”Olemme toisen luokan kansalaisia” – Maahanmuuttajat kertovat, kuinka oman alan työ jäi Suomessa haaveeksi

Jos istut ruokaravintolassa, et voi välttyä tältä näyltä: samalla kun syöt puutikulla varustettua, liian kallista artesaanipurilaistasi, ravintolan tuulikaapissa käy vilske. Ruokakuriirit käyvät hakemassa lämpökasseihinsa kotiin toimitettavia ruokia.

Liki säännönmukaisesti on myös niin, että ruokakuriiri on musta tai aasialaistaustainen ja asiakkaat valkoisia, valtaväestöön kuuluvia suomalaisia.

Mutta hätkähdyttääkö tämä enää ketään?

Tai millaisia ajatuksia herättää se, että paikallisen marketin surisevaa lattianpesulaitetta työntävä on usein arabi? Että lähes kaikki laivasiivoojat ovat etnistaustaisia? Että sanomalehtien varhaisjakelijoista yhä useampi on ruskea ihminen?

Vai onko asetelma muuttunut jo niin arkiseksi ja tavanomaiseksi, ettei siihen kiinnitä enää huomiota – saati, että se häiritsisi jollakin tavoin?

Nimittäin jos tosiaan on näin, niin silloin on syytä kysyä, onko yhdenvertaisuudelle rakentuvalle yhteiskunnallemme tapahtumassa jotakin.

Jotakin, joka hiljalleen murtaa sen keskeistä arvoa.

Joku ravintolassa kohtaamistasi tyypeistä on saattanut hyvinkin olla lakia ja liiketaloutta opiskellut Stanley Orock Tampereelta. Tai ehkä IT-insinööriksi valmistunut Hatem Aljaata Helsingistä. Stanley on alun perin Kamerunista, Hatem puolestaan Irakista. Kumpaakin heitä yhdistää paitsi korkeakoulutus, niin myös se, että heidän työnsä Suomessa ovat olleet pääosin matalapalkkaduuneja.

Stanley on toiminut ruokalähettinä ja siivonnut.

Hatem on tiskannut, siivonnut, jakanut postia ja paketteja, ollut plokkarina yökerhoissa – toisin sanoen kerännyt tyhjiä drinkkilaseja pöydistä – sekä toiminut saliapulaisena ravintoloissa.

Stanley on toki hakenut oman alansa töitä ja päässyt pariin haastatteluunkin, mutta työnsaanti on tyssännyt yleensä siihen. Hatem Aljaataa ei ole haastateltu kertaakaan. Hän ei ole myöskään päässyt oppilaitokseen, jossa pystyisi päivittämään osaamistaan.

Useimmiten Hatem on työllistynyt vuokratyöfirman kautta niin sanotuilla nollasopimuksilla, tosin nyt hänellä on sopimus myös isomman ketjun kanssa.

Molemmat ihmettelevät, miksi heidän koulutukselleen ei ole löytynyt käyttöä. Sehän olisi Suomelle ilmaista hyvää, koska he ovat kouluttautuneet kotimaassaan, Stanley myös Unkarissa.

Mutta ei.

Löytyisikö jokin selitys, jos kuuntelee heidän työkokemuksiaan? Esimerkiksi sekä yhdessä ydinkeskustan kahvilassa että yhdessä tunnetussa ravintolassa Hatemia ei haluttu päästää lainkaan salin puolelle, vaikka hänet oli vuokratyöfirman kautta rekrytty nimenomaan saliapulaiseksi, toisin sanoen korjaamaan astioita ja pyyhkimään pöytiä.

– Kahvilassa ilmoitettiin suoraan, että minun ei ole hyvä idea näyttäytyä asiakkaille. En ymmärrä. Onko ulkonäössäni jotakin vikaa? Hatem toteaa yhä ymmällään.

Stanley on toiminut toisen suuren ruokakuriirifirman lähettinä. Samantapainen näkymättömyyden vaade näyttäytyy myös täällä, sillä kaikki ravintolat eivät päästä kuriireja sisään, vaan heidän pitää odottaa tilausta ulkona, olipa sää sitten millainen tahansa.

Vastikään ventovieras mies tuli huutamaan Stanleylle väärästä parkkeerauksesta – sopimus tosin vaatii, että ruoka toimitetaan mahdollisimman nopeasti – kiroili ja huusi hänelle niin, että sylki lensi. Ihme, ettei hän saanut päihinsä.

Niin, ja sitten ovat katseet. Lähes joka kerta jostakin suunnasta, kun hän astuu ravintolaan hakemaan ateriaa, jonka hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä kuljettaa valtaväestöön kuuluvalle asiakkaalle.

Katseet, joiden viesti on pläkkiselvä: et ole tervetullut tänne.Kamerunilaislähtöinen Stanley Orock on työskennellyt Suomessa siivoojana ja ruokalähettinä. Oman alansa töitä hän ei ole onnistunut saamaan.

Hatem Aljaatan mielestä maahanmuuttajat ovat Suomessa toisen luokan kansalaisia. Hän kertoo tehneensä välillä kahta tai kolmea matalapalkkatyötä samanaikaisesti tullakseen toimeen.

Onko Suomeen syntynyt tai syntymässä etniset työmarkkinat? Ja sen myötä aivan uudenlainen köyhälistö?

Tutkija Laura Mankki Itä-Suomen yliopistosta muistuttaa, että suhtautuminen maahanmuuttoon on nyttemmin muuttunut – eihän ole enää eduskuntapuoluetta, joka ei puhuisi jo myötäkarvaan “työperäisen maahanmuuton” puolesta. Mutta tarkoittaako myönteisyys käytännössä tätä? Että maahanmuuttajat nähdään reservinä, joka hoitaa ne työt, joilla suomalainen ei enää tunne tulevansa toimeen.

Eikä niillä aina tulekaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla asuvien irakilaistaustaisten maahanmuuttajien mediaanitulo vuodessa on ollut hieman yli 10 000 euroa.

Aivan erityisesti maahanmuuttajuuden vaikutus tuntuu työhön rekrytoinnissa. Työ- ja elinkeinoministeriön tutkimuskatsauksessa irakilaistaustainen työnhakija sai 66 prosenttia vähemmän vastauksia työhakemukseensa kuin suomalainen, somalialaistaustainen peräti 75 prosenttia vähemmän. Tuloksissa näkyikin niin sanottu etninen hierarkia. Toisin sanoen jotkut kansallisuudet kelpasivat, jotkut eivät.

– Mutta en tiedä, pitäisikö käyttää termiä etniset työmarkkinat, Mankki pohtii.

– Ehkä pitäisi tarkastella isompaa kuvaa, jossa työmarkkinoille syntyy uusia jakolinjoja vanhojen päälle. Eihän esimerkiksi siivoustyö ole koskaan ollut hirveän arvostettua, ja sitähän ovat tehneet aiemmin pääasiassa naiset. Siivoustyö katsotaan muiden, “tärkeämpien” töiden ylläpitotoiminnaksi, uusintavaksi palkkatyöksi.

Nyt siivoustyötä tekevät yhä enemmän maahanmuuttajat, naisten ohella myös miehet. Tuoreen ETLA:n raportin mukaan maahanmuuttajien määrä on kymmenessä vuodessa tuplaantunut ammattiryhmässä, johon lukeutuvat mm. siivoojat ja lähetit. Helsingissä yksityispuolen siivoojista ulkomaalaistaustaisia on peräti 59 prosenttia.

Suomessa onkin yleisesti hyväksytty ajatus, että ihmiset integroituvat yhteiskuntaan nimenomaan työn kautta, ja tämän dogmin myös muualta tulleet huomaavat tietenkin nopeasti. Niinpä työn yhtenä motivoijana toimii Mankin mukaan halu saada hyväksyntää ja vastustaa käsitystä, että “mamut vain vetää Kelasta ilmaista rahaa.”

Mutta aina integroituminen työn kautta ei onnistu. Henkilöllä ei ole välttämättä työyhteisöä, vaan työ voi olla yksinäistä puurtamista varhaisaamun tunteina – tai pakkoyrittäjyyttä alustataloudessa. Kuten juuri ruokalähetteinä, jossa ainut pomo on kasvoton mobiilisovellus.

–Eivät he välitä kenestäkään henkilökohtaisesti, sanoo Stanley Orock ja viittaa yritykseen, jonka palveluksessa on nyt työskennellyt.

–Asiakkaat ovat tärkeämpiä kuin me työntekijät, toteaa yhtä lailla Hatem Aljaata vuokratyöfirmoista.

Toisaalta Mankin haastattelemien ulkomaalaistaustaisten työnantaja saattoi olla myös ainut tuki siinä vaiheessa, kun viranomaisilta heltisi pelkkää epäluottamusta ja byrokratiasotkua. Kuvioon nimittäin liittyy hyvin usein oleskelulupajärjestelmä toimeentulovaatimuksineen, joka luo jatkuvan painostavan ilmapiirin ja taloudellisen pärjäämisen pakon.

Tällaisessa tilanteessa työntekijä ei uskalla sanoa yhtään mitään, saati sitten purnata epäkohdista.

Jonkinasteinen vaikenemisen kulttuuri etnistyvien työmarkkinoiden suhteen silti vallitsee. Laura Mankin mukaan aiheesta on toki kirjoitettu yksittäisiä lehtiartikkeleita, kuten thaimaalaisten marjanpoimijoiden tai nepalilaisten ravintolatyöntekijöiden kaltoinkohtelusta, jotka ovatkin olleet erityisen vastenmielisiä tapauksia. Mutta ehkä laajemmalta muutokselta halutaan sulkea silmät? Ehkä se tuntuu liian nololta ja häpeälliseltä?

Olisi hyvä miettiä, keiden elämää nämä työntekijät kannattelevat, toisin sanoen ketkä ovat niitä, jotka eniten hyötyvät näistä palveluista, Mankki sanoo.

–Ja siksi kyseessä on mitä suurimmassa määrin myös luokkakysymys.

Ruokakuriirien henkisestä hyvinvoinnista tuoreen tutkimuksen tehnyt Benta Mbare Tampereen yliopistosta sanoo, että esimerkiksi alustataloudessa työskentelevien lähettien oloista puhutaan aivan liian vähän. Yksi syy lienee se, että harva kuriireista kuuluu ammattiyhdistykseen, eikä heillä ole mahdollisuutta neuvotella palkoista tai työehdoista.

Itse asiassa heidän ääntään ei kuulu oikein missään.

Hatem Aljaata on suorittanut IT-insinöörin tutkinnon ja haluaisi oman alansa hommiin. Alan työvoimapulasta huolimatta häntä ei olla huolittu edes työhaastatteluun.

Mbaren tutkimuksessa stressiä aiheutti muun muassa toisen lähettifirman sovellus, joka rankkasi työntekijän jokaisen suorituksen jälkeen ja rankaisi vähemmillä työtilaisuuksilla niitä, jotka eivät tehneet edellistä kuljetusta tarpeeksi nopeasti. Systeemi sakotti myös sairastumisesta tai vaikkapa siitä, että auto hajosi matkan varrella.

Jokainen voi tykönään miettiä, millaiselta tuntuisi olla tällaisen Big Brother -tyylisen valvonnan alaisena.

Stanley Orockin mielestä lähettiyritysten suurin ongelma on se, ettei työntekijöitä perehdytetä oikein mitenkään.

Kärjistetysti: työntekijälle lyödään lämpölaukku käteen ja käsketään lataamaan kännykkään firman sovellus. Kun ihminen tulee vieraasta kulttuurista, hän ei ymmärrä puoliakaan siitä, miten systeemit täällä toimivat, hän sanoo.

Ruokalähetit eivät esimerkiksi välttämättä tiedä, että palkasta pitää maksaa paitsi verot, myös eläke- ja sosiaaliturvamaksut, koska lähettihän on “yrittäjä” ja toimii palkkioperustaisesti. Omat työvälineet pitää kustantaa, bensiini, pysäköintimaksut ja mahdolliset parkkisakot, koska kiireessä vapaita paikkoja ei välttämättä löydy. Mbaren tutkimuksessa joidenkin lähettien polkupyörät oli jopa varastettu kesken työpäivän.

Useimmissa lehtihaastatteluissa esiintyy kuitenkin reipas ja iloinen ruokalähetti, joka työn sankarina tienaa useita tuhansia euroja kuussa. Stanley hörähtää. Hän sanoo, että toki niin voi tapahtua, mutta mitä se käytännössä vaatii? Sen, että ihminen asuu ison kaupungin keskusta-alueella, että sovellus on päällä taukoamatta ja että kuski tekee töitä aamuvarhaisesta yömyöhään, melkeinpä asuu autossaan.

–Kuulostaako tämmöinen kivalta? No, minusta lähinnä orjatyöltä, Stanley puistelee päätään.

Hatem Aljaata on tehnyt välillä kahta-kolmea matalapalkkatyötä yhtä aikaa, koska rahat eivät ole riittäneet ja annetut työtunnit ovat olleet liian vähäiset. Tunteita siitä, että hän insinöörinä kerää oluttuoppeja yökerhon märiltä pöydiltä, on kuulemma vaikea kuvailla. Ne toki heijastuvat hänen synkiltä kasvoiltaan.

–Jos saisin työskennellä omassa ammatissani, tulisin tietenkin ongelmitta toimeen, hän toteaa sitten.

Ylimääräistä painetta aiheuttaa sekin, että useimpien siirtolaisten kulttuuriin kuuluu velvollisuus lähettää rahaa kotiin – ovathan he niitä onnekkaita, jotka ovat päässeet muuttamaan vauraaseen länteen. Niinpä Stanley lähettää joka kuukausi rahaa äidilleen ja sisaruksilleen Kameruniin. Hatemin äiti sairastaa syöpää ja on vastikään käynyt läpi rankan sytostaattikuurin. Hatem sanoo, että on hänen tehtävänsä tukea äitiä.

Vaan mitenpä tuet, jos rahat ovat itseltäkin lopussa?

On kohtuullisen odotettua, ettei tulevaisuus Suomessa näyttäydy Stanleyn ja Hatemin kaltaisille minään mahdollisuuksien paratiisina. Ahdistavinta kuviossa on se, että asioille ei voi aina itse mitään. Sitä on jollakin tavalla koko ajan muiden armoilla.

Ruokalähetin hommissa työehdot ovat Stanley Orockin mielestä surkeat. Riittäväksi tienatakseen lähetin on käytännössä asuttava autossaan.

Stanley Orock kertoo olevansa yksi Tampereen afrikkalaisyhteisön aktiivisimpia jäseniä ja esiintyy somessa De Betong -nimellä. Rooli on vienyt hänet kaupungin kulttuuritulkiksi, joka jakaa tietoa muille ulkomaalaistaustaisille. Kulttuuritulkkina hän tuntee tekevänsä ensi kertaa aidosti merkityksellistä työtä Suomessa. Senkin hän on huomannut, ettei ole ongelmissaan yksin – on todellakin niin, että suomalaisyrityksillä on korkea kynnys palkata työntekijäkseen afrikkalainen.

Lisäksi työn saanti ja uramahdollisuudet ovat tavattoman usein kiinni siitä, tunteeko tiettyjä avainhenkilöitä eli onko verkostoitunut, hän sanoo. - Tiedän, että suomalaiset pitävät yhteiskuntaansa tasa-arvoisena, mutta sitten taas… Osataanko täällä kohdella ihmisiä tasa-arvoisesti? Vai hukataanko ihmisten lahjat siksi, että halutaan pitää kiinni tutusta ja turvallisesta?

Silti hän sanoo luottavansa Suomeen, pitävänsä tätä omana kotimaanaan ja olevansa täällä onnellinen. Kameruniin hän ei haluaisi palata, sillä maa on epävakaa ja korruptoitunut – väärällä alueella liikuttaessa pääsee helposti hengestään. Kamerunissa mahdollisuudet muutokseen ovat Stanleyn mukaan häviävän pienet, toisin kuin Suomessa, joka itsekritiikin kautta pystyy korjaamaan itse itseään.

Hatem näkee tulevaisuutensa astetta synkempänä.

–Tämä on kuin suljettu kehä, josta ei tunnu olevan poispääsyä. Olemme toisen luokan kansalaisia.

Silti hän haaveilee yhä siitä, että pääsisi vielä eräänä päivänä pienen tietokoneyrityksen leipiin.

Silloin kaikki olisi hyvin. Tämä ajanjakso elämässäni olisi pelkkä paha muisto vain.

Ensimmäistä kertaa haastattelun aikana Hatem väläyttää heikon hymyn.

Artikkeli on julkaistu alun perin 7.5.2023