Luontokato on myös ihmisen kokemusmaailman köyhtymistä

”Elämme ympäristökriisien keskellä, ja yksi niistä on luontokato. Tavallaan se on kaikkein perustavin, koska kyse on elämän tulevaisuudesta. Toisaalta se on erilainen kriisi kuin vaikkapa ilmastonmuutos.

Luontokato tarkoittaa montaa asiaa. Se on lajien lopullisia sukupuuttoja, mutta se on myös ekosysteemien häviämistä ja pirstaloitumista, lajien sisäisten populaatioiden köyhtymistä ja luonnon toimintojen haurastumista. Se on globaali ongelma, mutta samalla luonto katoaa aina paikallisesti. Siksi ei riitä suojella luontoa jossakin luonnonsuojelualueilla, vaan monimuotoisuutta pitää varjella kaikkialla.

Ilmastonmuutosta ei voi nähdä suoraan. Se pitää tuntea tieteellisenä ilmiönä ennen kuin sen seuraukset voi liittää kasvihuonepäästöihin. Luontokadon sen sijaan voi nähdä omin silmin, koska luonto köyhtyy aina jossain paikassa. Suomessa esimerkiksi eräkirjailija A. E. Järvinen tai Pentti Linkola näkivät huolestuttavat kehityskulut jo 1960-luvulla. Nykyisin eri luontotyyppien köyhtyminen on kenen tahansa havaittavissa.

Vaikka havaitsemme luontokadon, toimeen tarttuminen on hankalaa. Vaikeuksia syntyy esimerkiksi siitä, että muutos tapahtuu asteittaisesti. Tutkijat puhuvat ”liukuvan perustason syndroomasta”. Kun ekosysteemit ympärillämme heikkenevät tasaisesti, käsityksemme siitä, mikä on perustaso, normaalia, mukautuu luontokadon todellisuuteen. Silloin emme näe luonnon köyhtymisen rajuutta.

Poliittisesti luontokato on tavallaan ilmastonmuutosta vaikeampi ympäristöongelma. Ilmastonmuutosta voi mitata hiilidioksidipäästöillä, -nieluilla ja -pitoisuuksilla. Poliitikot kaipaisivat elonkirjon mittaamiseen samaa: että olisi joku yhdessä sovittu keino seurata luontopolitiikan tehokkuutta.

Tutkijat ovat yrittäneet luoda tällaisia mittareita, mutta koska luontokato ei tarkoita vain yhtä asiaa, sellaista ei ole eikä tule. Yhtä mittaria ei voi olla, koska biodiversiteetti on niin monimuotoinen asia. Päättäjät toivovat, että tutkijat sanoisivat täsmällisesti, mitä tehdä. Kun yleispätevää neuvoa ei ole, tämä tulkitaan niin, ettei tiedetä, mitä pitäisi tehdä. Halutaan täsmällisyyttä ja kustannustehokkuutta luontokadon torjunnassa, ja kun sitä ei saada, ei tehdä mitään. Niin siinä sitten käy, että vaikka haluamme suojella luontoa, emme osaa.

Usein mieleen nousee kysymys, että miksi meillä sitten on järjestelmä, jossa luontoa ei osata suojella? Syitä voi esittää monia – valta, raha, kapitalismi – mutta maailmankuvalliset tai taloudelliset syyt eivät poista sitä tosiseikkaa, että olemme umpikujassa. Meillä olisi tietoa ja taitoa suojella elämää ja aivan riittävä varmuus siitä, että luontokadon pysäyttäminen on tärkeää, mutta jostain syystä niin ei tehdä. Jos joku tarkkailisi meitä avaruudesta, toimintamme näyttäisi taitamattomalta ja tyhmältä.

Vaikka luontokatoa aiheuttaakin ensi sijassa elinympäristöjen tuhoaminen, ilmastonmuutos ja biodiversiteetin köyhtyminen liittyvät tietenkin yhteen. On tärkeää ymmärtää, että hiilen kierron muutokset ovat olleet osallisina kaikissa aiemmissakin joukkosukupuutoissa, ja ne ovat olleet ekosysteemeille valtavia katastrofeja.

Olen erittäin huolissani siitä, että nopeasti lämpenevä ilmasto muuttaa olosuhteita samalla, kun ihmiskunnan pitäisi varjella luonnon monimuotoisuutta. Tässä tilanteessa ei voi vain pyrkiä suojelemaan luontoa sellaisena kuin se on. Kiirunaa voi suojella tuntureilla, mutta entä sitten, kun tunturien laet metsittyvät? Ilmastonmuutoksen ajassa luonnon elävyys, sitkeys ja muuntautumiskyky ovat kaikkein tärkein suojeltava asia.

Tästä syystä ajattelen, että on tärkeää puhua hyvin konkreettisesti siitä, mitä pitää suojella. Sanoa, että uhanalaisia ovat tämä metsä, tämä harju, tämä järvi. Koska luontokato on paikallista, ihmiset voisivat oppia näkemään, että omien rakkaiden ympäristöjen suojelu voisi olla yhteinen projekti, kuten tehometsätalous on ollut niinä vuosikymmeninä kun Suomi vaurastui.

Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden ajatus siitä, että tekojen seurauksia pitäisi miettiä seitsemänteen sukupolveen, voisi sopia aikaamme. Ehkä vanha viisaus ei edes ole vain filosofinen, vaan se voi perustua johonkin paikalliseen ympäristötuhoon, johonkin todella koettuun.

Tiedämme, että esimerkiksi nykyisenlainen metsätalous on kestämätöntä. Kestämätön tarkoittaa sellaista, joka väistämättä loppuu, koska luonnontalous asettaa sille rajat. Tässä mielessä koko teollinen sivilisaatio on tällainen kestämättömäksi osoittautunut kokeilu. Se loppuu, vaikkemme osaakaan tarkkaan kuvitella, mitä sen jälkeen tulee. Erityisen kestämätöntä on se kaikki, minkä takia emme osaa pelastaa luontoa.

On kuitenkin paljon tapoja elää, jotka ovat vanhempia kuin teollinen sivilisaatio, ilmeisimpänä esimerkkinä maatalous. Maanviljelys voi olla kestämätöntä tai kestävää. Vaikka ihmisiä on paljon, ruokahuolto kyllä voidaan järjestää, jos ravintoaineita ei kierrätetä eläinten kautta vaan syödään ne itse. Kasvipohjaisen ruokavalion lisäksi luonnon kannalta kestävään tulevaisuuteen kuuluu vähemmän tavaraa ja enemmän kokemuksia. Ajatusmallin olisi muututtava siihen, että olemme täällä säilyttämässä sitä mitä on, ja kaiken rakennuksista vaatteisiin pitää kestää mahdollisimman pitkään.

Luonnon köyhtymisessä on viime kädessä kyse elämästä – ihmisten elämästä ja kaikesta muusta elämästä. Ekosysteemeitä katsoessamme on hyvä muistaa, että elämän historia on ollut meidän kulttuuriimme nähden äärettömän pitkä, ja siksi asiat ovat niin monimuotoisia ja monimutkaisia ja hienostuneita. Tästä elämän äärettömän pitkästä kokeilusta on ihmisen kulttuurikin syntynyt.

Kun luonto köyhtyy, maailma kyllä säilyy, mutta siinä on vähemmän sisältöä ja merkitystä. Kysymys merkityksestä onkin tärkeä, koska monimuotoisemmassa maailmassa on monimuotoisempia merkityksiä.

Tuoreessa kirjassamme Merkitys ja ala-aine puhumme Antti Salmisen kanssa ”elollisen yhteyden tunnistavasta sielukkuudesta”. Tarkoitan sillä sitä, että ihminen on osa luontoa sekä fyysisesti – olemme eläimiä, kuten luonnontiede meille kertoo – että henkisesti, koska kulttuurimme on syntynyt juuri tälle planeetalle. Planeettamme on monimuotoisen elämän tuote. Tällainen ”maapalloinen” ajattelu voisi olla hyödyllistä.

Länsimaissa on vallalla ajatus siitä, että vain ihminen voi antaa luonnolle merkityksiä. Taustalla on kristillinen perinne, jossa Aatami ensimmäisenä ihmisenä antaa eläimille ja kasveille nimet. Filosofina ajattelen, että kulttuurit ja kielet ja merkitykset ovat olemassa luonnossa, ja ne olivat siellä jo ennen Homo sapiensia. Emme tulleet tyhjästä emmekä elä tyhjiössä, vaan kaikki tapamme elää ovat olemassa maailmassa jo ennen meitä. Esimerkiksi tulen käyttö on vanhempaa kuin lajimme, ja F1-auton moottori tai Wärtsilän uusin dieselkone ovat siitä vain hienostuneita esimerkkejä. Ihmiskunta yhä edelleen vain panee asioita palamaan saadakseen aikaan lämpöä ja liikettä.

Siksi on hyvä muistaa, että kun luonto köyhtyy, ihmisen maailmasta katoaa aineellisten elämän ehtojen lisäksi merkityksiä, mahdollisuuksia ja kulttuurista rikkautta. Ja miten onkin niin, että aina kun tutkitaan eläinten henkisiä kykyjä, tulos on se, että olemme muiden lajien kanssa enemmän samankaltaisia kuin olemme ajatelleet. Tai ainakin kuin mitä länsimainen tiede on ajatellut.

Törmäsin juuri tutkimukseen, jossa oli ensi kertaa tieteellisesti tutkittu eri aasiannorsulaumojen hautaavan kuolleita poikasiaan rituaalinomaisin menoin. Paikallisille ihmisille tämä käytäntö oli tietenkin tuttu. Artikkelissa kerrottiin, kuinka norsut eri tavoin töräyttelivät haudan äärellä, ja minua alkoi kiinnostaa, mitä töräykset tarkoittavat. En voi olla ajattelematta, että jos olisimme käyttäneet norsujen ja muiden eläinten kielen ja hautauskäytäntöjen tutkimiseen saman rahan kuin tekoälyn kehittämiseen, ymmärtäisimme varmasti enemmän monimuotoisuudesta, elämästä ja omastakin älystämme.”