Luonnonkauneus on toksinen kusetus

Kun olin lapsi, mieltäni painoi erityisen paljon eräs kauneuspoliittinen kysymys: silikonirinnat.

Kuten kaikki 1990-luvulla varttuneet, minäkin olin tullut tietoiseksi silikonien olemassaolosta viimeistään Baywatch-sarjan ja näyttelijä Pamela Andersonin myötä.

Kasvoin poliittisesti valveutuneessa kulttuurikodissa, ja minuun istutettiin jo varhain ajatus, että Baywatch on niin sanotusti “näkemättä paskaa”. Olen eritellyt Baywatchin pinnallisuutta jopa päiväkirjani sivuilla, mutta kaiken analyyttisen ränttäämisen sivujuonteena kulki vastaansanomaton tunne siitä, että silikonirintainen Pamela Anderson on… ihana. Ja niin kaunis.

Ja jos minä jotain halusin olla, niin kaunis. Tämä ei ole tavaton toive 90-luvulla varttuneelle tytölle.

Keskustelin Pamela Andersonista myös äitini kanssa. Äitini oli lähes meikitön ja herkästi hymyilevä voimistelijanainen. Kerran eräs mies kommentoi, että äitini “kävelee kuin naarasleijona”. On kommentin luonteesta mitä mieltä hyvänsä, havaitsin tuon miehen tavoin, että äidissäni oli tiettyä eroottista karismaa.

Äitini oli myös vannoutunut luonnonkauneuden puolestapuhuja. Hän paheksui silikonirintoja. Hänen mielestään ihmisen piti hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Mikä on tietysti helppoa, jos kääntää päitä missä kulkeekin.

Ajatus luonnonkauneudesta kävi järkeen, ja aloin touhukkaasti keskustella asiasta ystävieni kanssa. En niinkään kysynyt ystäviltäni, mitä mieltä he silareista ovat vaan pikemminkin lobbasin silareita vastaan. Koska nehän ovat pinnallisia. Ja pinnallisuushan on kamalaa.

Ajan myötä sekä minun että äitini suhtautuminen kauneuskirurgiaa kohtaan lientyi. Kun ensimmäinen ystäväni otti silarit paria vuosikymmentä myöhemmin, ihastelin vilpittömästi hänen rintojaan saunan pesuhuoneessa.

Mutta olen aina ajatellut äitini tavoin, että tekevät muut mitä tahansa, minä olen se luonnonkaunis nainen. Sellainen, jolla nyt vaan on hyvä iho ja paksut hiukset ja kauniit rinnat. Ja myönnetään: olen ajatellut, että kauneuskirurgia on niitä varten, joilla on käynyt huonompi tuuri geenibingossa.

Tällainen ajattelutapa on kulttuurissamme vallitseva. Kauneusihanteemme on ennen kaikkea illuusio siitä, että kauneuden eteen ei ole nähty vaivaa. Naistenlehdistä tuttu meikkivinkki kuuluu: “hyvä meikki on sellainen, joka näyttää siltä kuin et olisi meikannut”. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän pitää nähdä vaivaa päästäkseen samaan lopputulokseen.

Pamela Andersonkin on hakenut autenttisuutta esiintymällä muotiviikoilla ilman meikkiä. Hän ehkä haluaa viestittää olevansa aito, mutta itse asiassa hän viestittää olevansa ylivertainen. Mä en tee mitään, ja näytän silti tältä. Tehkää perässä.

Luonnonkauneus onkin itse asiassa varsin toksinen ihanne. Se on geneettinen etuoikeus, jonka saatuaan voi jeesustella muille, että kyllä nainen on kauneimmillaan saunanraikkaana. Ennen kaikkea se on kusetus, johon me naiset upotamme kaikessa hiljaisuudessa hirveät määrät rahaa ja aikaa.

Olen synnyttänyt ja imettänyt kahdesti. Sen myötä luonnollisuuden ihanteeni on alkanut kummasti karista. Valitin jo ensimmäisen lapsen saatuani silloiselle puolisolleni, että rintani ovat mennyttä. Hänen vastauksensa antoi minulle odottamattoman korjaavan kokemuksen.

Hän sanoi, että asia ei häntä haittaa, mutta jos se haittaa minua, niin tehdään asialle jotain – hankitaan vaikka ne silarit.

Mietin hetken, että pitääkö tästä nyt loukkaantua. Onko tämä nyt toksista. Ehdottaako hän kauneuskirurgiaa, mitä helvettiä, minulle? Olenko pudonnut geneettisesti ylivertaisten naarasleijonien kelkasta? Miten voin esittää luonnonkaunista, jos olen käynyt Katajanokalla tai Tallinnassa veitsen alla? Mitä äitikin sanoisi?

Sitten ajattelin, että silloinen puoliso halusi antaa hyväksyntänsä mille tahansa ratkaisulle ja pelata itsensä ulos yhtälöstä, jossa ei ollut kyse hänestä.

No, silarit jäivät ottamatta. Hiljattain katsoin ja arvioin vartaloani peilin edessä. Ja koska puhun itsekseni, sanoin ääneen jotain tämäntyyppistä:

“Täähän on viime kädessä arvokysymys. Että kumpi on sulle tärkeämpää – olla kaunis vai olla luonnollinen?”

Ja silloin tiesin heti, että vaikka rakastan äitiäni enemmän kuin rakastan Pamela Andersonia, Pamela oli voittanut. Koska lausahdin heti perään:

“Kaunis, ihan minä vaan päivänä.”