Lyyti kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa
Lyytin tuore Pidän sulle paikkaa on tyttöjen välinen ystävyyslevy, kirjoittaa Oskari Onninen.
Levyarvion kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai teksti lopussa olevalla lomakkeella.
Musiikista ja muistakin asioista kirjoittavien suuri unelma on luoda termi, joka on niin tarkka, että se jää elämään. Kuluvan vuoden aikana on voinut törmätä toistuvasti sanakolmikkoon first person pop.
Yksikön ensimmäisen persoonan pop on uusi nimi jo vanhahkolle ilmiölle. Pikemmin kyse on näppärästä yleissanasta popin autofiktioitumiselle. Yhä useampi poplaulaja kirjoittaa kuin räppiä: minäkerrontaa artistihahmon läpi. Samalla lyriikka on asettunut valtavirtatähtien musiikin keskipisteeksi jäädäkseen.
The Atlanticin kriitikko Spencer Kornhaber kutsui kesällä Virgin-albumin julkaissutta Lordea genren ruumiillistumaksi, koska hänen vuoden 2017 levynsä Melodrama on määritellyt Kornhaberin mukaan Billie Eilishin, Olivia Rodrigon ja jopa Taylor Swiftin musiikin muotoa.
Ja sopivasti juuri Lorde tulee herkästi mieleen uusista musiikillisista suunnista, joita kohti Lyyti etenee neljännellä levyllään Pidän sulle paikkaa.
Kuvaan sopii tunnustus, jonka Lydia Lehtola on kirjoittanut kappaleeseen Runotyttö maineen polulla: ”Laulun päähenkilö syntyi, siitä tulee jotain suurta. Niin mä aloin kirjoittaa itestäni tarinaa…”
”Monissa suomalaisissa poplauluissa maailmankuva on solipsistisen kapea: harvaan Sannin lauluun mahtuu muita kuin Sanni.”
Yksikön ensimmäisen persoonan painottaminen sisältää myös arvojärjestyksen: kappaleissa on usein kyse ensin minusta, minun tunteistani ja päiväkirjastani, mutta harvemmin kenestäkään muusta.
Monissa suomalaisissa poplauluissa maailmankuva on solipsistisen kapea: harvaan Sannin lauluun mahtuu muita kuin Sanni.
Pidän sulle paikkaa on tässä lajissa harvinaisuus. Lyytille minä on ennen kaikkea kerronnan keino, joka tuo vuoroin kappaleet lähemmäs ja vuoroin mahdollistaa metatason ja kertojan oman epätäydellisyyden havainnoinnin.
Ennen kaikkea albumilla minä on toistuvasti suhteessa ja usein toissijainenkin verrattuna muihin. Nimeään myöten levy on ystävyyslevy, ja vaikkei sitä ääneen sanotakaan, tyttöjen välinen ystävyyslevy.
Tuolileikki kuvaa tarkasti sosiaalisen kilpailun aiheuttamaa ahdistusta, Entiset ystävät epäkeskoa ihmissuhdetta. Liftausmuisto Paras ystävä jatkaa edellislevyn Karsikon uimarannalla -kappaleen nuoruusnostalgiasta.
Avoin kaipuu teini-iän näennäiseen viattomuuteen yhdistää Lyytin kappaleet Riina Tanskasen Tympeät tytöt -sarjakuvaan. Molemmat myös ilmaisevat varsin universaaleja kokemuksia korostetun tyttöytettyinä.
Emma Thomas on piirtänyt Lyytin levylle 2020-lukulaista pop-feminiinisyyttä tihkuvan taikamaailman: kansissa on keijukaisia, yksisarvisia ja tähdenlentoja.
Visuaalisuudesta syntyy esteettistä hankausta: kappaleet eivät ole lainkaan tyttöeksklusiivisia, päinvastoin, mutta ne ilmeisesti halutaan myydä oletetulle kohdeyleisölle sellaisina.
Ajatella kai kuuluisi, että näin otetaan ylenkatsottua tyttökulttuuria haltuun feminismin nimissä. Mutta voi levyn estetiikkaa niinkin lukea, että lapsellistaminen on lapsellistamista, jolloin Lyytin aikuisten keiju-unelmat eivät juuri eroa Ellinooran Disney-taantumuksesta.
Jälkimmäistä teoriaa tukee kiusallinen välisoitto, jolla kuullaan Lehtolaa lapsena laulamassa Päivänsädettä ja menninkäistä.
”Pidän sulle paikkaa -levy ei sisällä sukupolvesta läpimenevää indiehittiä, joilla seuraaviin kokoluokkiin yleensä noustaan”
Kolmen tasaisen laadukkaan levyn jälkeen Lyyti on urallaan siitä hankalassa kohdassa, että on vaikea arvioida, onko hänellä enää miten paljon suosiota voitettavissa.
Hän on tekstivetoinen suomenkielinen lauluntekijä – suomirockin kovaa ydintä – eikä tietenkään ole sattumaa, että karaokefantasia Jos tää on unta on lähestulkoon PMMP:n Matkalaulun päällekirjoitus ja levyn nimikappale listaa paikkoja kuin Aknestikin Suomirokkia.
Pidän sulle paikkaa ei myöskään sisällä sukupolvesta läpimenevää indiehittiä, joilla seuraaviin kokoluokkiin yleensä noustaan, mutta oikeaan suuntaan se on menossa: siitä kertovat Lyytin aiempaa tuotantoa hillitysti elektronisemmat Entiset ystävät ja Millimetrit.
Ne ovat pikemmin varovaisia kappaleita kuin irtiottoja, mutta kuulostavat silti enemmän nykyhetken poptähdiltä kuin kotimaisesta pophistoriasta inspiroituneelta musiikilta – paljon sanottu maassa, jossa Ruusuja lukuun ottamatta vähän kaikki vaihtoehtoartistit voisivat luontevasti keikkailla J. Karjalaisen kanssa.
En silti väitä, että Lyytin pitäisi alkaa ”Suomen Lordeksi”, Lyyti riittää ihan hyvin, mutta näkisin mieluusti maailman, jossa maineen polut vievät runotytön indiefestareita lähemmäs tähtiä.
