä.

No hyvä, Raipe on tilattu!

Tampere on aina valmis tulevaisuuteen, jos tuo tulevaisuus on jonkun muun käyttökelpoiseksi havaitsema menneisyys. Autot ja metrot ohjaavat pian itse itseään, kaupunkien läpi kuljetaan erilaisilla smartboard-ratkaisuilla, metrot kulkevat pilvissä, puolet kaupungin liikenteestä on Tampereellakin sullottu universumin pisimpään tunneliin ja nämä piipun varjoissa kasvaneet, ne haluavat samaan aikaan menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Ne haluavat kuulla moukareiden äänen, kun kiskoja hakataan katukiviin niin kuin ennen vanhaan, kun rakennettiin rautatie, jotta Juice pääsisi Savosta Tampereelle.

Ja se raitiovaunu, sitten kun se tulee, se tulee olemaan leveämpi ja pidempi kuin Hesassa, ja se kulkee kahteen suuntaan, 70-luvulle ja sieltä takaisin 80-luvulle.

Mutta ei nyt juututa Hesaan, sillä jos jotain ei Tampereella saa unohtaa, niin sitä, että on vain Tampere. Kun Tampereella pohditaan tulevaisuutta, sen pitää liittyä Tampereeseen, ei tulevaisuuteen, koska tamperelaiselle tulevaisuus on Tampere.

Siksi tamperelaisen talon nimi on Tampere-talo, bussilla on oma nimi, Nysse, kun ei me olla suomalaisia, vaan tamperelaisia, ja siksi niillä on oma kansallisruoka, ja oma tampere-suomi–sanakirja ja se, kun lauletaan suomeksi, se on manserockia, me tuotiin Suomi Suomeen, ja parasta Hesas on juna takas Tampesteriin.

Ja nyt Tampereen yliopisto, teknillinen korkeakoulu ja ammattikorkeakoulu ovat yhdistymässä maailman suurimmaksi tamperelaiskorkeakouluksi. Sen nimeksi on tulossa Tampere University, ja siksi tamperelaiset allekirjoittavat parhaillaan adressia, että sen nimeksi tulisi Moroversity. Tampere on kuin jatkuvasti kasvava taiteilijan omakuva, ja omakuvissa taiteilija näyttää aina mielisairaalta, mutta eisevväliä, kuhan se on näköne.

Tampereen menneisyys on sen nykyisyys on sen tulevaisuus, ja ne kaikki tapahtuivat 70- ja 80-luvuilla, soommoro.

Toki ne yrittävät kurkottaa tulevaisuuteenkin, kun pari niistä kävi Hesassa seminaarissa ja kuuli sanan ”startup”. Ne alkoivat puhua bisnesenkeleistä, mainetaloudesta ja lisäarvo muuttui added valueksi, eikä kumpaakaan löytynyt Tampereesta. Ne pitchasivat, coachasivat ja pivotoivat, ja niiden käyntikorteissa alkoi näkyä nimiä, joissa b-kirjain oli b, ei p.

Ne yrittivät lähestyä maailmaa: sitä maailmaa, jossa puhutaan sekakieltä, jotta puhuja ei huomaisi, ettei sano mitään. Ne keksivät uuden oxymoronin, Avoin Tampere, jonka alla tuettiin start up-yrityksiä, mutta ei tulevaisuus aina helppoa ollut: Pirkanmaa Ebuusti 2.0:n – Ebuusti 2.0!  – mainoslause oli ”Piristystä pisnekseen!”, sluuuush!

Ne ymmärsivät tulevaisuuden tamperelaisittain, työläishistoriansa kautta. Oikea startup on sellainen, jossa ei ole mitään, pelkkä idea, pelkkä idea ideasta, joka laitetaan pilveen, ja muut maksavat siitä, mitä ei ole. 

Tamperelaiset, ne eivät ymmärrä, että maailma on idea, digitaalinen henkäys, ne tarvitsevat jotain konkreettisempaa. Toki niilläkin on satoja startuppeja, jotka kehittelevät pelejä tiäksää pilveen, mutta niillä on jalat myös väärässä paikassa, maassa, jossa ne myyvät turbokompressoreita, korjaavat koneita ja sitten niiltä löytyy jotain niin ihanaa kuin Digitilization meets meat -projekti, jossa digitaalisaatio on hyödynnetty seuraamaan sitä, kuinka kauan makkarapaketti on ollut auki, ja sluuuuush!, se on se ääni, kun Tampereella huuhdellaan pönttö.

Ne yrittävät raahata itsensä nykyaikaan myös vapaa-ajan tasolla. Tampereella järjestetään Suomen suurin rap-juhla Blockfest, sen kahvilakulttuuri on paikoin sellaista, ettei tiedä, millä tasolla tässä nyt parodioidaan Brooklynia, ja ne ovat ilmeisesti tappaneet keskustassa vaeltaneet punkkarit, gootit, narkomaanit ja juopot, koska niitä, Tampereen maamerkkejä, ei näy enää missään potkimassa toisiaan rakkaudesta.

Talouselämän Muuttohalukkuus-tutkimuksessa Tampere nousi muiden yläpuolelle: kolmannes suomalaisista haluaa muuttaa Riäväkylään. Tutkimuksen mukaan se on imagoltaan Suomen paras kaupunki.

Hieno saavutus, johon Tampere vastaa: Pannaan kansi koko paskan päälle ja toivotaan parasta!

Lontoon pormestarina Boris Johnson halusi rakentaa lentokentän Thames-joen päälle. Suunnitelma kaadettiin, mutta alkoi elää Pirkanmaalla, jossa Kalervo Kummola päätti teetättää muiden rahoilla itselleen maailman suurimman kruunun. Se tulee keskustaan, ratapihan ylle maailman suurimmaksi kanneksi, jonka päälle tulee toimistoja ja asuntoja ja kannen alle tulee keskustajäähalli, koska Tappara, Ilves, Tappara, Ilves, Tappara, Ilves, Tappara, Ilves Tappara, Ilves, ja monitoimihalli, ja sen työnimi on nyt Kruunu, koska eisevväliä, antaa ton Kalen nyt tehdä, mitä lystää, se tekee nii kummiski.

Kruunu vie niiltä valon ja avaruuden, mutta silti ne yrittävät, voi kuinka ne yrittävät, mutta joka kerta, kun ne saavat aikaan jotain, jotain ainutlaatuista, jotain joka ponnistaa muualtakin kuin nostalgiasta känniin, Monoclen Tyler Brûlé, Brûlén Tyler, on juuttunut Sikalaan mussuttamaan silakkaa, se ei koskaan pääse Tampereelle, ja kun se vihdoin pääsee, kaupunki on muuttunut Kalervo Kummolan muistomerkiksi.

Ne yrittävät, ne elävät ajassa ja reagoivat siihen, mutta eivät ne voi aina itselleen mitään.

Ne tekivät musikaalin David… Bowiesta.

Ne esittävät Bowieta Tampereella. Idols-voittaja Ari Koivunen on Ziggy Stardust ja Miro Honkanen, Honkasen Miro, on kaikki muut Bowiet. Ja kun, no, eihän se Bowie saanut paljoakaan tamperelaismittapuulla aikaan, Bowie-musikaalissa esiintyvät myös Alice Cooper, Sweet, Rubettes ja Kate Bush.

Te muut vielä mietitte omaa kunnianosoitustanne, omia hauraita muistosanojanne Bowielle, mut kattokaa, me tehtiin tää jo ja ryssittiin koko paska ittemme näköseks, sluuuush!

Voi niitä, kun ne yrittävät. Ne olivat kuulleet, että työelämän pohdiskelu on uutta työelämää, ja leikki on työtä, ja lepo on työtä, luovuus on lepoa ja peli on työtä ja kaikkea jännää, joten ne perustivat Tampereen yliopistoon Oasis-nimisen tilan. Se on ”sosiaalisen oppimisen ja tutkimisen paikka”, jonka alaotsikko on ”Rainbows, unicorns and hoverboards”, koska Oasis ei sijaitse Tampereella, vaan tulevaisuudessa.

Oasis on kuin 70-luvulla sisustettu tulevaisuuden huone: siellä on DVD-levyjä, tietokonepelejä, patjoja, säkkituoleja ja lautapelejä. Ja siellä on säännöt. Tai epäsäännöt, sellaiset kivat elämänohjeet.

Ensimmäinen sääntö on ”PLAY. Oasis is a social place where spontaneity is encouraged. No need to be silent, no need to be serious, but those things are okay too.” Toinen sääntö on näin ihana: ”BE INCLUSIVE. Keep the sliding doors open, also metaphorically. Everyone is welcome here.”

Metaforiset liukuovet! Ja täällä Oasiksessa, ne ovat kiinni, eivätkä edes metaforisesti! Ja täällä on hiiren hiljaista, kaksi ihmistä nukkuu, tämä on hei sosiaalisen oppimisen ja tutkimisen tila, ja te vain nukutte.

 Tampere on maailman suurin sisävesinukkumalähiö. Se hiljaisuus. Missään kaupungissa ei ole niin hiljaista kuin Tampereella.

Kauniina alkusyksyn viikkona… pikkulauantai, pikkuperjantai, herätkääääää tamperelaiset… Hämeenkatu on tyhjä niin kuin joku olisi keksinyt pommin, joka tappaa kaikki määkivät ihmiset. Tillikassa ei istu enää edes sen historia, pöksynuorison Jackie Brown on suljettu, Pulterissa kuulee muistuman siitä, että täällä on itketty paljon ja Telakalla yksinäinen sarjakuvataiteilija on liian humalassa sääliäkseen itseään ääneen.

Dynaaminen, tulevaisuuteen katsova, Avoin Tampere… eisevväliä, varmaan ihan ookoo hesalaisjuttuja, mut jos mää ny kuiteski menisin kotio kattoon Lovejoyn kuurennen kauren, oon nähny sen vasta viis kertaa.

Jos kolmannes maailmasta haluaa muuttaa Euroopan Dubaihin, mitä tapahtuu, kun he huomaavat tulleensa sullotuksi kannen alle, ja Pate Mustajärvi tunkee suuhun maailman suurinta sisävesilihapullaa?

Turha hakea ainakaan kulttuurista apua. Tampere pitää itseään kulttuurikaupunkina, ja kulttuurikaupunki Tampere onkin, jos kulttuuri on lonkkavikainen 56-vuotias pullea kuvataiteilija, joka päättää tilata vielä yhden tuopin, kun kaikki paitsi mää on paskaa.

Tamperelainen kulttuuri on sitä, että tamperelainen on siinä käsityksessä, että Tampereella keksittiin kulttuuri.

Koska kyse on Tampereesta, edellistä ei tarvitsisi perustella, mutta: Ainakin kaksi tuhatta teatteria (jos naapurin kaksoset lasketaan), Juice, Tohloppi, Väinö Linna, Lauri Viita, Tove Jansson ja Telakalla mää tykkään juoda kaljaa.

Tamperelainen kulttuuri on kuin tamperelainen uutisotsikko ”Rupriikki avautui Vapriikissa”. Se ei aukene kuin tamperelaiselle, eikä kukaan halua kuulla sitä uudestaan.

Tamperelainen taide on Tampereen näköistä. Väinö Linna on kuollut, mutta elää kahtena virkkeenä, Juice Leskinen on kuolleista tamperelaisratsuista toiseksi suosituin, ja ne maailman parhaat teatterit, ne esittävät mm. Piukkoja paikkoja, koska mies naisena = hauskaa, Cabaret’a, koska 30-luvun alun dekadentti Berliini on just niinku mää ja Jorse kasikaksvappuna Koikkarissa, Sara & Erikiä (tamperelaisia), Viitaa (tamperelainen), vuotta 85 (tamperelaisia) tai tamperelaisen Heikki Salon tamperelaisvaimo Sirkku Peltolan loputtomia näytelmiä siitä, kuinka osattomalla on hyvä sydän, itkekää tamperelaiset.

Tamperelainen kulttuuri on sitä, että Grand Hotel Tammerissa kokoontuu joka kuun kolmas keskiviikko Roosalupi.

Roosalupi. Kuulostaa niiltä vitseiltä, joissa sanaa kylliksi hokemalla saadaan aikaan ”pillu”, ei ole, on Proosaklubi, mutta koska Tampereella ollaan ylpeitä siitä, ettei edes yritetä käyttäytyä, niin Proosaklubi on Roosalupi, jossa keskustellaan kirjailijoiden kanssa kirjoista ja mitä sää tykkäät Tampereesta.

Tampereella on mm. monikerroksinen rakennuskulttuuri, ainutlaatuisia kirkkoja, Kiasmalle naurava Sara Hildénin museo ja Suomen ensimmäinen naisarkkitehti Wivi Lönn, mutta niiden sijaan Tampereella korostetaan sitä, että Pate synty Ikurissa ja sille maistuu märkä niinku mulleki.

Tampere toi Suomeen pusakkataiteen ja tänne se jäi.

Pusakkataide on sitä, kun taiteesta poistetaan kaikki paitsi pyrkimys autenttisuuteen, se on alleviivattua mustaa makkaraa, jota tilatessa tulee aina muistuttaa, että ”paas pari palaa aitoo mustaa”. Pusakkataide on taidetta, jossa kyynel on kyynel, nauru on nauru, minkään takana ei ole mitään, eppu on aina normaali, ja jos toi oli sitä ironiaa, vetäsen lättyyn.

Pusakkataiteen toinen kriteeri aitouden lisäksi on geografinen läheisyys. Jos tamperelainen jotain tekee, se on hyvää, koska sen on tehnyt tamperelainen, ja koska sen on tehnyt tamperelainen, se on tehty airosti, suurella syrämmellä, kaikkihan me ihmisiä ollaan, ja kaikillehan meille kalja maistuu, tartteeko tän olla sen vaikeempaa proosa on roosa klubi on lupi ja pub on pupi.

Kun ruumiillinen työ on työläiskaupungistakin häviämässä, taiteen arvo perustuu paljolti siihen, että kännissä ollaan oltu. Känni on aitoutta, se haisee, se on hikistä, ja kun sen tekee oikein, se on melkein työtä. Siksi Popedan Pate Mustajärvi on taiteilijoista suurin. Mustajärvi on käynyt kansalaiskoulun, ollut aidossa työssä hitsarina ja perustanut manserock-yhtyeen, jossa on ollut kännissä.

Tamperelaiskulttuuri on työ- ja alkoholistimiesten kulttuuria. Naisella siellä ei ole sanottavaa, ellei ole Eppu Normaalin äiti tai miestaiteilijoita esitellyt Sara Hildén. Mies on se, joka luo krapulastaan taidetta, nainen se ruokalistan bändäri, joka ottaa vessassa tamperelaistaiteilijalta suihin.

Tampereen merkittävin taiteilija on runoilija Eeva-Liisa Manner. Manner asui keskustassa Ojakadulla vuodesta 1963 kuolemaansa 1995 asti. Pitkän viiveen jälkeen Tampereen kaupunginvaltuusto pohdiskeli, pitäisikö Ojakatu nimetä Eeva-Liisa Mannerin kaduksi, kun se oli kai joku runoilija. Lopulta valtuusto keksi, että eikö sitä kadun yhtä mutkaa voisi periaatteessa kutsua aukioksi, ja nimesi mutkan ”Eeva-Liisa Mannerin aukioksi”, koska Manner oli nainen eikä historiankirjoitus tiedä, osasiko se edes ryypätä niin kuin mies.

Lähreks Hervantaan paneen ja oleen hiljaa?

Tampere on kaupunki, jota kohtaan muu Suomi voi tuntea ylimielisyyttä. Sillä ei ole Helsingin tulevaisuutta, Turun historiaa, ja oman tulevaisuutensa ja historiansa ne itse supistivat 70-luvulla juodun kossuvissyn kokoiseksi.

Eisevväliä. Tampere ei välitä. Se elää omassa maailmassaan kuin asiansa harvinaisen hyvin hoitanut heroinisti.

Muutama vuosi sitten Aamulehden Morossa esiteltiin oma tamperelaisheimo,  ”Moromus tamperus”. Heimon äiti on Morolyn ja isä Morolon… Brando. Lapset ovat nimeltään Moroliini ja Morokolli, sluuuush!

Morolon Brando. Niin kuin Marlon Brando, mutta sellainen, joka ei ole Pariisissa tunkenut voita Maria Schneiderin perseeseen, vaan sellainen, joka on 56 vuotta tunkenut Epilässä voita riävän päälle.

Morolon ja Morolyn. Voiko olla coolimpaa? Onnee vaan sun tartapilles, mut mää lähren ny mun Morolon Brando -pairas käppäilee Hämpille, siäl on kohtuullisen helmi ilma, ku arskaki möllöttää, soommoro.

Tampere on valmiiksi nauretun tv-komedian ikuinen vävyehdokas, jonka nimi on Tourette.

Kun tamperelaiset poskisuutelevat, jotain on aina tiellä tai ollaan lähellä raiskauksen tuntomerkkejä. Tamperelaisen pöydässä on aina liikaa aterimia, kun yksi haarukka riittää ja keittoo mää en syä. Kun illallisten jälkeen isäntä ja emäntä korjaavat laseja pöydästä, tamperelaisen lasin tunnistaa heti: Se on tahmainen, tahrainen, sumea, niin kuin koko Tampere olisi pyyhkinyt siihen itsensä… Ja mää tiärän, että tää on se hetki, kun pitäs smooltoolkata, mut ei hotsita… kodin ne ovat tehneet malapropismeihin, ja kun prosecco-lasi on tyhjä, ja se on tyhjä sekunnissa, tamperelainen kysyy, saaksmää lisää prosciuttoa, ihan ookoo homokossuks.

Eivätkä ne välitä, ne eivät välitä. Eisevväliä. ■

Julkaistu: 29.11.2016