Mondo

Maailman ääriin



Maailman ääriin

Kirjailija Olli Jalonen on hakenut inspiraatiota eristäytyneeltä Saint Helenan saarelta ja nähnyt diktaattorin lahjakaapin.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Riina Peuhu

Koskaan ei voi tietää, mistä paikasta tulee itselle merkityksellinen.

Kirjailija Olli Jaloselle, 63, tällainen paikka on Saint Helena, noin 122 neliökilometrin kokoinen saari Atlantilla, vajaa 2 000 kilometriä Afrikasta länteen. 4 500 asukkaan pikkusaari on paitsi tuttu Afrikan tähti -lautapelistä, myös yksi maailman eristäytyneimmistä paikoista. Saaren ensimmäinen lentokenttä avautui viime syksynä, ja sitä ennen sieltä oli viikkojen matka kaikkialle. Juuri eristäytyneisyyden vuoksi Jalonen matkusti Saint Helenalle vuonna 1989.

”Suunnittelin romaania Kenen kuvasta kerrot (1996), ja tarvitsin siihen eristäytyneen paikan kuvausta”, hän kertoo Hämeenlinnan-kodissaan. ”Matka oli hyvin vaikea järjestää. Ainoa yhteys oli kuninkaallinen postilaiva, jolla kesti kaksi viikkoa päästä perille. Ensimmäinen suuri kokemus reissulla oli täysin tyhjä meri, jota en ollut ennen kokenut.”

Puolentoista viikon aikana Jalonen innostui saarella sijaitsevista vanhojen dokumenttien arkistoista. Ne poikivat idean kahteen muuhun romaaniin. Kymmenen vuotta sitten ilmestyi 14 solmua Greenwichiin (2008), jolla matkataan maailman ympäri Saint Helenalla asuneen tähtitieteilijän ja luonnontutkijan Edmund Halleyn innoittamana.

Maaliskuussa ilmestyi puolestaan Taivaanpallo, jossa kerrotaan Saint Helenalla kasvaneen tähtitieteilijän oppipojan vaiheista 1600-luvulla.

Saint Helenassa Jalosta kiehtoo paitsi irrallisuus, myös poikkeuksellinen luonto, jonka ihminen on tosin monin paikoin tuhonnut.

”Saarelle tuotiin sikoja ja vuohia, jotka söivät suuren osan alkuperäisluonnosta. Koska laivoista pääsi saarelle rottia, sinne tuotiin kissoja, jotka söivät linnut. Karuissa oloissa alettiin kasvattaa uudenseelanninpellavaa, jota käytettiin postisäkeissä. Enää sitä ei tarvita mihinkään, ja kasvi on villiintynyt ja vallannut kaikki laaksot ja rinteet. Ne ovat täynnä lähes läpipääsemätöntä uudenseellanninpellavametsää.”

Yhä Englannille kuuluvan saaren asukkaat ovat kirjavaa porukkaa. Osa periytyy englantilaisista, joille annettiin Lontoon palon jälkeen maata saarelta. On myös saarta pitkään hallinneen East India Companyn intialaistyöntekijöiden sekä Madagaskarilta tuotujen orjien jälkeläisiä, norjalaisten valaanpyytäjien lastenlastenlapsia ja niin edelleen.

Saaren tunnetuin asukas oli Napoleon, joka tuomittiin sinne maanpakoon elämänsä viimeisiksi vuosiksi 1815–1821. Häntä pidettiin niin vahingollisena, että saarelle tuotiin koko joukko sotilaita entistä keisaria vahtimaan. Saint Helenaa vartioi myös aina vähintään yksi saarta kiertävä sotalaiva.

”Napoleonin asuintalo on sittemmin annettu Ranskalle. Se on nyt museo, jonka vieraskirja lienee ainoa saarella pidetty kävijäluettelo.”

Saint Helenaan Jalonen tutustui samalla metodilla kuin muihinkin paikkoihin. Hän hankkii vanhanaikaisia paperikarttoja ja etsii niistä outoja tai kiinnostavia asioita, kuten raunioita tai jyrkänteitä, joilta täytyy olla näköala johonkin suuntaan.

Jalonen näyttää 20-luvulla tehtyä Saint Helenan karttaa, jonka nimet ovat kuin Game Of Thronesista: Gates Of Chaos, Devil’s Garden, Breakneck Valley.

Tehdessään taustatöitä romaaniin 14 solmua Greenwichiin Jalonen sanoo matkustaneensa noin 100 000 kilometriä, siis yhteensä kaksi ja puoli kertaa maapallon ympäri. Hän kävi muun muassa Uudessa-Seelannissa ja Fidzillä.

Myös Tuvalun saarella Jalonen koki olevansa irrallaan kaikesta. Tunne hälveni, kun hän kysyi tietä eräältä paikalliselta. Kuultuaan kysyjän kotimaan tämä kertoi innostuneena olleensa pilkkimässä Saimaalla.

Toinen Jaloselle tärkeä paikka on Irlanti. hän kävi siellä ensimmäisen kerran vuonna 1973.

”Saavuin ensin Pohjois-Irlantiin, jossa oli käynnissä aseellinen konflikti. Öisin kuului laukauksia, ja hotellin ikkunat oli naulattu pysyvästi umpeen. Dublin osoittautui viehättäväksi paikaksi, ja maaseudun hiljaisuus kiehtoi kovasti.”

Jalosen houkutteli maahan muun muassa James Joycen kirjallisuus, johon hän hurahti teini-iässä. Joycen kuolinnaamion näkeminen tietokirjassa teki kovan vaikutuksen. Nuori Jalonen ei ollut aiemmin moisesta esineestä kuullutkaan, ja tuntui, että se pitäisi nähdä myös oikeasti. Vasta myöhemmin selvisi, että naamiota säilytettiinkin Sveitsissä.

1970-luvun lopussa kirjailija muutti Irlantiin vaimonsa Riitan ja tuolloin yksivuotiaan tyttärensä kanssa. He asuivat aluksi vuoden Dublinissa ja myöhemmin maaseudulla Mayon kreivikunnassa. Vuosi tuotti matkaoppaan Matkailijan Irlanti (1980). Tuolloin vihreästä saaresta ei ollut vielä saatavana opuksia suomeksi.

Valtio-opin jatko-opintotyössään Jalonen vertaili Suomea ja Irlantia. Hänen mielestään maita yhdistää muukin kuin väestön mieltymys väkijuomiin. Molemmilla on samanlainen geopoliittinen asema: vieressä on isoveli ja entinen isäntämaa, joka täytyy ottaa huomioon tavalla tai toisella.

Myös poikkeavuuksia on. Irlannissa on aina ollut suuri asukastiheys, mikä on opettanut ihmiset eri tavalla sosiaalisiksi kuin suomalaiset.

”Opin nopeasti, että idyllin takana on muutakin. Maaseutu on tyhjentynyt siellä samalla lailla kuin Suomessa. Naiset ovat lähteneet kaupunkeihin, ja miehet asuvat yksin pientaloissa. Näin paljon verbaalista kisaamista ja kiusaamista: keskinäinen puhe kuulosti mukavalta ja ystävälliseltä mutta sisälsi paljon piikittelyä, johon täytyi vastata nopeasti. Suomessa sellainen sanailu olisi päättynyt pian haulikon hakemiseen pakettiauton takapenkiltä.”

Vuonna 1987 kirjailijan työ vei Jalosen Pohjois-Koreaan. Suljettu diktatuuri haaveili Soulin olympialaisten alla, että saisi osan kisoista järjestettäväkseen, ja pyrki siksi avaamaan ovia muille maille.

Pjongjangissa pidettiin tuolloin aasialaisten ja afrikkalaisten kirjailijoiden kokous, johon kutsuttiin myötämielisinä pidettyjä maita myös Euroopasta, lähinnä sosialistisesta blokista. Suomikin sai kutsun. Kirjailijoita kuljetettiin ryhmässä ja heitä vietiin myös pääkaupungin ulkopuolelle, rajavyöhykkeille ja taisteluhautoihin.

”En ollut tottunut sellaisen totaalisen valvonnan alla olemiseen. Koko ajan tuntui, että tästä en ikinä voisi kirjoittaa, vaikka myöhemmin kuunnelman kirjoitinkin. Tuli hämmentävä helpotuksen tunne, kun pääsin pois sieltä. Myöhemmin käänsin Kirjailijaliiton lehteen ”rakastetun johtajan” kirjoittamia runoja, joita meille oli jaettu. Ne olivat propagandistista runoutta, joka täällä näyttäytyi oman itsensä satiirina.”

Kirjailijoille näytettiin vallanpitäjien palatsi, johon oli kerätty suurelle johtajalle tuotuja lahjoja. Niitä oli myös Suomesta, muun muassa Tampereen yliopiston Kim Il-Sungin juche-aatteen opintoryhmältä ja SKP:n valtuuskunnalta. Esillä oli lasiesineitä, poronnahkainen puukko ja matkamuistovaskooleja, joissa oli kultahippuja.

Monet kirjailijat lähtevät ulkomaille kirjoittamaan, mutta Jalonen ei kuulu heihin. Hänelle ihanteellista on kuukausia jatkuva tylsyys. Vieraassa ympäristössä virikkeet tulevat helposti tielle.

Jalonen sanoo kyllä pystyvänsä kirjoittamaan muuallakin, ja hän on ollut esimerkiksi Sveitsissä kirjailijaresidenssissä pariin otteeseen. Ihanteellista se ei silti ole.

Matkoilta Jalonen hakee siis ennen kaikkea taustamateriaalia ja inspiraatiota romaaneihinsa.

Kirjoittaessaan maailmalle sijoittuvia teoksia hän liittyy pitkään traditioon. Sotien jälkeisessä maailmassa matkakirjallisuus oli hyvin suosittu lajityyppi. Massamatkailu ei ollut vielä alkanut, joten helpoin tapa tutustua vieraisiin maihin ja kulttuureihin oli lukea vetävästi kirjoitettuja kaunokirjallisia reportaaseja niistä.

Tästä genrestä Jalonen nimeää suosikikseen Heinrich Böllin teoksen Päiväkirja vihreältä saarelta (1975), joka kuvaa osuvasti Irlannin, Saksan ja Euroopan silloista tilannetta.

”Minua viehättävät kovasti myös sodanjälkeiset suomalaiset matkakirjat. Se oli sitä aikaa, kun valuuttarajoitukset yhtäkkiä poistettiin ja rauhan aikainen maailma näyttäytyi kutsuvana ja avoimena. Esimerkiksi Yrjö Kokon matkakirja Kanarian saarista osoittaa, kuinka reissu sinne oli tuolloin paljon ihmeellisempi ja vaikeammin järjestettävissä kuin maailmanympärimatka nykyään.”

Julkaistu: 29.11.2018