Image

Lupaathan tappaa itsesi



Lupaathan tappaa itsesi

Kolumni | Pahinta pelättävää on pelko, kirjoittaa Miina Supinen.
Teksti Miina Supinen

Jos kirjan nimi on Lupaathan tappaa itsesi – Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945, lukijaa ahdistaa jo etukäteen. Teokseen perehtyminen ei vähennä ahdistusta. Historioitsija Florian Huberin kiiteltyyn tietokirjaan kannattaa kuitenkin tutustua – se tarjoaa kammottavalla tavalla kiinnostavaa ymmärrystä joukkopsykoosista, johon tavalliset ihmiset voivat langeta.

Toisen maailmansodan loppunäytös oli saksalaisille kuin maailmanloppu. Kerran niin rakastettu Führer oli surmannut itsensä, mattopommitukset tuhosivat kokonaisia kaupunkeja ja pitkän ja armottoman sodan raaistama puna-armeija vyöryi rajan yli. Tavallinen kansa oli neuvottomuuden ja epätoivon vallassa.

Saksan yli pyyhkäisi itsemurha-aalto, joka vei mukanaan arviolta jopa kymmeniätuhansia ihmisiä. Huber kuvaa piinallisen tarkasti pientä Demminin kylää, jonka ainoat poistumistiet, joen yli johtavat sillat, on räjäytetty. Suurin osa kyläläisistä oli jo paennut, ja jäljelle jääneet odottivat kauhun vallassa miehittäjiä. Sadat surmasivat itsensä ja lapsensa hukuttautumalla, hirttäytymällä, ampumalla tai myrkyllä. Puistoista ja monista yksityisasunnoista löytyi enää vainajia, kun vihollisarmeija saapui.

Kun Saksan sotaonni alkoi kääntyä, itsemurhasta tuli melkein arkinen asia. Johtajat alkoivat esittää ”kunnia tai kuolema” -tyyppisiä lausuntoja radiossa.

Kaikkialla kuulee puhuttavan kaliumsyanidista, jota on ilmeisesti runsaasti saatavilla. Siitä ei väitellä lainkaan, pitäisikö aineeseen ylipäänsä turvautua. Keskustelu käydään vain tarvittavasta määrästä, ja siitä jutellaan kevyesti ja huolettomasti sellaiseen sävyyn kuin muuten vaikka ruuasta, kuvaili paikallinen lääkäri Berliinin tunnelmaa.

Tappio toi mukanaan suuren tyhjyyden, pettymyksen ja tunteen kaiken menetyksestä. Saksalaiset olivat eläneet vuosikymmenen ajan suurten tunteiden vallassa. Niiden romahtaessa jäljelle jäi vai mykistävä näköalattomuus. Tiedot keskitysleireistä ja omien sotilaiden julmuudesta itärintamalla alkoivat painua kansalaisten tajuntaan. Ne herättivät syyllisyyttä, jota oli lähes mahdoton käsitellä.

Ehkä vielä suurempi syy itsemurha-aaltoon oli hulluksi tekevä pelko. Propagandafilmeissä puna-armeijan armoille joutuminen kuvattiin kuolemaa pahempana kohtalona. Elokuvissa näytettiin kuvia vääntyneistä lasten ruumiista ja kuvattiin venäläiset epäinhimillisinä raakalaisina. Eikä todellisuus ollut aina kovinkaan paljon elokuvia kauniimpaa siviileille.

Hitlerin poliittisessa testamentissa on omien tekojen puolustelun lisäksi pelkoa liittoutuneiden kostosta. Sitä paitsi en tahdo joutua vihollisten käsiin, jotka tarvitsevat villittyjen joukkojensa huviksi uuden, juutalaisten järjestämän näytelmän. Olen siksi päättänyt pysyä Berliinissä ja valita omasta tahdostani kuoleman hetkellä, jolla uskon, etten enää voi jatkaa asemassani Führerina ja kanslerina.

Huberin teoksen tärkein sanoma – ainakin minulle – on kaikesta huolimatta se, että pahinta pelättävää on pelko. Moni vanhempi surmasi tyttärensä jo ennen kuin yhtäkään venäläistä raiskaajaa oli näköpiirissä – eikä heitä olisi aina tullutkaan. Demminin jokeen hukuttautui pahoinpideltyjä naisia lapsineen transsinkaltaisessa tilassa, peloissaan siitä, että hirmuteot jatkuisivat, vaikka parempi huominen olisi saattanut kenties koittaa varsin pian. Aika moni taisi tappaa itsensä lähinnä siksi, että naapurikin teki niin.

Kansakunnat ja yksilöt ovat kautta historian myös selvinneet järkälemäisistä traumoista ja syyllisyydestä. Lapsille voi tarjota paremman tulevaisuuden, kunhan vain uskaltaa jättää heidät henkiin. Saksallekin koitti lopulta parempi huominen.

Kuvaus kolmannen valtakunnan kansalaisten ahdingosta ja hulluudesta on tärkeä kirja nykypäivän eurooppalaisille, koska poliittinen tilanne kiristyy ja muukalaisviha nostaa päätään. Ihmisjoukkoja on hallittu kautta historian suurilla tunteilla. Euforia, uho ja pelko vievät helposti mukanaan kokonaisia kansoja. Suuria kollektiivisia tunteita ja propagandistisia viholliskuvia kannattaa varoa varsinkin poliittisesti epävakaina aikoina. Huberin tärkein viesti historian myrskyissä elävälle pienelle ihmiselle taitaa olla tämä: Pidä pää kylmänä. Älä usko valheisiin. Älä pelkää. ■

Julkaistu: 5.4.2016