Kun maailma on täynnä uhkakuvia, tarvitaan realistista optimismia arvopohjaisen realismin rinnalle
Pekka Sauri puuttuu kolumnissaan kahteen aiheeseen, joilla hän ajattelee olevan kauaskantoista merkitystä niin kansakunnan kuin ihmiskunnankin tulevaisuudenuskon kannalta: negatiivisuusharhaan ja yksilöllisyyden ylikorostumiseen yhteisyyden kustannuksella.
Maailmankirjat ovat Donald Trumpin toisen presidenttikauden käynnistyttyä menneet siinä määrin sekaisin, että kaikki yritykset arvioida tilannetta vanhenevat yön yli ja joskus jopa parissa tunnissa. Tulevaisuuden ennustamattomuus, arvaamattomuus ja niistä seuraava turvattomuuden tunne ovat monilla meistä vallitseva mielenmaisema. Siksi tuntuisi vastuuttomalta kirjoittaa mistään muusta aiheesta.
Puutun kahteen aiheeseen, joilla ajattelen olevan kauaskantoista merkitystä niin kansakunnan kuin ihmiskunnankin tulevaisuudenuskon kannalta: negatiivisuusharha ja yksilöllisyyden ylikorostuminen yhteisyyden kustannuksella.
Negatiivisuusharhalla tarkoitan sitä, että tiedonvälityksessä kielteiset tapahtumat nousevat suhteettomaan asemaan myönteisiin verrattuna. Uutiset ovat poikkeamia normaalista ja tavanomaisesta, ja poikkeamat normaalista ja tavanomaisesta tapaavat olla negatiivisia: onnettomuuksia, rikoksia, sotia, lohduttomia ennusteita, ilmastokriisiä, luontokatoa ja mitä kaikkea uhkaavaa nyt ihmisten maailmassa tapahtuukin.
Normaali ja tavanomainen ei ole uutinen. Ellemme pidä varaamme, tästä seuraa negatiivisuusharha, josta puolestaan seuraa helposti liian synkeä kuva tulevaisuudesta. Tästä on turha syyttää mediaa, sillä median tehtävänä on ilman muuta raportoida myös uhkakuvista. Ei niistä voi jättää raportoimattakaan. Kaikkiin vakaviin uhkiin pitää osata varautua. Mutta uutisten vastaanottajan on syytä ajaa aina iltarukouksensa yhteydessä päänsä läpi korjausohjelma, joka oikaisee negatiivisuusharhan, muistuttaa rohkaisevista mahdollisuuksista ja antaa mahdollisuuden tulevaisuudenuskolle.
”Autetaan toisiamme ottamaan vastuuta niin itsestämme kuin toisistammekin. ”
Yksilöllisyyden ylikorostumisesta on länsimaissa puhuttu jo vuosikymmeniä. Kun ihmiset ovat kiinnostuneita ensi sijassa omasta onnistumisestaan, menestyksestään ja suosiostaan, yhteisyys hautautuu minäkeskeisen individualismin alle.
Näin voi olla. Mutta yksilöllisyyden korostuminen on seurausta vaurauden kasvusta ja teknologian voittokulusta. Ratkaisu ei ole yksilöllisyyden heikentäminen, vaan vahvojen yksilöiden keskinäisen vuorovaikutuksen vahvistaminen. Mitä vahvempia yksilöt, sitä lujempi yhteisyys ja yhteisöllisyys – mikäli kykenemme kohoamaan yksilöllisyyden seuraavalle asteelle eli vahvojen yksilöiden, minun, sinun ja hänen väliseen keskusteluun ja sopimiseen.
Autetaan toisiamme ottamaan vastuuta niin itsestämme kuin toisistammekin. Tässä on niin kansakunnan kuin ihmiskunnan valoisan tulevaisuuden perusta.
Arvopohjaisen realismin rinnalle on nyt syytä nostaa realistinen optimismi. Se on sitä, että olemme mahdollisimman kirkkaasti tietoisia maailman ongelmista, kriiseistä ja uhkakuvista, mutta luotamme siihen, että yhä vahvempien ja vastuullisempien yksilöiden varaan rakentuva ihmiskunta pystyy ne yksi kerrallaan ratkaisemaan.
