Kellarin salaisuus – Luonnontieteellisen museon satavuotias kala ja muut oudot asukkaat

Hanna Laakkonen vetää esiin metrin levyisen ja puolen metrin syvyisen metallilaatikon, joka muistuttaa reunallista tarjotinta.

Levyllä makaa harmaanruskeita puikuloita. Silmä erottaa, että niitä peittävät höyhenet ja sulat. Varpuspöllöjä! Varpuspöllö on Suomen ja Euroopan pienin petolintu. Museossa olevat linnut on täytetty, ja osalla toinen siipi on ojennettu suoraksi.

Erikokoisia hyllyjä on tässä museon kellarihuoneessa satoja, ja lintuja kymmeniätuhansia. Suuria ja pieniä, tavallisia ja harvinaisia. Huone on vain pieni osa Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen kaksikerroksista kellarikompleksia Helsingin Etu-Töölössä.

Luomuksessa on tallessa yhdeksän miljoonaa näytettä, eli aikanaan elänyttä eläintä tai eläimen osaa, kertoo Laakkonen. Hän on Luomuksen eläintieteen yksikön kokoelmapäällikkö.

Tuntomerkkejä selvittämässä

Kellarin näytteet ovat tieteelliseen käyttöön tarkoitettuja linnunnahkoja, nopeasti täytettyjä pötkylöitä. Niistä tutkija näkee esimerkiksi linnun mitat – siksi siipi on oikonainen – värityksen ja höyhenpeitteen kunnon.

Jokaisen linnun koipeen on kiinnitetty lappu, joka kertoo, miksi, missä ja milloin lintu on kuollut. Yksi on törmännyt autoon, toinen jysäyttänyt itsensä kuoliaaksi ikkunaan.

Viime vuosikymmeninä Luonnontieteelliseen museoon saapuneista linnuista lähes kaikki ovat harrastajien ja tavallisten kansalaisten kuolleina löytämiä.

Vielä 1960-luvulla tappaminen oli osa eläintutkimusta. Kun tutkija halusi selvittää vaikkapa tietyn linnun tarkat tuntomerkit, helpointa oli ensin ampua lintu ja tutkia sitten. Myöhemmin eläinten käytöksen selvittäminen alkoi kiinnostaa tuntomerkkejä enemmän. Samalla havaintovälineet paranivat. Tappamiselle ei enää ollut tarvetta.

Satavuotias kala ja muita kiinnostavia purkkeja

Kala- ja matelijanäytteiden varastossa näkee heti ovelta, mitä siellä säilytetään. Osa kaloista on säilötty kauniisiin, erikoisen mallisiin, käsin puhallettuihin lasiastioihin. Osa taas on kaikille tutuissa hillopurkeissa, pienimmät otukset lasisissa mausteastioissa.

Kaloja, matelijoita ja sammakkoeläimiä säilytetään kokonaisina nesteessä, yleensä 70-prosenttisessa alkoholissa. Näytteiden kunto on tarkistettava vuoden parin välein.

Yhdellä hyllyllä on härkäsimppu Laatokalta. Sen pyyntipaikaksi on merkitty Sortavala ja näytteen toimittajaksi V. Jääskeläinen. Vuosi on 1909.

Osalla näytteistä ja lasipurkeista on ikää jo paljon. Monet näytteet on varustettu uusilla tunnistelapuilla, joissa siistin, koukeroisen vanhan kaunokirjoituksen on korvannut koneluettava QR-koodi. Niin luonnontieteellisen museon kokoelmat digitalisoidaan, mikä varmistaa niiden säilymisen jälkipolville. Digitalisointi myös tuo näytteiden tiedot verkkoon kaikkien nähtäville.

Hyönteisten historiaa

Suuri kokoelmahalli on monta metriä korkea, laaja tila. Sen täyttävät valtavat, ehkä neljä metriä korkeat metalliset arkistointihyllyt. Niissä on suurin osa museon yhdeksästä miljoonasta näytteestä. Täällä säilytetään hyönteisiä.

Museomestari Juho Paukkunen vetää toisella kädellä pois suojalasin pitelemästään metallilaatikosta. Laatikossa on kartanokimalaisia. Ne on kiinnitetty alustaansa neulalla. Neulassa on kiinni myös pienenpieniä lappusia, jotka kertovat näytteiden tiedot.

Hyönteisistä Suomen alueen eläinnäytteiden kerääminen aikanaan alkoi, ja Luomuksen kokoelmissa on yli 200 vuotta vanhoja näytteitä.

Joitakin hyönteisiä ei enää muualla olekaan. Paukkunen esittelee toisen laatikon, jossa on tummia, melko pieniä pistiäisiä, jymyverhoilijamehiläisiä.

– Näistä on tehty viimeiset havainnot Suomessa vuonna 1961.

Eteläisessä Suomessa asustellut laji käytti pesäpaikkanaan lahopuissa elävien kuoriaisten toukkien käytäviä ja vaati elinympäristökseen avointa, kukkivaa niittyä. Vaatimus sellaisesta yhdistelmästä koitui lajin kohtaloksi. Viime vuosikymmeninä sekä vanhat metsät että niityt vähenivät nopeasti.

Kokoelma tarjoaa läpileikkauksia suomalaisesta hyönteispopulaatiosta tiettyinä hetkinä historiassa. Alustavasti vaikuttaa Paukkusen mukaan siltä, että suurin piirtein puolet tutkituista lajeista on taantunut tai pysynyt vakaana. Toisaalta toinen puoli vaikuttaa runsastuneen.

Hyönteisiä tutkittaessa kohde menettää yhä usein henkensä. Hyönteisen lajin määrittäminen ei välttämättä onnistu ilman mikroskooppia.

– Sukupuuton aiheuttaminen keräämällä on silti hyvin vaikeaa, niin nopeasti ja tehokkaasti hyönteiset lisääntyvät. Poikkeuksia ovat jotkin helposti havaittavat ja pienelle alueelle keskittyvät lajit kuten apolloperhonen. Se onkin rauhoitettu.